MUSIIKIN HISTORIA

Wikipedian kansallislaulujen luettelossa on 239 kansallislaulua. YK:n jäsenvaltioita on 192, joten kansallislauluja on enemmän kuin on itsenäisiä valtioita. Uskaltaudun vetämään johtopäätöksen, että kaikilla maailman valtioilla on oma kansallinen hymninsä, muutamilla useampikin, ja sen lisäksi vielä kymmenillä maattomilla kansoilla omansa.

Virallisten kansallislaulujen lisäksi itse kunkin kansakunnan kulttuuriperintöön kuuluu koko joukko muutakin isänmaallista musiikkia, esimerkiksi sotilasmusiikkiteoksia. Moni isänmaallishenkinen musiikkiteos on melkeinpä epävirallisen kansallishymnin asemassa, kuten esimerkiksi meidän Finlandiamme.

Nykyinen käsitys isänmaasta ja isänmaallisuudesta on varsin nuorta perua ja se liittyy kansallisuusaatteeseen eli nationalismiin, jonka kasvualusta on romantiikan historia- ja perinnetietoisessa ajassa 1800-luvun alkupuoliskolla. Samoihin vuosikymmeniin osuu modernin historiatieteen synty, innostus kansanperinteen keräämiseen, valtava kansallisten muistomerkkien pystyttämisvimma sekä myös monien kansallislaulujen synty. Kansallisten kohottavien hymnien säveltäminen on jatkunut kauas 1900-luvun puolelle asti. Itsenäistyihän tuon vuosisadan aikana pyöreät 150 valtiota.

LA MARSEILLAISE

”Ranska on satujen prinsessa, jolle on varattu aivan erityinen kohtalo.” – Charles de Gaulle

Ihanasti sanottu, n’est-ce pas? Ranskalaisten pöyhkeä ylpeys oman ranskalaisuutensa erinomaisuudesta tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa maailman kansojen keskuudessa. Tuo itsestäänselvä käsitys kuulumisesta kansakuntien aateliin on toisaalta hurmaava, koska sille on paljon katetta. Kansainvaellusajan Frankkien valtakunnasta lähtien Ranska on ollut Euroopan näyttämön tapahtumissa useimmiten läsnä ja usein keskipisteessä.

Säädystään tietoinen satujen prinsessa on kuitenkin herkkähipiäinen ja saa herneen patjansa alle milloin mistäkin syystä. Ranska ottaa herkästi nokkiinsa. Hyvitystä vaativa loukattu ylpeys on periranskalainen diplomaattinen painostuskeino. ”Ranskan kunnia” vaatii sitä ja vaatii tätä, ja muut valtiot joutuvat lepyttelemään, koska kyseessä on sentään eurooppalainen suurvalta. Tämä näytelmä näyteltiin taas kerran muutama vuosi takaperin, Euroopan unionin parketeilla, kun Ranska oli saanut osakseen kritiikkiä (Mon Dieu!) romanien karkottamisesta. Kukkona (Ranskan embleemi jo Asterixin ajoista asti) tunkiolla esiintyminen puree hyvin ulkopolitiikan foorumeilla ja se heijastuu kotikentällekin presidentin kasvavana kansansuosiona.

Kesällä 1789 alkanut Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut parikymmenvuotinen ennen näkemättömän suurien sotien jakso oli tärkeä kansallisuusaatteen herättäjä. Niinpä on luontevaa aloittaa tämä osio Marseljeesilla, josta tuli Ranskan kansallislaulu vallankumouksen alkuvaiheissa.

Ranskan 1800-luku oli sisäpoliittisesti erittäin myrskyisä, kun Ranskan suuren vallankumouksen liikkeelle laskemat ideologiset voimat eivät tahtoneet vuosikymmeniin asettua. Niinpä Marseljeesin asema vaihteli sisäpoliittisten tuulensuuntien mukaan. Marseljeesi ehti olla monta kertaa pannassa, jo heti Napoleonin aikana, sittemmin valtaistuimelle palautettujen Bourbonien sekä vielä Napoleon III:n aikana. Vuodesta 1870 lähtien Marseljeesista tuli jälleen Ranskan kansallishymni.

Ranskan vallankumouksen ihanteita henkivä Marseljeesi on ollut muuallakin suosittu vallankumouksellinen laulu, varsinkin poliittisen työväenliikkeen piirissä.

Seuraavaan neljään minuuttiin on tiivistetty melkein kaikki oleellinen ranskalaisuudesta: ranskalainen temperamentti, ranskalainen kansallisylpeys, upea menneisyys, upea ranskan kieli ja (ennen kaikkea) upea ranskatar.

Allons, enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé!

DEUTSCHLAND ÜBER ALLES

Euroopan historiassa paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita aiheuttanut asiantila on se, että tuon satujen prinsessan seinänaapurina asustaa toinen yhtä ylpeä kansakunta, saksalaiset (kenties satujen paha noita, ranskalaisten mielestä?). Näiden kahden välinen monisatavuotinen nokittelu on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja kärsimystä, paitsi ranskalaisille ja saksalaisille itselleen, myös koko Euroopalle, ja johtanut lopulta Euroopan unionin syntyyn, yrityksenä saada nuo Euroopan hiekkalaatikon häiriköt lopultakin kuriin.

Ranskan ja Saksan alituinen toistensa läpsiminen taisteluhansikkaalla ympäri korvia on saanut suorastaan huvittavia piirteitä (tai saisi, ellei tuota näytelmää olisi käyty aina korkeiden ruumiskasojen päällä). Kun Saksan yhdistyminen viimeisteltiin reippaalla isänmaallisella sodalla Ranskaa vastaan 1870-71, Saksan keisarikunta julistettiin perustetuksi, repaleisten taistelulippujen alla, Ranskan mahdin symbolisessa keskipisteessä, Versaillesin kuninkaanpalatsin Peilisalissa. Verisempää loukkausta ranskalaisia kohtaan tuskin pystyy kuvittelemaan.

Ranskalle jäi tuosta sodasta paljon hampaankoloon, ja se sai lopulta revanssin ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa. Saksaa nöyryyttänyt rauha allekirjoitettiin missäpä muualla kuin tuossa samassa Versaillesin Peilisalissa.

Saksan antautuminen ensimmäisessä maailmansodassa oli otettu vastaan junanvaunussa Compiègnen metsässä Pariisin pohjoispuolella. Kun Hitler vuorostaan rökitti Ranskan kesällä 1940, hän maksoi potut pottuina (les pommes mit den Kartoffeln bezahlen…?). Tuo sama junanvaunu ajettiin täsmälleen samaan paikkaan antautumisasiakirjojen allekirjoitusta varten. Vaunu vietiin voitonsaaliina Berliiniin, jossa se lopulta tuhoutui pommituksessa.

Deutshlandlied on alkujaan Joseph Haydnin sävellys vuodelta 1797 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Frans II:n syntymäpäivän kunniaksi. Isänmaalliset sanat ovat vuodelta 1841, ajalta ennen Saksan yhdistymistä.  Se on ollut Saksan kansallislaulu jo vuodesta 1922, eikä siis liity natsihallintoon, kuten usein luullaan.

Deutschlandlied tunnetaan myös ensimmäisten sanojen mukaan nimellä Deutschland über alles. Kuten Deutschlandliedin juuret, myös videon kuvassa olevan Saksan vaakunakotkan juuret johtavat Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Kotka oli alkujaan tuon saman keskiaikaisen keisarikunnan tunnus:

FRATELLI D’ITALIA

Myös italialaiset kuuluvat Euroopan merkittävimpien kansakuntien joukkoon, mutta ennen kaikkea kulttuurisesti, eivät niinkään suurina sotasankareina. Olivat italialaiset toki sotimisenkin aikanaan osanneet – 2000 vuotta sitten rakentaessaan Rooman valtakuntaa.

Italialaisten antama panos eurooppalaisen kulttuurin kehitykselle on lähestulkoon vertaansa vailla, hyvinkin verrattavissa antiikin kreikkalaisiin. Italian niemimaalta lähti levittäytymään Rooman valtakunta. Keskiaikaista länsieurooppalaista kulttuuria hallinneen paavin kirkon pääkaupunki oli Rooma. Pohjois-Italiassa syntyi renessanssikulttuuri. Barokillakin oli italialaiset juurensa katolisessa vastauskonpuhdistuksessa.

Italia oli poliittisesti hajalla yli tuhat vuotta ja yhdistyi Italian valtioksi vasta 1860-luvun kuluessa. Tästä syystä sillä ei ollut menneinä vuosisatoina kovin merkittävää roolia Euroopan poliittisissa kuvioissa. Italian kansallinen hymni Fratelli d’Italia (Italian veljet) syntyi 1840-luvulla ilmauksena kehittyvästä italialaisesta kansallistunteesta.

Sotaisista sanoistaan huolimatta Fratelli d’Italia ei vaikuta kovinkaan pelottavalta. Kesällä 2000 seurailin Roomassa kansallislaulun säestyksellä suoritettavaa vahdinvaihtoa Quirinale-palatsin (Italian presidentin virka-asunto) edessä olevalla aukiolla. Muistan ajatelleeni, että eipä tarvitse ihmetellä, jos menivät italialaisilta sotahommat pieleen. Eihän tuon tahdissa pysty edes marssimaan!

Verrattuna edellisiin, suorastaan yltiöisänmaallisiin kansallishymneihin, Fratelli d’Italia kuvastaa mielestäni hienosti italialaista elämänmyönteistä mielenlaatua, joka tuntuu olevan aika lailla vapaa vaikkapa ranskalaisille ja saksalaisille ominaisesta, herkästi liiallisuuksiin menevästä Vive la Patrie! / Es lebe das Vaterland!!! -kansallistunteesta. Tottahan italialaisetkin Italiaansa rakastavat, mutta parituhatvuotinen perinne sivistyskansana on opettanut heidät olemaan ottamatta mitään aatetta, isänmaallisuuttakaan, liian ryppyotsaisesti.

Eivät italialaiset ottaneet Mussoliniakaan ihan tosissaan, joten eipä ihme, etteivät Il Ducen hankkeet oikein tahtoneet onnistua. Italialaiset innostuvat helposti, mutta kun madre ilmoittaa tortellinien olevan kypsiä, he lähtevät kotiin syömään. Yritä siinä sitten rakentaa uutta Rooman valtakuntaa:

POMP AND CIRCUMSTANCE MARCH

”Jokaisessa sodassaan britit ovat voittaneet yhden taistelun – viimeisen.”

Isolla-Britannialla ei ole virallista kansallishymniä, siitäkään huolimatta, että God Save the King (6. helmikuuta 1952 – 8. syyskuuta 2022, eli yli seitsemänkymmentä vuotta Queen) soitetaan virallisissa tilaisuuksissa hallitsijan kunniaksi (minkä vuoksi hallitsija itse ei laula sitä koskaan). Sir Edward Elgarin (1857-1934) Pomp and Circumstance March No. 1 on yksi Ison-Britannian epävirallisista kansallishymneistä, tällä kertaa urkuversiona. Canterburyn tuomiokirkon (brittien Turun tuomiokirkko) urkuja soittaa Diane Bish. Jälkiosa Land of Hope and Glory on suosittu häämarssina ja tunnetaan varsinkin Yhdysvalloissa myös nimellä Graduation March, koska sitä on tapana soittaa lukioiden valmistujaisseremonioissa.

RULE, BRITANNIA

Brittiläisen imperiumin menneiden vuosisatojen merimahtia muisteleva Rule, Britannia on edellistä vanhempi musiikkiteos, syntynyt jo vuonna 1740. Iso-Britannia on saanut Taivaasta asti käskyn hallita meriä.

”The Proms” (koko nimeltään The Henry Wood Promenade Concerts presented by the BBC) on jokakesäinen valtava kahdeksanviikkoinen konserttisarja, yli satavuotinen perinne, jonka pääkonsertit esitetään Lontoon Royal Albert Hallissa. Brittiläinen isänmaallinen musiikki on kiinteä osa ohjelmistoa. On hauska huomata, miten yleensä viileät ja pidättyväiset – mutta erittäin perinnetietoiset – britit aina innostuvat kotimaansa ylpeää menneisyyttä ylistävästä musiikista.

Siinä missä Marseljeesia ei voi kuvitellakaan muiden kuin ranskalaisten kansallishymniksi, tämä puolestaan on jotakin NIIN perin juurin peribrittiläistä. Perinnetietoisuutta henkii sekin seikka, että vuodesta toiseen Rule Britannian solisti on pukeutunut jollakin tavoin kansallishenkiseen esiintymisasuun. Rule Britanniaa kuunnellessa varmaan naputtaa kengänkärki tahtia itsellään Englannin kuninkaalla:

Tuosta perinnetietoisuudesta kertokoon vaikka se, miten kansalaisille tiedotettiin sodanjulistuksesta Hitlerin Saksalle 3.9.1939. Lontoon kaupungintalon portailla, rumpujensoiton säestyksellä, keskiaikaisiin univormuihin pukeutuneet airuet ilmoittivat kansakunnan olevan sodassa. Välttämättömät muodollisuudet pitää hoitaa myös panssarivaunujen ja lentokoneiden aikakaudella. Historiansa muistava kansakunta ei koskaan kuole.

PORILAISTEN MARSSI

Sotilasmusiikki on jo luontojaan hengeltään isänmaallista. Liittyyhän se valtion virallisen maanpuolustuksen omaan musiikkiperinteeseen. Suomalaisista – tosin ei ole suomalaisen säveltämä – sotilasmusiikkikappaleista tunnetuin lienee Porilaisten marssi. Tämä marssi on ollut heti vuodesta 1918 lähtien Suomen puolustusvoimain kunniamarssi. Siksi se soitetaan tasavallan presidentin – puolustusvoimain ylipäällikön – kunniaksi.

Olen ollut konsertissa, jossa esitettiin laaja valikoima sotilasmusiikkia eri maista. Porilaisten marssi oli kiistatta komeimpien joukossa, eikä suomalaisuuteni vaikuttanut tippaakaan tähän mielipiteeseen, väitän. Tosin – kotimainen sotilassoittokunta kun oli esiintymässä – Porilaisten marssiin saattoi olla ladattuna vähän ylimääräistä patrioottista puhtia.

Rummunlyöjällä eivät suinkaan ole nuotit hukassa. Rytmin vierestä lyövät rummut kuvaavat tykkitulta:

ANKKURIT YLÖS

Anchors Aweigh on alkujaan Yhdysvaltain Laivastoakatemian tunnusmarssi. Äsken mainitsemassani konsertissa oli toisena esiintyjänä Laivaston soittokunta, joka kajautti loppunumeronaan Ankkurit ylös, ja tietenkin aivan erityisen aselajiylpeästi torvien täydeltä. Aloituskin oli komea: kapellimestari vain asteli soittokunnan eteen ja ilman mitään esittelyjä löi pelin käyntiin. Kyllä kuulosti komealta.

NARVAN MARSSI

Seuraava esimerkki marssimusiikista on perinteinen surumarssi. Narvan marssi, alkuperäiseltä nimeltään Kaarle XII:n marssi Narvassa, on tapana soittaa valtionpäämiesten ja sotilashenkilöiden hautajaisissa. Kuitenkaan Narvan taistelu marraskuussa 1700, suuren Pohjan sodan alussa, ei ollut Kaarle XII:lle mikään murheenaihe vaan hänen loistavin voittonsa. Narvaa lähestyttiin lumimyrskyssä. Hidasta marssia soitettiin siksi, että rivit pysyisivät koossa.

Surumarssi Narvan marssista tuli vuonna 1818, kun Uppsalan yliopiston opiskelijat viettivät Kaarle XII:n kuoleman satavuotismuistojuhlaa ja professori Erik Gustaf Geijer kirjoitti siihen sanat.

Tasavallan presidentti on puolustusvoimain ylipäällikkö. Siispä Narvan marssi kuuluu asiaan presidentille järjestettävissä valtiollisissa hautajaisissa.

FINLANDIA

Kurssin tämä osio ilman Finlandiaa olisi jo melkein maanpetos.

Reaktiona 1899 alkaneisiin venäläistämistoimiin autonomisen Suomen pieni mutta tulisieluinen taiteilijayhteisö kävi vastarintaan omilla aseillaan, taiteen keinoin. Tuloksena oli suomalaisen taiteen hienoimpana pidetty ajanjakso, ns. kultakausi. Tuona aikana syntyivät mm. kansallisromanttinen arkkitehtuuri sekä Akseli Gallen Kallelan hienoimmat Kalevala-maalaukset.

Sibeliuksen Finlandia – alkuperäiseltä nimeltään Suomi Herää – on yksi tuona aikana syntyneitä suomalaisen taiteen aarteita. Finlandiaa vaaditaan aina silloin tällöin Suomen uudeksi kansallislauluksi turhan vaatimattomana pidetyn Maamme-laulun tilalle (Sehän on kaiken lisäksi saksalaisen säveltämä!).

Finlandia on hengeltään perin juurin suomalainen. Jälkimmäinen osa, itse Finlandia-hymni, kuvaa nuoren koivumetsän väriä toukokuisena aamuna (oma tulkintani). Silti Finlandia on musiikilliselta sanomaltaan niin yleispätevä, että se on kautta maailman tunnettu ja rakastettu, mainio esimerkki musiikin kielen universaalisuudesta.

Pieni Länsi-Afrikan maa Biafra onnistui itsenäistymään Nigeriasta vuonna 1967 ja menetti jälleen itsenäisyytensä ankaran sodan jälkeen jo vuonna 1970. Biafra käytti Finlandiaa kansallislaulunaan. Onpa Finlandiaa ehdotettu peräti koko maailman kansallislauluksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vain suomalaisen kapellimestarin johtama suomalainen orkesteri sekä suomalainen kuuntelija voivat ymmärtää Finlandian oikein. (Arvelenkin, että Finlandia on orkesterille melkoisen haasteellinen esitettävä juuri suomalaisen yleisön edessä.) Kaikki kuulemani ulkomaiset versiot ovat kuulostaneet aivan karmeilta – jotenkin tunkkaisilta ja metelöivästi soitetuilta – enkä menisi kehumaan Sakari Kuosmasen lauluversiotakaan, joka sopii korkeintaan jääkiekko-otteluihin. Tältä kuulostaa oikea aamunraikas Finlandia:

Tämän artikkelin sisältö liittyy läheisesti myös seuraavaan: MUSIIKKI POLITIIKAN VÄLINEENÄ