Yhdeksän muusaa – runotarta – olivat antiikin kreikkalaisessa mytologiassa ylijumala Zeuksen ja Mnemosynen, muistin jumalattaren, tyttäriä. Muusat olivat taiteiden ja tieteiden suojelusjumalattaria. Musiikin muusa oli nimeltään Euterpe.
Sana musiikki on muusa-sanan johdannainen – vapaasti kääntäen vaikkapa runotarten taide – ja kotoisin samasta sananjuuresta lähes kaikissa eurooppalaisissa pääkielissä. Musiikki-sanan yleiseurooppalaisuus sopii kivasti musiikin itsensä luonteeseen. Musiikki on kielelliset, kansalliset ja jopa kulttuuriset rajat ylittävää universaalia kieltä.
Tuskin on olemassa ihmisheimoa ilman jonkinlaista musiikkia. Kyky kokea erilaisia tunnetiloja musiikin välityksellä ja nauttia musiikista on jotakin perin juurin inhimillistä. Jo sylivauva osaa nauttia musiikista, ja tutkimusten mukaan hän on reagoinut musiikkiin jo äitinsä kohdussa.
Musiikki, silloin kun se onnistuu puhuttelemaan meitä, on säveliksi ja usein myös säveliä täydentäviksi sanoiksi puettua filosofiaa. Se kertoo meistä ihmisistä jotakin yleispätevää. Musiikin kokemiseen liittyvä tunne-elämys kertoo, millaisia me sisimmässämme olemme, mitä me yritämme sisimpäämme kätkeä – usein tietämättämme – ja mikä ihmisyydessä on lopultakin oleellisinta.
Tuskin kukaan liikuttuu, jos laulun sanat kertovat pörssikursseista, mutta arvelenpa kovapintaisintakin bisneshaita koskettavan laulut, jotka kertovat yksinäisyydestä, kaipauksesta, rakkaudesta ilman vastarakkautta, hylätyksi tulemisesta, ystävän menettämisestä – sellaisista tunteista, joista on vaikea ellei mahdoton puhua, joita me joudumme kokemaan, ja joita me pelkäämme joutuvamme kokemaan myös vastedes, maallisen vaelluksemme loppuun asti.
Musiikilla on monia käyttötarkoituksia. Terapia – lääkettä sielun haavoihin – on varmaankin yksi tärkeimmistä ja pääselitys siihen, miksi meillä on tarve kokea musiikkia. Tuskin on olemassa ihmistä, jonka musiikki jättää täysin välinpitämättömäksi. (Tämä käsitys vain vahvistuu, kun luen teidän opiskelijoiden lähettämiä kommentteja.)
Musiikkikokemuksen täytyy olla ihmiselle jotenkin tärkeää, melkein välttämätöntä. (eikä vain ihmiselle: lehmätkin lypsävät paremmin, kun navetassa soi radio, väitetään) Siksi musiikki kiinnostaa tiedeihmisiäkin. Tutkimuksissa onkin saatu viitteitä monenlaisista suotuisista vaikutuksista ihmisen kehitykseen sekä psyykkiseen ja jopa fyysiseen terveydentilaan.
Musiikki kertoo, kuten kaikki taiteenlajit, jotakin ytimekästä paitsi meistä ihmisyksilöistä, myös omasta ajastaan ja kulttuuristaan, sen arvoista ja ihanteista – toisinaan myös niiden puutteesta. Musiikki voi olla myös sodanjulistus aikansa arvoja ja ihanteita vastaan. Siksi musiikki muuttuu aikojen kuluessa ja on erilaista eri puolilla maailmaa.
Milloin on syntynyt musiikiksi kutsuttava inhimillisen ilmaisun alue? Siihen on mahdotonta vastata. Jo 50 000 vuotta sitten kenties? Tuolta ajalta on peräisin luinen vekotin, jota oletetaan soittimeksi. Vai vieläkin aikaisemmin?
Yhtä mahdotonta on vastata kysymykseen, miltä tuo mahdollinen musiikki mahdollisesti kuulosti. Toisin kuin esimerkiksi kalliopiirrokset ja esineet, musiikki ei voinut säilyä. Se tuotettiin ja nautittiin samanaikaisesti.
Ennen kirjoitustaitoa oli jo olemassa tarve muistaa tärkeitä asioita ja välittää ne seuraaville sukupolville. Runomitta on eräänlainen kielenkäytön kaava ja muistin apuväline, joka lukitsee sanat toisiinsa ja helpottaa muistamista. On houkuttelevaa ajatella, että runomittaan puetut kertomukset on esitetty laulamalla, kuten kalevalainen runous.
Musiikilla on varmaankin ollut tuhansia vuosia kulttielämään liittyvä merkityksensä. Jumalia on lepytetty laululla, soitolla ja tanssilla. Ihmiselämään liittyviä tärkeitä käännekohtia – kuten syntymää, aikuiseksi tuloa, miehen ja naisen liittymistä pariksi sekä kuolemaa – on varmaan korostettu jonkinlaisin juhlamenoin asiaankuuluvan musiikin säestyksellä.
Alla olevassa videoleikkeessä on katkelma ns. siirtymäriittiin liittyvää afrikkalaista musiikkia. Zulut esittävät häätanssia. Esihistoriallinen musiikki on vallan hyvin voinut olla vaikkapa jotakin tämäntapaista:
Tällä kurssilla keskitymme länsimaiseen musiikkiperinteeseen. Kullakin kulttuurilla on oma musiikkimakunsa ja -käsityksensä. Musiikki on kulttuurinen sopimus: ymmärrämme jotkut ääni- ja sävelyhdistelmät musiikiksi, jotkut toiset pelkäksi meteliksi. Didgeridoon ääneen liittyvät kulttuuriset sisäpiirimerkitykset eivät avaudu meille, koska emme ole tuttavia aboriginaalien kulttuurin kanssa:
Historiatieteessä on vakiintunut tapa esittää menneisyyttä jonkinlaisina periodeina, joita leimaavat yhteiset kulttuuripiirteet. Musiikintutkimuksen tapa periodisoida tutkimuskohdettaan noudattelee kulttuuri- ja taidehistorian periodisointitapaa: antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, klassismi, romantiikka jne. Kuten kaikki taiteenlajit, myös musiikki kiteyttää ytimekkäästi oman aikansa kulttuurin tärkeitä arvoja ja ihanteita.
Musiikki-sanan kreikkalainen alkuperä sointuu yhteen myös sen tiedon kanssa, että nykyisen länsimaisen musiikkiin liittyvän kauneuskäsityksen sekä musiikkiteorian juuret johtavat antiikin Kreikkaan saakka. Varhaisin tunnettu musiikkiteoreetikko oli 500-luvun eaa. puolivälin tienoilla elänyt luonnonfilosofi Pythagoras, joka havaitsi sävelkorkeuksien välisten suhteiden noudattavan matemaattista rakennetta.
Sävelten väliseen harmoniaan perustuvien sävelasteikkojen alkumuodot ovat kotoisin antiikin Kreikasta. Tämä seikka on puolestaan linjassa kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaisen harmonian, kauneuden ja sopusoinnun tavoittelun kanssa. Tämä tavoite näkyy kreikkalaisen taiteen ja tieteen tuloksissa kautta linjan.
Ajalliset rajat musiikki on onnistunut ylittämään vasta tallennusmenetelmien myötä. Ennen vuotta tuhat alkoi kehittyä nykyaikainen nuottikirjoitus, mikä antaa jälkimaailmalle jo paljon paremmat mahdollisuudet saada käsitystä vanhasta musiikista, keskiajalta lähtien.
Keskiaikaisen kulttuurin parhaiten dokumentoidut osa-alueet liittyvät jollakin tavalla kristinuskoon. Niinpä myös säilyneet tiedot keskiaikaisesta musiikista liittyvät lähinnä kirkkomusiikkiin. Ritariromantiikkaan liittyvää minnelaulua tunnetaan jonkin verran. Sen sijaan tavallisen kansan musiikkiperinne, joka varmasti oli sekin olemassa, on lähestulkoon kadonnut jälkimaailman tietoisuudesta.
Kirkkolaululla on ollut tärkeä merkitys länsimaisen musiikkikäsityksen muodostumiselle. Jumalan ylistykseksi eivät tietenkään kelvanneet rujot ja riitasointuiset sävelkulut eivätkä karkeat lauluäänet. Kirkkomusiikki oli kauan pelkästään laulettua. Urut yleistyivät kirkoissa vasta 1300-luvulta lähtien, vaikka ovatkin keksintönä ikivanha ja tunnetut jo antiikin Kreikassa ja Roomassa.
Gregoriaanisen kirkkolaulun nimellä tunnettu katolinen kirkkomusiikki kehittyi 500–700-luvuilla, ja se perustuu pohjimmiltaan edellä mainittuun antiikin kreikkalaiseen musiikinteoriaan. Gregoriaaninen kirkkolaulu kauniine sävelharmonioineen tuli yhtäkkiä muoti-ilmiöksi 1990-luvulla, jolloin sitä sovitettiin jopa konemusiikiksi. Leikkeen Dies Irae, Vihan päivä, on katolisen sielunmessun, Requiemin, yksi osa:
Myös renessanssikulttuurin aikana 1400–1500-luvuilla musiikki on yhä ennen kaikkea kirkollista musiikkia. Verrattuna keskiaikaiseen musiikkiin renessanssimusiikin säveltäjät tunnetaan jo paremmin. Renessanssikulttuurihan oli kaikissa taiteenlajeissa suurten mestarien aikaa, joten kuvioon sopii, että nyt ilmestyivät näyttämölle ensimmäiset tunnetut ja ylistetyt säveltäjämestarit.
Renessanssin merkittävimpänä säveltäjänä pidetään Giovanni Pierluigi da Palestrinaa (1525–1594). Palestrina kehitti keskiaikaista kirkkomusiikkia eteenpäin moniäänisyyden suuntaan, ja häneltä tunnetaan yli viisisataa sävellystä.
Palestrina oli ensimmäinen säveltäjä, jonka tyyliä myöhemmät musiikintekijät tietoisesti jäljittelivät – puhutaankin Palestrina-tyylistä – siten että Palestrinasta voidaan johtaa musiikillinen kehitysketju barokkiin asti. Palestrinan pääteoksiin kuuluu Missa Papae Marcelli (Paavi Marcelluksen messu), josta näytteenä on osa Gloria (Kunnia).
Nyt kannattaa huomata, että tätä kaunista lauluharmoniaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi YouTubessa vaan katedraalin kaikuvissa holveissa.
Barokkikulttuuri 1600–1700-luvuilla oli merkittävää aikaa musiikin historiassa. Se, mitä nykyään sanotaan klassiseksi musiikiksi, kehittyi etenkin barokkimusiikista lähtien. Myös soittimiin liittyvät tekniset innovaatiot, esimerkiksi puhaltimien venttiilit, antoivat uusia mahdollisuuksia ja vaikuttivat musiikki-ilmaisun kehitykseen.
Barokkimusiikin suurin nimi oli Leipzigin Tuomas-kirkon urkuri Johann Sebastian Bach (1685–1750), joka on tärkeimpiä länsimaisen taidemusiikin kehitykseen vaikuttaneita säveltäjiä.
Toccata (lat. toccare, koskettaa) on soittajalta virtuoosimaisuutta vaativa ”kevytsormisesti” – kuten jo nimitys vihjaa – soitettava nopea musiikkiteoksen osa, yleensä urkuteoksen osa tai näppäiltäville kielisoittimille sävelletty. Fuuga on musiikinlaji, jossa samat teemat ”ajavat toisiaan takaa”, (lat. fuga, pako, fugere, paeta). Bach sävelsi musiikkihistorian tunnetuimmat fuugat. (Kirkkourut ovat mielestäni maailman mahtavin soitin, minkä vuoksi olen kirkollisissa tilaisuuksissa aina ihan tippa linssissä.) Bachin Toccata ja fuuga d-molli:
Viulu tuntuu herättävän intohimoja, tyyliin ”mahtaa olla vaikea soittaa, kun on jo vaikea kuunnellakin”. Siinä, missä kosketinsoittimilla ääni syntyy painamalla nappia, viululla ääni täytyy muodostaa. Sen vuoksi viulu on varmaankin erityisen herkkä kuulostamaan kamalalta taitamattoman soittajan käsissä. Siinä lienee ainakin osasyy turhiin antipatioihin hienoa soitinta kohtaan. Äskeistä Bachin fuugaa on sovitettu myös orkesteriversioiksi, jopa vähän rokahtavaan tyyliin. Pyhäinhäväistystä, voisi joku puritaani todeta, mutta on mielestäni kohtalaisen onnistunut esimerkki klassisen musiikin popularisoinnista. Eikä siinä mitään: kevytversiothan saattavat johdatella musiikkiyleisöä perehtymään tarkemmin myös taidemusiikin aarteistoon.
Barokin kaudella syntyi myös maallinen klassinen taidemusiikki. Kirkon lisäksi tuon aikakauden mahtailunhaluisesta hovikulttuurista oli tullut tärkeä musiikin tilaaja. Ruhtinashovien palveluksessa oli monenlaista viihdyttäjää, kuten hovisäveltäjiä, soittajia ja näyttelijöitä. Heidän tehtävänään oli valmistaa yhä uusia musiikkiesityksiä ruhtinaan kunniaksi sekä pitkästymään pyrkivän hoviväen viihdykkeeksi.
Ooppera, suuria tunteita käsittelevä mahtipontinen musiikkinäytelmä on oikein luonteenomaisen barokkinen koko ilmaisutavaltaan. Ooppera oli oman aikansa käyttömusiikkia. Se vain oli kovin kapean väestönosan ulottuvilla.
Varhaisbarokin merkittävimpänä pidetyn säveltäjän, pohjoisitalialaisen, Mantovan hovissa ja Venetsiassa työskennelleen Claudio Monteverdin (1567–1643) pääteoksiin kuuluu ooppera l’Orfeo, jossa renessanssimusiikin vaikutus kuuluu vielä selvästi.
Leikkeessä on tosi hieno uusimman ajan tulkinta, jossa tausta ja puvustus on minimissään, viitteellisenä ja teoreettisena, riisuttuna kaikesta oopperaperinteelle tyypillisestä kuorrutuksesta. Toisaalta koreografiaa on sovellettu baletin suuntaan. Kaunis askeettisuus päästää neljäsataa (!) vuotta vanhan musiikkiteoksen ajattoman yleispätevyyden oikein kunnolla oikeuksiinsa. Filosofi Platon varmaan tykkää tästä.
Klassismin, ns. wieniläisklassismin aikana laaja orkesteriteos sinfonia nousi arvostetuimmaksi taidemusiikin lajiksi. Orkesterien suurentuessa kapellimestarin rooli musiikkiesityksen johtajana ja tulkitsijana tuli yhä keskeisemmäksi.
Wieniläisklassikoista merkittävin oli Wolfgang Amadeus Mozart (1756–91), jonka musiikki on tuttua klassisen musiikin synkimmällekin vihaajalle. Mozartin Sinfonia no. 40, g-molli, osa 1, Molto allegro sanoo tuskin mitään muille kuin asianharrastajille, mutta kuuntelepa:
Johtuneeko tuosta muodollisesta täydellisyydestä se seikka, että Mozartin kuuntelun väitetään jopa hetkellisesti parantavan älyllistä suorituskykyä? Puhutaan Mozart-efektistä. Kannattaa kokeilla, jos man-rakenne ja derivaatta heittäytyvät kovin hankaliksi.
Romantiikan kaudella 1800-luvulla – kuten romantiikassa ylipäänsä, oli kyse sitten kuvataiteista tai kirjallisuudesta kuten myös musiikista – tunteen merkityksen korostus antoi oman sävynsä musiikki-ilmaisuun, verrattuna barokin ja klassismin tiukempiin muotovaatimuksiin.
Romantiikan kaudella myös nouseva porvarillinen kulttuuri oli yhä tärkeämpi musiikin kuluttaja aikaisempien parin vuosisadan hovikulttuurin ohella. Romantiikan ajan taidemusiikin antamat vaikutteet ulottuvat nykypäiviin asti, varsinkin elokuvamusiikissa.
Kenties tunnetuin romantiikan ajalta peräisin oleva sävelmä on tässä, Felix Mendehlsson-Bartholdy (1809–47): Musiikkia Shakespearen Kesäyön unelmaan op. 61 no. 9. Kuulostaako tutulta?
Modernismin myötä 1900-luvulla taidemusiikki kävi yhä kokeellisemmaksi, kun perinteiset kauneusarvot heitettiin romukoppaan. Sama pyrkimys vaikutti eri taiteenlajeissa laidasta laitaan, kun nuori vihainen taiteilijapolvi koki antiikin kreikkalaisesta kulttuurista omaksutut taidenormit enää pelkiksi ilmaisuvoiman kahleiksi ja etsi uutta tietä.
Igor Stravinskyn (1882–1971) baletti Kevätuhri aikaansai ensi-illassaan Pariisissa 1913 lähestulkoon mellakan perinteistä balettia seuraamaan tulleen yleisön pitäessä Kevätuhria lähinnä pilkantekona itseään kohtaan. Nykyisin Kevätuhria pidetään 1900-luvun taidemusiikin vedenjakajateoksena ja säveltäjä Stravinsky luetaan vuosisadan suurten vaikuttajahenkilöiden joukkoon.
Kevätuhria kannattaa hankkiutua kuuntelemaan jonnekin kainuulaiseen pimeään sysimökkiin, yksinään korven keskelle lokakuisena myrsky-yönä. Finaali, Uhritanssi:
Nykyisenkaltainen niin sanottu kevyt musiikki alkoi voimakkaasti kehittyä 1800-luvun loppupuolelta lähtien, vaikka toki senkin juuret ulottuvat paljon kauemmas, satojen – ellei tuhansien – vuosien päähän Afrikan savanneille.
Kevyen musiikin kehitys liittyy ihmiskunnan historian merkittävimpiin kuuluvaan muutosprosessiin – teollistumisen aikaansaamaan yhteiskunnalliseen muutokseen – kun miljoonat ihmiset muuttivat maaseudulta kaupunkeihin. Kosketus vanhoihin perinteisiin, kuten kansanmusiikkiin, heikkeni. Tilalle kehittyi uudenlainen musiikkikulttuuri.
Kevyen musiikin kehityksen mukana musiikista tuli yhä vahvemmin osa laajojen kansankerrosten kulutuskulttuuria, mihin tärkeinä osasyinä olivat samaan aikaan nopeasti kehittyneet musiikin taltiointitekniikat sekä äänentoistolaitteet, jotka toivat musiikin yhä useampien ulottuville. Alkoi populaarikulttuurin voittokulku, jonka yksi tärkeä osa-alue – ellei peräti käyttövoima – on helposti omaksuttava kevyt musiikkiviihde.
Kevyt musiikki on kuin se kuuluisa morsiamen asu; siinä on jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja jotakin sinistä (blues…?). Kevyt musiikki on saanut vaikutteita vähän joka puolelta. Mausteita ovat antaneet muiden muassa eri kansakuntien omat kansalliset musiikkiperinteet, hengellinen musiikki, romanimusiikki ja juutalainen klezmer-musiikki. Myös klassinen musiikki on vaikuttanut kevyeen musiikkiin. Tekninen kehitys on antanut musiikki-ilmaisulle uusia mahdollisuuksia. Tuloksena on 1900-luvun kuluessa kehittynyt valtava kevyen musiikin lajien kirjo, josta jokainen löytää oman mielimusiikkinsa.
Kevyen musiikin vahvimmat juuret ulottuvat kuitenkin musiikin alkukotiin – vanhimman blues- ja jazz-musiikin kautta afroamerikkalaiseen orjien työlauluperinteeseen, joka puolestaan kantaa Afrikasta saakka kotoisin olevaa perintöä. Ihmiskunnan alkukoti on Afrikassa, joten ympyrä on sulkeutunut. Musiikki on pitkän kierroksen tehtyään palannut takaisin juurilleen. Tämä on maailman vanhimpia jazz-levytyksiä:
Täältä löytyy seuraava artikkeli: KLASSINEN MUSIIKKI
Musiikkinäytteistä kolahti etenkin J. S. Bachin Toccata & Fugue in d minor sekä Original Dixieland Jazz Bandin Tiger Rag. Jazzin ja bluesin merkitystä populaarimusiikissa on vaikea yliarvioida, mutta sen sijaan mainittujen musiikinlajien usein korostettua orgaanista yhteyttä Afrikan mantereeseen epäilen hieman liioiteltavan. Puuvillapeltojen työlauluista on aika pitkä matka jopa suttuiseen deltabluesiin, Tiger Ragin huikeasta, puhallinvetoisesta iloittelusta puhumattakaan. Ja missä määrin ne työlaulutkaan kantoivat mukanaan afrikkalaisia perinteitä ja missä määrin olivat uusissa olosuhteissa syntynyttä uutta kulttuuria, Yhdysvaltoihin laivatut orjathan olivat enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia, jotka eivät lieneet perinteensäilyttäjiä parhaasta päästä…?
Äskeinen oli melkoisen spekulatiivista ajatuksenlentoa, tyrmättäköön se faktoilla jos jollakin on sellaisia antaa.
Hyvä kommentti! Sekä länsiafrikkalainen musiikkiperinne että orjien musiikki ovat olleet kauan muistiinmerkitsemätöntä kulttuuria, ts. niitä ei ole olemassa sen paremmin nuotteina kuin äänitteinäkään. Tästä syystä noiden kahden välillä olevan yhteyden aukoton todistaminen jää varmaankin musiikkitieteeltä tekemättä, vallankin kun nuo kaksi musiikinlajia ovat eronneet mahdollisesta yhteisestä emäjuurestaan vähintään sata vuotta ennen ensimmäisten tavalla tai toisella taltioitujen musiikkikappaleiden olemassaoloa, kummallakaan puolella Atlanttia. Vertaileva musiikintutkimus lähtee siitä oletuksesta, että nuo kumpikin kantavat vanhaa perinnettä, jolla on yhteinen alkukoti Afrikassa.
Näiden kahden musiikinlajin välille on vedetty yhtäläisyysmerkkejä niiden toisiaan muistuttavien piirteiden vuoksi, ja yhtäläisyyksiä selittäväksi tekijäksi tarjotaan Atlantin yli suoritettua ihmiskauppaa. Blues kuulostaisi kuitenkin eroavan aika lailla muista Uuden mantereen musiikkiperinteistä, ainakin eurooppalaisten muuttajien mukana tulleista, ennen kaikkea tunnusomaisen poljentonsa vuoksi. Sävelasteikkohan noudattelee siinäkin eurooppalaista kaavaa.
Nuoret ihmiset perinteensäilyttäjinä ei kuulosta mielestäni lainkaan tuhoon tuomitulta ajatukselta. Nuoruus on herkkä ikä kaikille vaikutteille, myös musiikkisellaisille. Silloin kun noilta ihmisiltä oli viety vapautta myöten kaikki, ainoa mitä jäi jäljelle, oli muistot kotoa, musiikki mukaan luettuna.
Jatka samaan malliin.
Felix Mendehlsson-Bartholdy (1809–47): Musiikkia Shakespearen Kesäyön unelmaan.
Siis aivan ihana kappale ja monille tuttu, jopa pikkusiskoni (5-vuotta) tiesi kappaleen tosin tuhkimosta jonka loppukohtauksessa häissä kyseinen kappale soi.
Mutta tosiaan tuosta nuorista perinteen sailyttäjinä, olen samaa mieltä siitä, että nuorille nimenomaa musiikki oli harvoja niitä asioita jotka säilyivät ja joita ei voitu nuorilta miehiltä ja naisilta viedä, Ja siksi näille ihmisille varmasti erittäin tärkeä.
On mielestäni häämarsseista hienoin.
Onhan se hieno häämarssina, mutta minusta kovin dramaattinen Kesäyön Unelmaan.
Voipi olla, mutta on taiteilijan näkemys.
Minuun kolahti erityisesti aboriginaali-miehen Didgeridoo esitys ja se miten erilaiselta tuo musiikki kuullostaa meidän korviin, jotka emme tiedä musiikin syvempää merkitystä emmekä ole aikaisemmin (ainakaan alleirjoittanut) kyseistä musiikkia kuunnellut. On myös kiinnostavaa miettiä, että mitä jos olisi itse syntynyt ja varttunut aboriginaalien parissa, kuinka luonnollista tuo musiikki olisi ja miten se avautuisi ihan eri tavalla.
Miltäköhän heistä mahtaisi kuullostaa suomalainen iskelmä-musiikki..
Kiinnostavaa on minusta myös se, että tuo Afrikkalainen musiikki kuullostaa jollain tapaa enemmän normaalilta ja tutummalta kuin aboriginaalien musiikki, vaikka kulttuurisesti molemmat ovat hyvin kaukana pohjolan kulttuurista.
Voisiko siihen olla syynä se, että meidän länsimaiden musiikki perustuu hatarasti Afrikkalaiseen musikkiin. Mene ja ota selvää. 🙂
Ooppera ei kieltämättä oikeen iske, vaikka olen jopa nähnyt oopperaa Wienin kansallisoopperassa, halvimmilta paikoilta kylläkin.
Häämarssi on kyllä todella kaunis, kuin on myös Mozarin sinfonia 40. Ja vaikka klassisesta musiikista ei niin välittäisikään, huomaa heti että kyseessä on klassikko.
Miltähän tosiaan kuulostaisi aboriginaalin korviin Eija Sinikka tai Annikki Tähti…?
Afrikkalaisen musiikin kohdalla ei kannata uskaltautua kovin pitkälle meneviin johtopäätöksiin. Mehän emme tiedä, miltä afrikkalainen musiikki kuulosti ennen valkoisen miehen ja orjalaivojen tuloa. Kristillistä lähetystyötäkin on tehty Afrikassa jo satoja vuosia. Lähetyssaarnaajien laulattamat virret ovat hyvinkin voineet vaikuttaa afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen.
Hyvin oli musiikin historia tiivistetty pieneen pakettiin, jäin silti kaipaamaan viime vuosisadan pakettia muutenkin kuin jazzin osalta. kehittynyt yhteiskuntahan mahdollisti esimerkiksi afrikkalaisen tähden new yorkin broadwaylla LINKKI Ja ennen kaikkea viime vuosikymmeninä kehittyneen elektronisen musiikin voisi myös käsitellä omana osionaan.
Tekstissä on paljon omia näkemyksiä asioista. Omat mielipeet kyllä lisäävät hyvin ymmärrykseen asiasta, mutta eivät kannusta oman mielipiteen tekoon, joka taas on opetuksen ajatus?? Ehkä tekstissä voisi selvemmin erotella omat mielipiteet faktoista ja pyrkiä neutraalimpaan lähestymiseen.
Kaiken kaikkiaan(loppujen lopuksi) tämä tieto pläjäys on silti omassa mielessään onnistunut luomaan kuvan tapahtumista vuosien varrella. Ehkäpä siihen voisi jopa lisätä jonkinlaisen aika janan, joka omalta osaltaan selventää tapahtumien kulkua ja helpottaa tapahtumien sijoittamista oikeaan järjestykseen(mitä tapahtui, että tämä mahdollistui)? Muttä tälläinen on ehdotus onjo melkeimpä saivartelua. Onhan tämä teksti jo kaikessa lyhyikäysyydessään saavuttanaut tavoitteensa. Ja lyhyenä se tulee mielestäni pitääkin. Olisihan se kamalaa aloittaa kurssi romaanilla, jonka lukemisessa menee ikuisuus 🙂
Kiitos palautteesta!
Viime vuosisatahan on kurssisisällössä suorastaan pääroolissa, paitsi tietysti pahojakin aukkokohtia löytyy. Yritys oli pitää kurssin laajuus jotenkuten maltillisena, minkä vuoksi monen monituinen sinänsä hieno musiikin osa-alue ja osailmiö jää vaille huomiota.
Tämäkin laajuus pitää sisällään jo parisataa videota. Kurssin tärkein sisältö ovat itse musiikkinäytteet. Kun kaikki kuuntelee läpi, aikaa menee vuorokauden verran. Kurssille tulee laajuutta ihan kummasti.
Toivottavasti sentään paikoitellen melko subjektiivinen näkemys (jota en yritäkään pitää kurissa) ei halvaannuta opiskelijan omaa mielipiteiden muodostusta, toivottavasti pikemminkin päinvastoin. Musiikki on alusta loppuun subjektiivinen asia, eikä ole mitään mittaria ”hyvälle” ja ”huonolle” musiikille. Niinpähän en yritäkään naamioida omaa näkemystäni näennäisen neutraalin tekstin taakse, jonkinlaisena mukatotuutena. Käsittääkseni musiikista on mahdotonta kirjoittaa neutraalisti, johtuen jo heti materiaalin loputtomasta määrästä. Pelkkä esimerkin valitseminen on jo tulkitsemista.
Aikajanan varaan rakentaminen kuulostaisi hankalalta. Joutuisi hyppimään epämukavasti tyylilajista toiseen. Mielestäni eri musiikinlajien sisäinen kronologia on tarkoituksenmukaisempi. Muutamat aihealueet etenevät kronologisesti: johdantoartikkeli, klassinen musiikki, musiikki ja politiikka sekä kevyt musiikki.
Joka tykkää triviasta, hänelle löytyy yllin kyllin tutkittavaa linkkien takaa. Jos tämänkaltaisen kurssin perustekstin tekisi tavanomaiseen faktahistoriatyyliin, jokainen artisti ja orkesteri pitäisi varustaa puolen sivun pienoiselämäkerralla sekä bändihistorialla. Tuloksena olisi melkoisen puuduttava ja kuivakas ensyklopedia. Ei ole niin tärkeää tietää Deep Purplen eri kokoonpanoja, kaikkia levytyksiä ja kappaleita pituuksineen sekunnin tarkkuudella sekä montako miljoonaa kukin möi.
Kurssimateriaalin tarkoitus on lähinnä olla liikaa akateemisuutta välttelevä kevyt johdatus pohjattomaan musiikin maailmaan eikä puoliksi ulkoa opeteltava ”totuus” asiassa, jossa ei totuutta olekaan. Tarkoitus ei ole pyrkiä mestaroimaan ihmisten musiikkimakua. Loppukokeessakin tulee korostumaan ennen kaikkea opiskelijan oma näkemys ja tiedonhaku.
Itseeni eniten näytteistä upposi linkin takaa löytyvä Vanessa-Mae versio Bachin Toccata & Fugue:sta. Itselleni se ei ollut lainkaan pyhäinhäväistystä. Uskon tälläisten versioiden, joita useat metallibänditkin harrastavat juuri tuovan uutta kuuntelijakuntaa myös klassisen musiikin pariin. Onhan olemassa myös useita päinvastoin toimivia versioita rockmusiikista sinfoniaversioihin, jotka voivat myöskin innoittaa klassisen musiikin kuuntelijoita tutustumaan rockmusiikkiin. Olen aina pitänyt myös Bachin alkuperäisestä tekeleestä. Olen itse asunut Leipzigissa, jossa kyseinen herra toimi urkujensa parissa ja kaupungissa hän on melkoisen sankarin maineessa ja näkyy paljolti koko kaupungin imagossa.
Olen myös samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa, että kurssin teksti on todellakin tehty mukavan kevyeksi ja tämä jopa innoitti tutkimaan mitä linkkien takaa löytyy. Vähän raskaampaa tekstiä ja ehkä linkkejä ei olisi enää edes jaksanut availla, mutta nyt tuli luettua jopa melko paljon wikipediasta lisätietoja.
Nuo ”kevytversiot” ovat yksi osoitus niin sanotun klassisen musiikin kestävyydestä vuosisadasta toiseen. Uusversioiden innoituksen lähteitä ovat kaiketi noiden teosten tuttuus sekä niiden mestarilliset melodiakuviot.
Kuuluisista saksalaisista kulttuurihenkilöistä kertyy pitkä luettelo, ja Bach takuulla muistetaan Leipzigissa. Saksalaiset ovat perinnetietoisia sekä aikamoisia nurkkapatriootteja. (Arvelenpa, että Leipzigin asukkaat ymmärtävät olevansa nimenomaan saksilaisia ja vasta toissijaisesti saksalaisia.)
Kurssimateriaalin pääosassa ovat musiikkinäytteet. Tekstit olen kirjoitellut tarkoituksellisen suppeiksi ja ainakin yrittänyt välttää uuvuttamasta niillä lukijoita hengiltä. Videonpätkiä on pari sataa. Jos jokaiseen kävisi tekemään laajaa selostusta, tyyliin Mozartin lyhyt elämäkerta, Blue Oyster Cultin bändihistoria ja Nino Rotan koko tuotanto, tuloksena olisi paperille pantuna vähintään viisisataasivuinen tiiliskiviromaani ja varmaankin aikamoisen puuduttava lukukokemus. Linkitys tuo kuitenkin tarvittaessa lisätiedon lähelle ja tuntuu siksi toimivalta.
Huh, ryhdyinpä viime hetkellä tekemään näitä kommentteja. Toivottavasti näin päivää ennen koetta se vielä sallitaan?
Minuun afrikkalaisen ja australialaisen näytteen kaltainen etninen musiikki on aina kolahtanut kovaa. Klassinen länsimainen musiikki on toki kaunista ja vaikuttavaa, mutta kansanmusiikki tuntuu usein energisemmältä ja ihmisläheisemmältä. On täysin mahdollista, että mieltymykseen vaikuttaa myös sen eksoottisempi ja ”muinainen” tuntuma. Historianopinnoissakin aina kaukaiset maat ja ajat ovat kiinnostaneet enemmän kuin se sama vanha Eurooppa…
Hyvin ehtii, eikä vielä ole oikein kiirekään.
Osajuttu lienee tuo mainitsemasi eksoottisuus ja ”’muinainen’ tuntuma”. Ikävä kyllä ulkopuolisena tarkkailijana ei voi kunnolla ymmärtää, minkälaista tarinaa ikivanha etninen musiikki oikein kertoo, mutta sehän ei tietenkään estä nauttimasta tuosta musiikista.
Mielestäni musiikissa juuri upeinta on uskaltaa kokeilla uutta, koska musiikin maailmassa on mahdollisuudet tehdä toinen toistaan erilaisempia ja kokeilevampia teoksia. Niinpä tämä ”rokimpi” versio Tocatta ja fuugasta on todella hieno. Alkuperäinen teos on niin upea ja tunnettu, enkä näe mitään väärää kokeilunhalusta jättää omia sormenjälkiään noin upeaan kappaleeseen. Igor Stravinskyn tuota balettia on myöskin vain ihailtava, on upeaa nähdä miten joku uskaltaa toteuttaa juuri oman visionsa välittämättä perinteistä. Ja juuri tämä riskienotto on varmasti ollut vaikuttava tekijä musiikin kehityksessä.
Totesin jo kurssin tekstissä, ettei kevytversioinnissa mitään huonoa ole; kuitenkin tuon tulkinnan ensisijainen tavoite on supertähtiviulisti Vanessa Maen uran pönkittäminen ja kassan täyttäminen. Pelkkää bonusta on, jos rokkiversion siivellä herää kiinnostus myös alkuteosta kohtaan. (Toivottavasti tämän kirjoittajalla on joskus vielä tilaisuus kuulla alkuteos hyvän urkurin soittamana, jättimäisillä uruilla jättimäisessä katedraalissa.)
Kevätuhri on uhmannut sata vuotta ajan kulutusta, yhtään kulumatta. Siitä voinee jo päätellä, miten paljon edellä aikaansa Stravinsky oli.
Sivumennen: toinen esimerkki nerokkaasta ajattomuudesta ihan toiselta taiteenalueelta. Ei tätäkään uskoisi satavuotiaaksi:
Frank Lloyd Wright: Robie House
Tämä oli erittäin mielenkiintoinen katsaus musiikin historiaan. Paljon musiikkia rakastan, mutta nyt vasta tajusin miten vähän siitä tiedän. Tästä tulee varmasti todella antoisa kurssi! En ole koskaan miettinyt liiemmin musiikin alkujuuria ja syntyä, tai miten paljon erilaista musiikkia on olemassa. Kaikkein parhaiten näistä musiikkinäytteistä minulle kolahti Bachin Toccata & Fugue, aivan upean kuuloinen. Ja olen samaa mieltä, että urut ovat mahtava soitin! Niin dramaattinen ja vaikuttava.
Myös Igor Stravinskyn Kevätuhri oli henkeäsalpaava. Olisipa hienoa päästä katsomaan joskus ihan livenä!
Onnistuitpa lähettämään tasan kolmannensadannen kommentin. Kiitos siitä!
Juuri hiljakkoin vastasin opiskelijan kommenttiin toiveenani olevan joskus kuulla tuo urkuteos oikeasti soitettuna jättimäisillä uruilla jättimäisessä katedraalissa. Kokemuksena olisi varmaan jo mielenterveydelle vaarallinen.
Minua paremmin asioihin perehtyneen henkilön lausunnon mukaan kirkkourut ovat soittajan kannalta äärimmäisen vaativa soitin jo pelkkää monimutkaisuuttaan. Suurissa uruissa on pillejä tuhatmäärin. Pienimmät ovat muutaman sentin pituisia ja suurimmat viisimetrisiä ja ylikin. Koskettimistosta lähtee pillistöön aika valtava vipusysteemi monine nivelineen. Vivustosta aiheutuva viive tekee urut vaikeiksi soittaa, varsinkin kun mekanismit pyrkivät kulumaan epätasaisesti. Edelleen: isommat pillit reagoivat hitaammin kuin pienet. Urkurin täytyy tuntea soittimensa hyvin, että hän osaa soittaessaan kompensoida viivettä, toisin sanoen saa musiikkiteoksen pysymään koossa. Tämän teknisen vaikeuden kuulee hyvin, kun häissä tai hautajaisissa urkujen soitto usein kuulostaa olevan pikkuisen hajallaan.
Koko ei ole tietenkään itseisarvo, mutta tässä ovat maailman suurimmat urut, USA:ssa, missäs muualla.
Toivotan viihtyisiä hetkiä kurssisisällön parissa. Kannattaa perehtyä aineistoon ajan kanssa ja hosumatta.
MInulla taas päinvastoin; en ole juuri perinteisesti musikaalinen, en tuota musiikkia ja joskus nuoruudessa kokeilemani piano- ja laulutunnit ovat päättyneet aina opettajan tuskastuneeseen ilmeeseen ” etkö nyt vaan voisi oppia”. Kotonani on yleensä hiljaista, en kuuntele musiikkia paljoakaan, eikä sillä ole jokapäiväisessä elämässä isoa roolia. Silti monissa paikoin huomaan omaavani paljon musiikin käsitystä ja ymmärrystä, vaikken teknisesti osaa musisoida, eikä eri aikakausien tyylit ja lajit ole kovin vieraita.
Tyylistä riippumatta minuun uppoaa parhaiten erityisen korkeat tai matalat sävelkulut ja niiden jyrkät vaihtelut, joita nykyisessä kertakäyttömusiikissa käytetään aivan liian vähän. Listahittien massatuotanto on melko tasapaksua tavaraa. Voisiko syynä olla aina vain koneellisemmaksi menevä tuotanto?
Muistan lukeneeni jostain erityisesti jousisoittimien pääsevän soinnissaan korkeammille taajuuksille, kuin mitä ihmiskorva välttämättä kuulee. Korkeat äänitaajuudet saattavat silti olla ihmisten aistittavissa, minkä takia esim. blogitekstissä mainittu viulu jakaa mielipiteitä, sen lisäksi että on hyviä ja huonoja viulisteja. Muussakin kuin musiikissa, asiat joita emme ihan tysin ymmärrä tai pysty käsittämään, herättävät äkkiseltään mielen ristiriitoja joillakin.
Pythagoran matematiikan ja musiikin yhdistäminen on oikeastaan sama asia kuin kuvataiteen estetiikan ja matematiikan yhdistäminen. Olisiko yhteinen nimittäjä kultainen leikkauspiste, joka on kuullussa musiikissa vain vähän vaikeammin havainnoitavissa ja tutkittavissa kuin visuaalisissa teoksissa?
Tasapaksuuteen varmaankin vaikuttaa musiikin tuottaminen mahdollisimman laskelmoidusti sekä myös koneellisuus. Nykyään ihan tavallisella kotitietokoneella pystyy rakentamaan melkoisia sävelteoksia, mutta lopputulos on kuitenkin elektroniikkaa. Oikeiden soittimien oikeaa sointia pikku säröineen ja kauneusvirheineen (jotka vasta viimeistelevät oikean soittimen soinnin) eivät lastuaivot pystyne koskaan tavoittamaan. Lähtökohtaisesti elektroninen musiikki on tietysti asia erikseen. Sen on tarkoituskin kuulostaa keinotekoiselta.
Matikan ja sävelkorkeuksien suhteiden välillä on suora yhteys, mutta ei musiikki silti matematiikkaa ole. Kultainen leikkaus on vain yksi pieni osaselitys kuvataideteoksen tai rakennuksen aikaansaamalle esteettiselle elämykselle. Kuvan vaikuttavuuden selittämisen kohdalla ollaan melkoisen salaperäisellä alueella.
Kun kuuntelin videoleikettä afrikkalaisesta musiikista, joka liittyi häihin, mieleeni tuli suomalaiset itkuvirret. Itse en ole kuullut niitä, mutta äitini on lapsena ollut karjalaisen sukulaisensa hautajaisissa, joissa oli itkijänainen. Ehkä itkuvirret lohduttivat karjalaisia surevia, mutta lapsen korvaan itku oli kuulostanut kammottavalta.
Tosiaankin , olen kuullut Mozartin sinfonia no, g-molli, osa 1, mutta nimestä en kyllä tiennyt, mikä sävellys on kyseessä. Olen kuullut häissä soitettavan kirkossa Felix Mendelhsson-Bartholdyn sävellyksen, mutta nyt vasta sain tietää kappaleen nimen ja säveltäjän.
Jo tämän ensimmäisen jakson tutkiminen on paljastanut musiikin laajan kirjon, ja kuten myös Ina Ahokas kommentissaan totesi, tajusin, että myös minä tiedän musiikista vähän. Tämä kurssi kyllä laajentaa tietämystäni.
Kannattaa huomata, miten helposti musiikki liittyy vähän kaikenlaisiin siirtymäriitteihin, joissa ihmistä saatellaan olotilasta toiseen, vaikkapa aviosäätyyn tai maallisen elämän rajan tuolle puolen. Musiikissa on jotakin maagista.
Ei kai musiikkikokemuksessa ole itsessään tavoittelemisen arvoinen asia mahdollisimman laaja tietämys tietämyksen vuoksi. Joku voi kuunnella koko ikänsä pelkkää trash-metallia ja olla oikein tyytyväinen. Kuitenkin kannattaa suostua kallistamaan korvansa muullekin kuin omalle suosikkimusiikille ja antaa itselleen mahdollisuus hienoihin löytöihin.
Ensiksi, mielestäni tähän oli saatu mukava paketti, musiikin historiasta. Sitä oli mukava lukea, eikä ruvennut väsyttämään, mikä on tuttua monelta aikasemmalta musiikinhistorian tunnilta. Kiitos!
Didgeridoo on aina kiehtonut, näyttää kovin helpolta soittaa, mutta sitä se ei ole -kuulemma -, itse en ikävä kyllä ole päässyt kokeilemaan.
Gregoriaaninen kirkkolaulu saa aina minulla ”ihon kananlihalle”. (vaikka kuunteleekin vain stereoitten kautta), olisi mukava päästä kuuntelemaan sitä jossain isossa hienossa kirkossa!
Bach, toccata.. tämä on yksi suosikeistani! Ja Vanessa-maen ja Linda Lampeniuksen versiot tästä ovat mahtavat! Mielestäni ei ole kappaleen ”raiskausta”, ainakaan nämä versiot. Esimerkiksi kappale on edelleen tunnistettavissa, ja sovitus on erittäin hyvä! Bach on aina kuulunut suosikki säveltäjiini, se on varmaan Bachin teoksista huokuva synkkyys joka vetoaa minuun.
Mozartin näyte oli erittäin tuttu. Ja monesta kappaleesta olen huomannut, että jos on itse sitä soittanut, olen pitänyt kappaleesta ehkä vieläkin enemmän. Sitä kuuntelee ihan erilailla teoksia/kappaleita kun on joutunut itse kahlaamaan kappaleen läpi nuottikourassa.
Kiitos palautteesta! Noinkohan musatunneilla on soiteltu kehtolauluja?
Minä en liioin suhtaudu synkeästi vanhojen klassikoiden ”uusversioihin”. Nehän osoittavat siinä sivussa, miten vahvalla pohjalla nuo vanhat mestariteokset ovat. Edelleen, kun kuuntelee vähän kunnianhimoisempia rock’n’roll- sekä jazz-yrittäjiä, huomaa toisinaan selviä vaikutteita noista kuolemattomista teoksista.
”Synkkyys” – jos näin, niin onkohan asialla tekoa sen seikan kanssa, että Bach oli protestanttinen kirkkomuusikko? Sävyero on kyllä kohtalainen verrattuna katolilaisesta kulttuurista kotoisin olevaan gregoriaaniseen kirkkolauluun, joka kuulostaa kaikuvan suoraan paratiisin portilta. Tietysti sillä varauksella, että näillä on ikäeroakin satoja vuosia.
Kurssi materiaali oli mielenkiintoinen paketti ja oli mukava saada näytteitä eri aika kauden musiikki lajeista.
Itse en ole tämän kaltaisen musiikin ystävä ja ehkä lähimmäksi osui omaa musiikki makua (rnb, reggae,hip hop jne.) afrikkalaisesta musiikista oleva näyte.
Oli mielenkiintoista saada muistutus siitä, että musiikkia ei todellakaan ole pystytty tallentamaan, eikä tiedossa ole ihmis elämän alku ajan musiikista. Sepä olisikin mielenkiintoista kuultavaa.
Palestrina missa papat,osa gloria toi mieleeni juuri tämän keskiaikaisen ritari ja linna tunnelman. Mielessäni oikein alkoi juosta Disneyn klassikko Miekka kivessä. Kuitenkin mielestäni entis ajan musiikit ovat jollain tavalla samanlaisia. Kirkko musiikki on synkkää ja romantiikan ajan musiikki on fanfaarien huutoa.
Sama koskee kaikenlaista ääninä ilmenevää kulttuuritoimintaa. Sitä ei ole pystytty ääninä tallentamaan kuin vasta satakunta vuotta. Nuottikirjoituskin on epävarma tallennustapa, joten satoja vuosia vanhojen musiikkiteosten rekonstruointi takaisin kuultavaan muotoon on varmaan aika pulmallista.
Emmehän tiedä esimerkiksi, minkälaisia kieliä puhuivat esihistoriallisen ajan ihmiset. Kirjoitusjärjestelmä, silloin kun sitä osataan tulkita, tallentaa kieltä jo aika nätisti, mutta vain sanojen ja lauseiden perusmerkityksiä. Kirjoitus ei pysty kunnolla ilmaisemaan puheen vivahteita, kuten rytmiä ja nuottia sekä eri äänteiden täsmällistä äänneasua.
Tämä teksti oli moniltakin osin mielenkiinoinen, sai vähän tuntumaa eri aikakausien musiikista ja tietoa musiikin historiasta. Bachin lisäksi löytyi pari omaankin korvaan tuttua sävellystä; Mozartin Sinfonia no. 40, g-molli, osa 1 ja Felix Mendehlsson-Bartholdyn Kesäyön unelma. Mendehlssonin sävelmä yllätti, sillä en tiennyt että tämäkin niin monesta uudemmastakin elokuvasta tuttu sävelmä olisi noin vanha. Igor Stravinskyn Kevätuhri oli jotenkin hieno, omituinen ja pelottava samaan aikaan. Musiikki ja tanssi sopivat täydellisesti yhteen. Mielestäni on hyvä, että musiikki on aikojen kuluessa muuttunut, se on kokoajan saanut vaikutteita aiemmilta ajoiltaan ja nyky musiikista jokainen voi löytää mieluistaan musiikkia. Eli ns. kaavoihin ei ole kangistettu. Teollistuminen ja tekniikan kehittyminen on myös hyvästä, jotta musiikkia on päässyt kuulemaan pikkuhiljaa kaikki.
Stravinsky hylkäsi musiikin vanhat kauneussäännöt sen verran perusteellisesti, että Kevätuhri kuulostaa uudelta vielä satavuotiaanakin.
En tiedä, miten vahvasti leikkeen versio mahtanee olla uskollinen alkuperäiselle Vatslav Nižinskin koreografialle. Todennäköisesti menee aika lähelle. Perinteiseen baletti-ilmaisuun ja -musiikkiin tottuneen yleisön reaktioita ensi-iltana ei tarvitse ihmetellä. Koko teos kuulostaa ja näyttää rujolta ja kulmikkaalta, epävireiseltä, särkyneeltä ja väkivaltaiselta, tosi pakanarituaalilta.
Mielenkiintoista on myös Kevätuhrin ensi-illan ajankohta keväällä 1913. Kevätuhrin ”primitiivisessä” melskeessä kuulostaa kaikuvan jotakin enteellistä. Ei kulunut kuin reilu vuosi, kun itseään viisaana ja sivistyneenä pitänyt Eurooppa päästi valloilleen perimmäisen alkukantaisuutensa. Syttyi ensimmäinen maailmansota.
Hyvin oli musiikin historia tiivistetty pieneen pakettiin materiaali oli mielenkiintoista ja hienoa saada näytteitä eri musiikki lajeista suoraan tänne niin ei tarvitse joka välissä lähteä niitä etsimään 🙂
Kiitos runsaasta kommentoinnista!
Jaahas. Osoitetaan aktiivisuutta kommentoimalla jo ennenkuin jakso on virallisesti alkanut.
Mä pidin paketin kompaktista olomuodosta ja mua kyllä miellyttää myöskin opettajan tapa kirjoittaa tekstiä. Mitä sisällöstä jäi sanottavaa, niin Felix Mendehlsson-Bartholdyä kun seuraavaksi avaan jostain tuubista, niin varmistan että emäntä ei ole välittömässä läheisyydessä. Voi sitä syvien huokausten määrää ja nimettömän heristelyä taas kerran.
Stravinsky olikin sitten tutumpi herra kun siitä muutaman dokumentin satuin joskus katsomaan aikaa tappaakseni (Itseasiassa katsoin myös sen ”fiktiivisen” leffan siitä ja Chanelista, muistaakseni jopa samalla kertaa). Kohtalaisen sekava kaveri ja tuo Kevätuhri kyllä näyttää siltä, että Igorille on saattanut myös maistua miestä väkevämpi.
Se olennainen mihin piti kuitenkin tarttua oli tuo kommentti kirkkouruista. Mulla on sama. Käsittämätön soundi. Täyttää jokaisen kolon ja sopen. Mulla on suuri haave päästä soittaamaan Procol Harumin – A Whiter Shade of Pale jossain kirkossa (pääsisiköhän tonne Tuomiokirkkoon kokeilemaan). Vähän tähän tyyliin (http://www.youtube.com/watch?v=uNXpNwnjgjk). Ps. Jos ko. leffaa ei oo nähnyt niin suosittelen lämmöllä.
Aktiivisuus katsotaan heti plussaksi.
Kirkkourkujen vaikuttavuus voipi osittain johtua myös kirkkosalien kaameasta akustiikasta. Jo alkujaan mahtava saundi tehostuu entisestään kaikuessaan seinästä toiseen.
Kirkollisissa tilaisuuksissa melkein pelkään virttä 517, Herra, kädelläsi. Se saa aina hanat auki.
Jos joskus yön pimeydessä hiippailet Turun tuomiokirkkoon luukuttamaan A Whiter Shade of Palea, ja virkavalta nappaa niskasta kiinni, katsottaneen varmaan lieventäväksi asianhaaraksi, kun selität tunkeutuneesi Herran huoneeseen vain rakkaudesta hienoa instrumenttia kohtaan.
Saman orkesterin toinen superhieno pätkä on mielestäni Grand Hotel. Tälläkin kelpaisi lennättää kirkon katto ilmaan. Kokeile, jos ehdit ennen poliisin tuloa.
Täytyy varmaan tänään lähteä testaamaan kun tuo Tuomiokirkkokin on kirjaimellisesti tuossa kiven heiton päässä.
Ah ja niin leffahan tietysti oli (http://en.wikipedia.org/wiki/The_Commitments_(film)), mistä tuo urkukohtaus oli.
Kunhan et kerro, että en minä muuten, mutta kun ope suositteli…
Mielestäni oli todella kiinnostavaa nähdä eri aika kauden ajoista erilaisia näytteitä. Pidän tosi paljon musiikista.
Mielestäni tuo Palestrina-Gloria oli hyvä, koska se tasapainoisuus ja jatkuvuuden vaikutelma teki kappaleesta miellyttävän kuunnella uudestaan, vaikka se onkin synkkä. Myös Igor Stravinskyn Kevätuhri oli todella upee, mutta samaan aikaan pelottavaa jollian tavalla. Pidin myös Claudio MOnteverdin videosta, se oli hyvä mutta erikoinen. Videossa näkee miten musiikki, tanssiliikkeet laulajien eleet ja puvustus kertovat, että kyse on oopperasta, ja ne liittyvät tarinaan samanaikaisesti.
Pelkistetty Monteverdi-tulkinta on aivan ihastuttava. Kertoo jos mikä klassisen musiikin ajattomuudesta.
Noniin, kommentointi alkakoon! Kirjoitustyylisi on varsin miellyttävä, se on elävää eikä lainkaan tule sellaista ”lässynlässynlää” -fiilistä. Minulle musiikin ei tarvitse olla päivittäistä (paitsi Salattujen Elämien tunnusmusiikki…)
Ihastuessa tulee kuunneltua rakkauslauluja, mutta muuten en juuri kuuntele musiikkia. Radio on ajaessa aina päällä, mutta en keskity juuri lainkaan siihen, mitä siellä soi. Kerran tai kaksi vuodessa kuulen kappaleen, jota kuuntelenkin sitten kyllästymiseen saakka!
Olen kuullut afrikkalaista musiikkia hyvin vähän, mutta minulle on tullut siitä aina hieman ahdistunut olo. Vaikka siitä huokuu elämäniloa, minulle tulee epämukava olo. Syytä tähän en tiedä, mielestäni on superhienoa, että afrikkalaiset osaavat nauttia täysin rinnoin!
Dies Irae, Vihan päivä toi alkuun levottoman olon, mutta hetken kuunneltua oikein rentouduin, ”maailma katosi ympäriltä”. Kaikenlainen kirkkomusiikki on miellyttävää, vaikka en ole niin uskonnollinen. Sanojakaan en ymmärrä, mutta se tunne, mikä niistä välittyy, on äärimmäisen voimakasta. Kirkkouruista puhumattakaan, niissä sitä voimaa vasta onkin!!
Oopperalle sanon ei sen kummempia selittelemättä. Mozartin Sinfonia no. 40, g-molli, osa 1, Molto allegro on ensimmäinen näistä, jonka muistan kuulleeni. Ehkäpä elokuvassa? Mielestäni tämä kuulostaa hauskalta! Ja kyllähän myös tuo Shakespearen Kesäyön unelmaan op. 61 no. 9. Ikuisesti kaunista. Stravinskyn Kevätuhri on myös kuultu. Ei tule mieleenikään lähteä pimeänä syysiltana kuuntelemaan tätä yksin mökille, hui kamala… Mutta videon esitys oli loistava, loi hyytävää tunnelmaa entisestään.
Blues- ja jazz-musiikkia joudun toisinaan kuuntelemaan miesystäväni vuoksi, hän kun pitää siitä(kin). Mutta ei ole valittamista, mielellään kuuntelen minäkin, jos korvani ovat vain auki.
En nyt ole varma, riittääkö tällainen kommentointi? En oikein keksi mitään ”pätevää” sanottavaa, en ole musiikki-ihmisiä.
Henkilökohtainen näkökulma musiikkiin on oikea näkökulma, joten jatka vain samaan malliin!
”Laita se ulina pois”, oli pikkusiskon ensimmäinen kommentti, kun avasin kurssisivun ja aloin klikkailemaan youtube-videoita auki. Palestrinan Gloria ei uponnut, mutta Mozart ei enää synnyttänyt kommentointia, ei ilmeisesti hassumpaa taustamusiikkia läksyjen teon aikana.
Kiitos mukavasta ja selkokielisestä infopaketista, herätti ajatuksia siinä määrin, että pakko kahlata kurssisivua ainakin klassiseen musiikkiin asti ja päästä jakamaan kokemuksia.
Musiikki ja sen terapeuttiset vaikutukset ovat olleet viime aikoina paljon tapetilla vaihtoehtoisena hoitomuotona, enkä ainakaan itse voi olla uskomatta musiikin parantavaan voimaan. Lasten kanssa paljon työskennelleenä on huomannut käytännössä, kuinka paljon tunnelmaa saa vapautettua ja rauhotettua musiikin avulla. Ja eivätkö äidit läpi aikojen ole vauvansängyn vieressä laulaneet, hyräilleet ja tuuditelleet lasta uneen? Miksipä ihminen ei siis edelleen toimisi samalla tavalla.
Myös oppimisen kannalta musiikilla on paljon annettavaa. Itse muistan englanniksi ja ruotsiksi viikonpäivät ja kuukaudet edelleen pelkkien ala-asteella opetettujen laulujen kautta. Pääni sisällä hyräilin myös kirjoituksissa lorua läpi; söndag, mondag… Tässä yhteydessä lienee aiheellista mainita myös integraalirokki ( https://www.youtube.com/watch?v=Bz2mDeWC2eg )
Musisointi kansainväliset rajat ylittävänä sosiaalisen kanssakäynnin muotona on oiva. Siinä vaiheessa, kun jutut (=englannin sanavarasto) alkaa hiipumaan, on musisointi mahtava keino yhteisen ajan kuluttamiseen. Kokeiltu käytännössä, toimii.
PS. Hyvät klippivalinnat, vaikkakin tuo häämarssi saa salaa toivomaan, ettei kukaan ihan oikeasti valitse sitä omiin häihinsä, kääk!
Mitä vikaa Mendehlssonin häämarssissa on…?
No heh, onhan se hiukan kulutettu. Sääli sinänsä, teoksena hieno.
Mielestäni kurssimateriaali oli todella mielenkiintoinen, sain tutustua ei aika kauden musiikkiin. Mielestäni Claudio Monteverdin video oli hyvä ja erikoinen samaan aikaan. Videossa tulee esiin miten musiikki, tanssiliikkeet ja laulajien eleet liittyvät tarinaan.
Pidin myös Igor Stravinskyn esitelmästä. Se oli hyvin mielenkiintoinen mutta myös hyvin omituinen.
Oli mielenkiintoinne kurssi ja tuli paljon mietittyä musiikkia ja sen tarkoitusta
Kiitos palautteesta!
Olen saanut ala-asteen musiikista ikäviä muistoja, kun kirjoitettiin pitkät tarinat nippelitietoa jostain säveltäjistä ja kuunneltiin välillä klassista musiikkia. Tämä teksti oli taasen mukavaa luettavaa. Nykyään olen myös avartanut mieltäni ja kuuntelen musiikkia laidasta laitaan. Vaikka alkuperäiset prefentaatiot ovatkin alkuperäisiä toimii myös muokatut versiot kuten tämä Thunderstruck kappale 2Cellos kaksikolta (https://www.youtube.com/watch?v=uT3SBzmDxGk)
Soitan pianoa ja olen laulanut kuorossa. Olen yrittänyt myös soittaa kitaraa ja haitaria. Pidän musiikista ja sen herättämistä tunteista, mutta teoriatiedot ovat kovin hataralla pohjalla. Videopätkistä Mozartin sinfonia no. 40 sekä kuorolaulannat olivat mielestäni miellyttävimpiä.
Kulttuurin erot voivat olla huimat, sillä olen kuullut, että afrikkalaisissa hautajaisissa pukeudutaan värikkäisiin vaatteisiin sekä lauletaan ja tanssitaan. Siellä hautajaiset eivät ole harras jäpitys-tilaisuus, jossa tihrustetaan toisin kuin monessa muussa maailmankolkassa. Nuorena eri mantereilla asuneella identiteetti voi olla vaikea muodostaa, mutta olisi mielestäni rikkaus ymmärtää erilaisia kulttureja ja näkemyksiä kuin omaansa.
Alina Sutisen linkittämä integraalirokki voipi olla kulutuskamaa kun integraalin kurssi alkaa. Olen kokenut, että koko maailma on matemaattinen, kuten musiikkikin. Kevyempänä versiona tästä voi pitää tälläistä: Song from π! (https://www.youtube.com/watch?v=OMq9he-5HUU)
Kun vertaa massamusiikin ja klassisten teosten nuotteja huomaa selkeän eron. Nykyaikainen musiikki perustuukin enemmän sanoituksiin sekä näyttävyyteen ja sen sävelkulku on varsin yksinkertaista. Yksinkertaisilta kuullostavat klassiset teokset taasen ovat nuoteissa varsin monimutkaisa ja soittimien vähyys luokin teoksen yksinkertaisuuden.
Yläasteella hoiti musiikinopettajan hommaa kotipitäjäni kanttori. Voit helposti päätellä, että musatunneilla ei renkutuksia kuunneltu.
Minua on aina kiinnostanut juurikin kysymys, että milloin musiikki on syntynyt. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin vierailemaan johonkin hetkeen, valitsisin varmaan musiikin syntyhetken. Musiikki kertoo niin paljon ajastaan ja sen ihmisistä. On mielenkiintoista pohtia, että millainenhan musiikki on liikuttanut esimerkiksi keräily- ja pyyntikulttuurin ihmistä?
Itse olen pienestä asti harrastanut musiikkia ja mielestäni on hyvin mielenkiintoista tutustua eri kulttuurien musiikkiperinteisiin. Onhan esimerkiksi tuo zulujen häämusiikki hieman erilaisaista meidän valsseihin ja romanttisiin nyyhkyballadeihin verrattuna. Aluksi vieraat musiikkiperinteet voivat tuntua omituisilta ja luotaantyöntäviltä, mutta läheisimmin tutustumalla ne usein ovat hyvin kiehtovia.
Esimerkiksi minä olen viime aikoina yllättäen tykästynyt Melanesialaiseen reggaeen. Kyseisestä musiikista välittyy kuva Melanesialaisista harmoniaa rakastavina ja luonnonläheisinä ihmisinä. Muun muassa tämä kappale alueen yhdeltä suosituimmista artisteista on hyvä esimerkki: https://www.youtube.com/watch?v=VZ9qLip8TTA. Hieman erilaista verrattuna länsimaalaiseen nykymusiikkiin, jossa enimmäkseen tuntuu kiire ja materian ihannointi.
Mielenkiintoinen kysymys todellakin. Harmi vain, ettemme voi sitä ikinä tietää, mutta eihän laki kiellä esittämästä oletuksia.
Keruu- ja pyyntikulttuurin ihmiset ovat jo miljoonia vuosia sitten kuulleet luonnon omaa musiikkia, kuten linnunlaulua ja vedensolinaa sekä tuulen ulvontaa ja ukkosenjyrinää.
Aika kohtuullinen oletus mielestäni on, että jotakin musiikin kaltaista on alkanut syntymään viimeistään silloin, kun ihmisten kyky tuottaa ääniä oli kehittynyt puheen tasolle asti. Puhe mahdollisti yhteistoiminnan sekä tärkeän tiedon välittämisen sukupolvelta toiselle. Loitsumainen muoto helpottaa muistamista. Tästä ei ole enää pitkälti käydä värittämään loitsua eri sävelkorkeuksilla. Myös sävel helpottaa muistamista. Loitsumuotoon liittyy lisäksi luontojaan rytmi. Kauneusarvoista on kaiketi myös kysymys, ja kauneudentaju näkyy esinelöydöissä jo kymmeniätuhansia vuosia sitten.
Viimeistään jonkinlaisten uskonnollisten käsitysten kehittyminen, joista antavat viitteitä esinelöydöt jääkauden ajalta, on varmaankin saanut aikaan myös jotakin musiikin kaltaista. Musiikki on oleellinen osa uskonnollisia toimituksia. Siispä musiikin suhde uskontoon täytyy olla ikivanha, paljon vanhempaa perua kuin vanhimmat korkeakulttuurit, joiden uskonnollisessa kuvastossa on myös soittimia.
Minua aina henkilökohtaisesti koskettaa kesäyön unelman musiikki, vaikkakin ehkä vähiten juuri tuo hää-marssi. Pienenä katselin aina VHS:ältä tsekkiläistä nukketeatteri menetelmin luotua lastenelokuva versiota Kesäyön unelmasta. Koska en ymmärtänyt hahmojen puheista hölkäsen pöläystä jäivät kappaleet kertomaan tarinaa, ja nykyäänkin tarinaan sävelletyt kappaleet tuovat tarinan eri vaiheiden tunne elämykset mieleeni.
Minulle musiikki on aina ollut minulle kuin elokuva ilman kuvaa. Jokainen kappale, oli se sanoitettu tai ei, saa se minut kuvittelemaan sen ympärille rakentuvan tarinan erilaisista tapahtumista tai ihmiskohtaloista. Olen itse soittanut viulua 6 vuotiaasta, ja tarinoiden soittaminen itse on melkein vielä vahvempi tunne kuin vain itse musiikin kuuntelu.
Mikähän häämarssissa ihmisillä mättää? Vaikka onkin kovassa käytössä kulutettu, ei ole silti kulunut. Olen itse kerran kävellyt sen tahdissa kirkon käytävää. Mendehlssonin häämarssi kuulostaa yhä hienolta, vaikkakin toisinaan tuntuu siltä, että olisi saanut jäädä kävelemättä…
Musiikki on kyllä aika paljon kehittynyt noista afrikan ajoista, tanssi tuntuu olevan suht sama 😀
Ukkovaareilta jos kysytään ja pannaan vertailun vuoksi kuuntelemaan vaikkapa räppiä, voipi mielipide olla vähän toisenlainen.
Itseäni ei niin kauhean paljon historia kiinnosta (anteeksi!) mutta musiikin historia on kyllä kiinnostavaa. Ja onneksi jotain ymmärränkin, koska soitin pianoa ja opiskelin musiikin teoriaa n. 10 vuotta joitakin vuosia sitten.
Näistä sävellyksistä tuttuja oli esim. Bach, Mozart ja häävalssi. Ja Mozart nyt olisi tuttu ilman noita musiikin opintojakin, Nokian ikivanhoissa kännyköissä oli joskus pätkä tuosta sinfoniasta soittoäänenä.
Ja niistä uruista, olen itse samaa mieltä, että urut on yksi hienoimmista soittimista ikinä! Unelmanani joskus olikin osata soittaa urkuja ja olla kanttori, mutta en tiedä tulisiko siitä sitten mitään kun en kuitenkaan kauhean uskonnollinen ole.
Ei kai siinä mitään anteeksipyytelemistä ole. Itse voisin sanoa samaa kemiasta.
Tosi mielenkiintoinen kurssi. Sain tietää paljon musiikista ja tutustua siihen paremmin.
Kiitos palautteesta!
Ihanaa, Mozart on aina ihana. Kevätuhri oli itselleni uusi tuttavuus, johon tykästyin heti. Oopperakin kuulosti kovasti mielenkiintoiselta, sen kuuntelua tosin häiritsi kohta 5v tyttöni tuskailu lähes taukoamatta, ei voinut sietää kyseistä kappaletta. Itse tanssin pitkäaikaisena harrastajana, kuuntelen musiikkia paljon myös liikkeenä, paikoillaan kuunteleminen on välillä hyvin vaikeaa. Kevätuhrin kohdalla pää heilahteli ja jalat olisivat haluneet tehdä jotain. Tässä kun ikä on lähempänä 40 kuin 30 olen vääjäämättä huomannut nauttivani ihan toisella tavalla klassisesta musiikista ja mm. baletin katsomisesta. Ehkä myös hektinen elämä lykkää arvostamaan musiikkia, joka vie helposti ajatukset muihin afääreihin. Didgeridoo on hauska soitin, olen jopa päässyt kokeilemaan sen soittoa, ei ihan helppoa.
Sittenpä tiedätkin, ettei tuossa instrumentissa ole ääntä synnyttävää suukappaletta. Aloittaessani opiskelut edellistä elämäntehtävääni varten kuului koulun perinteisiin tietysti noviisien initiaatioriitti. Tyypillisestihän tällaisissa teetetään ”mokkereilla” kaikkea hölmöä ja lopuksi vedetään ns. lärvit. Yksi tehtävä oli soittaa trumpettia. Yrittäessäni saada torvesta ääntä, huusi yleisön joukosta Teuvo Ypyä: ”PIERE siihen suullasi!”
Klassisen musiikin rakastaja, vaikka näitäkin teoksia olen kuullut useampaan kertaan, tuli ne nytkin kuunneltua jopa useasti läpi. Onnellisessa asemassa, kun sisko osaa soittaa urkuja. Kirkossa tulee käytyä kuuntelemassa ja laulan itse välillä myös siskon kuoroissa, kun hän järjestää kirkoissa musiikin esim. messuun. Kirkkomusiikki nappaa myös ja kirkossa kuuntelen mielellään urkujen soittoa. Turun Tuomiokirkossa on aivan mahtavat urut, ja on todella upeaa kuulla, kun niitä soitetaan.
Ooppera on mielestäni myös kaunista, vaikken sitä sen enempää harrastakkaan, mutta sen pohjalta mitä olen kuullut, voin sanoa pitäväni siitä.
Didgeridoo kuulosti ärsyttävältä, mutta samalla heräsi mielenkiinto sitä kulttuuria ja didgeridoo-musiikin taustoja kohtaan. Mielummin kuitenkin kuuntelen vaikka viulua! 😉 Viulu on hieno soitin, jos se on osaavan soittajan käsissä. Suoraan sanottuna vihaan viulun ääntä, jos soittaja ei ole taitava. Sitä ajatellen turvallisempi valinta kuunneltavaksi on esim. sello. Siskoni soittaa myös viulua, mikä johti siihen että pidän korvatulppia pöytälaatikossa. Vaikka siskoni on melko hyvä soittaja (urut hänellä kuitenkin pääsoittimena), liian läheltä kuultuna viulu on liian kimakka.
Itse en pidä siitä, että kirkkomusiikkia muutetaan kevyemmäksi (kokemusta koulun nykyaikaisista joulukirkoista)… Kirkkoon kuuluu se perinteinen kirkkomusiikki, mielestäni rumpusetit ja sähkökitarat voisi pitää kaukana kirkon seinien ulkopuolella.
Sinulla on näköjään jo perhepiirin kautta hienot mahdollisuudet päästä nauttimaan musiikista.
Olen joskus kuullut sanottavan, että lehmätkin lypsävän paremmin Mozartin tahtiin, enkä usko tämän olevan aivan tuulesta temmattua. Musiikillahan on tunnetusti vaikutusvaltaa myös eläimiin. Joskus itsekkin tulee laitettua klassista musiikkia soimaan taustalle, jos oikein alkaa elämä stressata. Tämä kurssi tuntuu tarjoavan hyvin tiivistetyn tietopläjäyksen musiikin historiasta, mitä olen näitä kirjoituksia silmäillyt. Mukava saada taas hieman kertausta etenkin musiikin historiasta, entisenä pianon ja viulun soittajana kun on tultu aina välillä käytyä niillä teoriatunneilla. Tuosta viulun soitosta vielä sen verran, kun kakarana sitä kinuin vanhemmilta että pääsisikö viulutunneille niin eihän sitä siinä vaiheessa vielä tajunnut kuinka paljon se vaatiikaan harjoittelemista. Ei tainnut arvata perheenikään vielä silloin mitä joutuukaan kuuntelemaan päivät pitkät. Aina kun sain viulun kaivettua esille alkoi ne iänikuiset ”kissanrääkkäys” vitsit lentelemään sisarusten suusta. Olihan se kyllä aluksi karmeaa kuultavaa, täytyy myöntää, mutta oi sitä iloa kun sai kauan harjoitellun kappaleen puhtaasti soitettua läpi. Musiikki tuo toden totta iloa elämään tavalla tai toisella.
Viuluun lainkaan perehtymättömänä ihmettelen, miten voi löytää oikeat sävelkorkeudet otelaudasta, jossa ei ole minkäänlaisia merkkejä.
Olen aloittelemassa kurssia, ehkä vähän turhankin myöhäisessä vaiheessa… Mutta joka tapauksessa, ensivaikutelmat ovat hyvin positiivisia. Tässä kappaleessa keskeiset asiat tulevat selviksi ytimekkäiden ja yksityiskohtaisten virkkeiden ansiosta.
Teksti tuo esille asioita, joista en ole ennen kuullutkaan (esimerkiksi sana muusa on ennestään vieras).
Kappaleiden kokonaisuus on tiivistetty hyvin yhteen.
Videot täydentävät hyvin virkkeitä. Esimerkkivideo bluesista tuo mieleen muistoja niistä ajoista, jolloin olin pieni, sillä tämän kaltaista musiikkia soi paljon erilaisissa lasten tv-ohjelmissa.
Kiitos palautteesta. Toivottavasti ensivaikutelmaa ei joudu jatkossa tarkistamaan.
Ensimmäinen kosketus kurssiin on positiivinen. Ohjeistus on selkeä ja pääsin hyvin vauhtiin tämän ensimmäisen artikkelin kanssa. Teksti ja musiikkinäytteet ovat loistava vaihtoehto sille, että kaikki tämä olisi kirjoista opittavana. Kokonaiskuvan saaminen eri aikakausista toimi hyvin, koska pystyn nyt paremmin lokeroimaan ja pistämään aikajanalle mulle entuudestaan tutut kappaleet, esim. Mendehlsson ja Mozart. Tuntuu jopa, että yleissivistyksen taso olisi noussut!
Musiikkinäytteistä minua kosketti eniten Stravinskyn Uhritanssi. Musiikki oli dramaattista ja varmaan mukava kuunnella ilman videotakin, mutta nykypäivän nuorena video täydensi kokemusta todella hyvin. Tanssin koregrafia, esitys ja taltiointi oli hienoa katsella ja sopi hyvin musiikkiin. Visuaalisuus musiikin lisänä on nykypäivää, mutta vuonna 1913 musiikki varmasti toimi ilman esitystäkin. Uskon, että se on saanut ihmisten mielipiteet valloilleen. Viihdyttävintä oli Vanessa Maen versio Bachista. Orkesterin tuoma lisäarvo toi monipuolisuutta ja Vanessaa oli myös miellyttävä katsella kun hän soitti. Mozartia kuunneltuani odottelin piikkiä älylliseen suorituskykyyni… Kirkkomusiikin kohdalla odotin kuulevani amerikkalaista kirkkogospelia, mikä on itselleni ehkä mieluisinta kirkkomusiikkia. Vaikka en olekaan jazzin ystävä, olen kuullut paljon Dixie Harlemia, sillä tuttuni soittaa siinä https://www.youtube.com/watch?v=qHC1qC8suEA
Teknisesti näiltä videoilta voi havaita, miten mahtavaa silmä-, käsi- ja jalkakoordinaatiota taiteilijat tarvisevat. Rytmi, tunne ja esittäminen ovat myös kaikille yhteisiä ensimmäisestä häätanssista lähtien.
Uhritanssi oli varmasti hätkähdyttävä kokemus aikana, jolloin musiikki oli huippuunsa hiottuja sävelharmonioita ja balettikoreografiakin sitä totuttua ja perinteistä.
Dixie Harlem kuulostaa vallan hyvältä. Toiset meistä on suomalaista klassikkokamaa by Pepe Willberg ja Laila Kinnunen.
Olen vähän kotitarpeiksi yritellyt soittaa pianoa. Joutuu toteamaan, että vähänkään vaativamman teoksen kohdalla vaadittava sormikoordinaatio on jotakin ihan käsittämätöntä.
Ihanan tiivis paketti, joka loi hyvän kokonaiskuvan musiikin kehityksestä. On se kyllä aina niin, että Mendelssohnin Kesäyön unelman op. 61 no. 9 kuullessa alkaa kuvittelemaan sitä (mahdollista) tulevaisuuden hetkeä, kun itsekin joskus astelee alttaria kohti.
Itse tartuin artikkelin alussa puhuttuun musiikin voimaan. Tuli mieleen näkemäni video, jossa vakavan änkytysongelman omaava poika onnistuukin puhumaan melko sujuvasti, kun saa kuulokkeet päähänsä. Linkkaan sen tähän, jos jotakin kiinnostaa katsoa https://www.youtube.com/watch?v=A5Cm1-Qhs6U . On se tosiaan ihmeellistä, mitä musiikki voi mahdollistaa.
Joskus ikiajat sitten olen joutunut sellaiseenkin tilanteeseen, jossa soi Mendehlsson, mutta suunta oli alttarilta poispäin.
Minua eniten näistä aikakausista kiinnosti barokin ja modernismin välinen aikakausi, vaikka hieman vaikutti siltä, että barokki ja klassismi menivät keskenään sekaisin tekstiä lukiessa. Jäin hieman kaipaamaan lisää tietoa Afrikan musiikkiperinteistä (jazz ja blues), mutta muilta osin asiaa oli sopivasti ja Mozartin sinfonia no. 40 jäi soimaan hyvin päähän.
Sekaannus voi johtua paitsi sekavasta esitystavasta myös käsitteellisestä liukumasta. Alun perin klassismi musiikissa tarkoitti ennen kaikkea ns. wieniläisklassismia suurimpina niminään Mozart, Beethoven ja Haydn. Klassisellla musiikilla ymmärretään nykyään vähän kaikenlaista vanhempaa taidemusiikkia renessanssimusiikistä lähtien.
Blues ja jazz tulevat kyllä käsittelyyn tuonnempana.
Tunnetilojen kokemisen lisäksi musiikilla on myös taipumusta tuoda mieleen vanhoja muistoja. Kuullessaan jonkun vanhan kappaleen, saattaa ihminen kokea takaumia tiettyihin hetkiin, samaan tapaan kuin joku tuoksu tai paikka saattaa tehdä. On myös erittäin kiehtovaa huomata, miten musiikki on eri aikakausien mukana muovaantunut nykypäivän mittoihinsa. En myöskään tullut ajatelleeksi, että vielä 2010-luvulla häissä soitettavalla kappaleella on juuret romantiikan ajoille. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa lupaavalta kurssilta, joka varmasti avartaa käsitystäni musiikista.
Tunteet ja musiikit sopivat hyvin yhteen. Eikä koskaan katoa mihinkään musiikki jotka ihmiset kuuntelevat tai laulavat arkipäivisin.
On sellaisia musiikkia, jotka ihminen kuuntelee kyseisiä biisiä joka kuvaa omaa elämään ja onhan tottakin. Ja monet ihmisistä ovat sanoneet kuinka vahvasti tunteet tulevat, kun kuuntelevat suosikki artistin tai bändin musiikkia ja jos on tietty surullinen, vihainen, allapäin jne. Tunteet ja musiikki ovat paljon terapiaa ja paljon sanoja.
Loistavasti kirjoitettu teksti! 🙂
Soitto on suruista tehty, sanoo wanha kansa, jos kohta joskus iloistakin.
Sain kurssista myönteisen kuvan jo näin alkuun, huomatessani bluesin ja Mozartin musikkin. Blues ja Jazz ovat itselleni hyvin tärkeitä tyylilajeja. Mozart oli aikansa säveltäjistä nero ja hänen jälkensä teoksensä jättivät musiikkiin ja kulttuuriin suuren jäljen. Samoin kuin blues ja jazz musiikki, nämä tyylilajit koskettavat nuorena 16 vuotiaana ihmisenä minuakin, minulle tärkein harrastus onkin kitaralla bluesin soittaminen ja laulaminen. Tästä kurssin osiosta kyllä huomaa kuinka vuosien saatossa musiikki kehittyy. On myös surullista tietää kuinka kamalaa nykypäivän musiikki on näihin mestariteoksiin nähden. Näissä teoksissa on selkeästi tunnetta mukana!
Jos nykypäivän musiikilla tarkoitat ihan näitä uusimpia tämän päivän tuotoksia, niin eivät ne kurssin pitäjällekään oikein tahdo iskeä tajuntaan.
Käydessäni kurssia läpi huomasin sen olevan monipuolinen ja kertovan jo heti alussa monipuolisesti erilaisista musiikkityyleistä. Alussa olevat afrikkalaiset kappaleet ovat mielenkiintoisia, koska ne ovat niin erilaista musiikkia mihin itse olen esimerkiksi tottunut. Oli mielenkiintoista kuunntella minulle uutta musiikkia ja miettiä samalla musiikin laajuutta. Mozart on mielestäni klassisen musiikin yksi suurimmista hahmoista ja erittäin kiinnostava henkilö. On hienoa kuulla hänen musiikkiaan ja muistella esimerkiksi perheemme yhteistä Itävallan matkaa. Soitan itse sähköbassoa ja olin iloinen löytäessäni kurssilta myös jazz ja blues musiikkia. Arvostan suuresti jazz-muusikoita esimerkiksi Louis amstrongia, Jaco Pastoriousta ja Marcus Milleriä. On mielenkiintoista ajatella mitenkä musiikki voi olla niin erilaista esimerkiksi afrikkalainen musiikki verrattuna 80-luvun hevy-metal musiikkiin.
Mielestäni musiikkinäytteet auttoivat ymmärtämään tekstissä käsiteltyä asiaa. Oli paljon mukavampaa lukea kappaletta blogista, kuin suoraa tekstiä oppikirjasta.
Video didgeridoosta oli mielenkiintoinen. Itse en ole varma kuulostiko se musiikilta vai vain eri äänähdyksiltä, mutta aboriginaalin korvaan se soi varmasti aivan eri tavalla. Olisi hauskaa kokeilla soittaa sitä itsekin.
Bachin Toccata ja fuuga toi mieleeni ensimmäisenä kauhuelokuvien kohtaukset. Kappaleena se on kuitenkin mielestäni kaunis. Videolta huomaa, että täytyy olla todella taidokas, jotta kykenee soittamaan kyseisen kappaleen uruilla.
En sanoisi, että klassinen musiikki olisi luotu minulle, mutta Mozartin sävelmät ovat kieltämättä todella kauniilta. Ne rauhoittavat mieltä ja varmasti vaikuttavat positiivisesti juuri oppimiseen.
Bachin Toccata ja fuuga D-molli on mielestäni hienointa, mitä luova nerous on synnyttänyt. Olen yrittänyt opetella soittamaan sitä, mutta varsinkin itse fuuga-osio tuntuu lähes mahdottomalta saada menemään hallitusti läpi. Teokseen on piilotettu jokin ihmeellinen barokkiefekti. Se täytyy soittaa täsmälleen oikeassa tahdissa, muuten teoksen teema hajoaa ihan tunnistamattomaksi.
Mielenkiintoinen läpileikkaus musiikin aikakausista. Itse koen, että minun omat mieltymykset siirtyy kauemmaksi taakse historiaan, mitä vanhemmaksi tulen. Eli elän läpileikkaustasi takaperin. Lapsena 90-luvun alussa tykästyin tarttuviin ja yksinkertaisiin sekä huumoripitoisiin lauluihin, teininä 90-luvun lopulla alkoi hiphop kuluttaa walkmanin ja discmanin paristoja, 2000-luvulla soittimiin eksyi jazzia, bluesia ja 50-60-luvun rock n roll ja 2010-luvulla alkoi kuulo ymmärtämään myös klassisen musiikin ja kirkkomusiikin päälle. 2020-luvulla odotan kuulon kypsymistä simppelimpään ja alkukantaiseen musiikkiin, kuten heimonuotioiden äärellä soitettavaa musiikkiin. Yhteistä niillä kaikilla on se, että ne herättävät ja ovat herättäneet sisälläni tunteita. Musiikissa on myös se hyvä puoli, ainakin nykypäivänä, että jos siitä ei pidä niin voi sammuttaa soittimen tai vaihtaa radiokanavaa. Myös laulujen sanojen merkitys on kasvanut iän myötä, enkä ihan ”osta” kaikkea mikä kuulostaa hyvältä. Tärkeintä musiikissa kuitenkin on se, että siitä välittyy jokin fiilis ja tunne.
Olen itse elänyt läpi vähän samankaltaista kaarta. Vuosien mittaan musiikkimaku käy monipuolisemmaksi ja sitä mukaa tekee ihastuttavia uusia löytöjä. Soittoharrastus tuo niitä myös. Hienon biisin ei tarvitse olla mikään spektaakkeli. Aivan yksinkertaisessa kansanmusiikkirallatuksessakin saattaa olla älyttömän hienoja sävel- ja sointukuvioita.
Mun on pakko myöntää, etten ole ollut ikinä kauhean kiinnostunut musiikin historiasta enkä olisi todellakaan osannut yhdistää näitä kappaleita omiin aikakausiinsa. Musta on kuitenkin jännä huomata, miten kulttuuri vaikuttaa siihen, mitkä äänet ovat jonkun mielestä musiikkia vai ei. Olen kuullut ennenkin didgeridoon soittoa ja tiedän sen olevan musiikkia, mutta en TUNNE sen olevan musiikkia.
Vasta lähivuosina oon osannut alkaa arvostamaan vanhaa musiikkia enemmän. Ennen mua ei kiinnostanut ollenkaan norkoilla yläasteen kevätkirkoissa kuuntelemassa urkujen soittoa, mutta nykyään rakastan yli kaiken käydä pyhien aikana kirkossa. Musiikki herättää niin paljon tunteita ja luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, että itsekin oikein herkistyn kirkossa. Näistä kappaleista etenkin Toccata, Kesäyön unelma ja Gloria ovat sellaisia, jotka on mun mieleen.
On myös kiinnostavaa huomata, miten musiikin tyylilajilla, esittäjällä tai säveltäjällä ei ole oikeasti mitään väliä. Musiikin ei tarvitse välttämättä olla edes ”hyvää” musiikkia, mutta sen välittämä tunnelma ja aiheuttamat tunteet ovat tärkeimpiä.
Olen tämän kommentin kanssa aika samoilla linjoilla! Musiikin historia ei sinänsä kuulosta niin kiinnostavalta tai tarpeelliselta, mutta tämäkin artikkeli jo osoitti sen, että sitä se kuitenkin voi olla. Olen oikeastaan aina kuunnellut vain suhteellisen uutta musiikkia ja olen käytännössä lähes unohtanut vanhan musiikin ja sitä, miten hienoa se voi olla.
Tuosta MOURNIN’ BLUES -kappaleesta tuli mieleen joku oikein tunnelmallinen ja vanha jazz-bändin tekemä kappale. Minulle heräsi tunteita vanhoista elokuvista, ja aloin jopa nähdä mielessäni vanhahtavaa kaupunkia, jossa on ihmisiä tanssimassa ja viettämässä iltaa tällaisen mukavan ja rennon musiikin tahtiin.
Muutkin kappaleet olivat mieluisia ja en olisikaan uskonut, että pystyn alkaa eläytyä vanhaan maailmaan ja aikaan paljon ennen syntymääni, mutta musiikki tekee ihmeitä!
Vanhempaan musiikkiin perehtyessä alkaa pikkuhiljaa huomata, miten paljon se on innoittanut uudempaa musiikkia.
Paljon tietoa pakattu melko tiiviiseen pakettiin! 🙂
Rakastan itse viimeaikaisia sinfoniaorkesterikäyntejäni ja kevään vierailevat kapellimestarit ja pianistit oli aivan mahtavia, melkein silmistä tulee kyyneleitä kun semmonen klassinen eurooppalainen sinfoniaorkesterimusiikki tekee vaan jotenkin emotionaaliseksi. Oma lemppari ehdottomasti oli kyllä Helsingissä Augustin Hadelich, jolla on jo valmiiksi tarpeeksi inspiroiva tarina kun hän loukkaantui tulipalossa ja sai vahinkoa naamaan ja käteensä. Todella ihmeellisen lahjakas viulisti, etenkin soolona!
Todella toimiva ja monimuotoinen katsaus musiikin historiaan! Ihanaa, että kurssiin on jaksettu sisällyttää näin laajasti ääni- ja videomateriaalia.
Itseäni kiinnostaa erityisesti musiikin suhde eri taiteen lajien kanssa ja on hienoa huomata, miten eri aikakaudet ja niiden piirteet välittyvät yli rajojen. Myös musiikin synnyttävä tunteiden laaja kirjo välittyi kappalevalinnoista! Omiksi suosikeikseni valikoituivat tunnettu Kesäyön unelma sekä valloittava Toccata & Fugue.
Kurssi oli minulla hieno kokemus sillä en usein ole piitannut kurssejen sisällöstä niin paljoa. Viimeisenä kurssina ennen valmistumista tämä kurssi jätti hyvän maun lukiosta sekä musiikista oppiaineena. Minusta on ihana nähdä miten paljon vaivaa kurssi materiaaleihin on käytetty ja kuinka hyvi kaikki on organisoitu. Musiikki kappaleiden linkkaaminen on myös mahtava keino saada minut vetäytymään lukemaan musiikin historiasta. Kiitos hienosta kokemuksesta.
Musiikin kehittyminen antiikin ajoista nykypäivään on mielestäni erittäin mielenkiintoinen polku seurattavaksi. Pidän kurssimateriaalin kronologisesta rakenteesta, joka tekee kokonaisuuden seuraamisesta helppoa, ja videomateriaalit ovat ehdottomasti plussaa, sillä ne tuovat lisää syvyyttä ja konkretiaa. Jo tämä materiaali itsessään tarjosi paljon uutta tietoa. Koen oman musiikkimakuni olevan laaja, vaikka kuuntelenkin enimmäkseen nykypäivän pop-kulttuurin tuotoksia. Esimerkiksi renessanssin ja barokin musiikin melodiat ovat mielestäni upeita, mutta ne eivät kuitenkaan pääse kuuntelulistalleni.
On kyllä mielenkiintoista seurata musiikin kehitystä tämän kurssin muodossa. Antaa paljon uutta tietoa ja näkökulmia.
Kurssin runko ja rakenne oli kokonaisuudessaan todella kattava. Laajat opetustekstit, joihin oli lisätty videoita, mikä oli positiivista. Videot tukivat opetettua tekstiä ja olivat mukavia katsoa. Nautin erittäin paljon esseen kirjoittamisesta ja koin sen hyödyllisenä tehtävänä. Sain kirjoitta juuri siitä mikä itseäni kiinnosti ja auttoi lisäämään tietämystäni. Ajattelin käydä musiikin kurssin iltalukiossa, koska se ei tällä hetkellä mahtunut omaan lukujärjestykseeni. Kurssi oli todella mukava ja positiivinen yllätys. Kurssi on hienosti rakennettu ja tekee siitä mielenkiintoisen seurata.
Kiitos palautteesta!
Mielenkiinosta miten musiikki on kehittny aika paljon, mutta silit pysynyt yllättävän samana. Joskus ihan pohtii mitä on edes musiikki ja missä menee musiikin ja melun raja.
Olisikohan sukupolvikokemus? Minun suosikkimusiikkini on musiikkia, mutta jälkikasvun suosikkimusiikki on meteliä.
On mielenkiintoista saada tietää, millä tavoilla musiikki on ajan saatossa muuttunut. Jotenkin ajattelee, ettei muutoksia olisi ollut niin paljoa, mitä todellisuudessa on. Tykkäsin siitä, että musiikin aikakaudet käydään yksitellen läpi, mikä tekee kurssista selkeämmän. Opin kurssin aikana paljon lisää eri musiikin aikakausista, mutta mielestäni barokin musiikki kuulostaa kaikista mielenkiintoisimmalta. Suosikki asiani kurssilla oli, kun pääsi kirjoittamaan esseen aiheesta josta halusi. Kun aiheen sai itse päättää, niin kirjoittaminen oli hauskaa ja pääsi oppimaan lisää itseä kiinnostavasta aiheesta.