MUSIIKIN HISTORIA

Kuvakerronnan lisäksi musiikilla (toisinaan myös musiikin puuttumisella) on tärkeä merkitys elokuvien tunnelman täydentäjänä sekä tarinankuljettajana. Musiikin avulla voidaan vaikkapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja tai vihjata jotakin tärkeää kohta tapahtuvaksi. Musiikki voi olla kohtausta täydentävää taustamusiikkia. Musiikki voi olla myös pääosassa.

Näiden kahden taiteenlajin välillä vallitsee vahva vuorovaikutussuhde. Kaikki elokuvissa esiintyvä musiikki ei suinkaan ole alun perin elokuvaa varten sävellettyä. Varsinkin kevyen musiikin, mutta toki myös klassisen musiikin, aarteistoa hyödynnetään elokuvissa runsaasti, ja päinvastoin: moni alun perin elokuvaa varten tehty sävelmä elää myös omaa elämäänsä itsenäisenä musiikkikappaleena.

THE GOOD,THE BAD AND THE UGLY

”Spagettiwesterneissä” hyödynnetään villin lännen mytologian kuluneimpia kliseitä – lajityypillistä machokukkoilua pakollisine kaksintaisteluineen aivan erityisen innokkaasti – paisuttamalla italialaisella hienolla tyylitajulla sekä henkilöt että tapahtumat ironisen liioiteltuun ja oopperamaiseen mittakaavaan.

Yksi tärkeä poikkeus Hollywood-westernien kaavaan kuitenkin on: hyvät ja oikeamieliset oman käden oikeutta jakavat John Wayne –revolverisankarit puuttuvat. ”Hyvienkin” kategoriaan sijoittuvat roolihenkilöt ovat spagettiwesterneissä jotenkin moraalisesti nyrjähtäneitä, kyynisiä ja ihanteettomia hahmoja.

Sergio Leonen ”dollaritrilogian” elokuvat ovat spagettiwestern-lajityypin hienoimpia edustajia. Ohjaajan itsensä lisäksi näiden elokuvien mukana nousivat maailmanmaineeseen myös maailman paras kahden ilmeen (stetson päässä tai ilman) näyttelijä Clint Eastwood sekä (lajissaan suurin, mielestäni) säveltäjämestari Ennio Morricone (1928-2020).

Sergio Leonen elokuvat olisivat menettäneet jotakin oleellista tunnelmastaan ilman Ennio Morriconen musiikkia. Hyvät, pahat ja rumat (1966) on dollaritrilogian viimeinen osa. Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin sijoitettu lähes kolmetuntinen eepos huipentuu päähenkilöiden kolmintaisteluun keskellä hautausmaata härkätaisteluareenaa muistuttavalla kentällä. Kohtaus saavuttaa komean tehonsa kuvan ja musiikin täydellisellä yhteispelillä.

Miehet tavoittelevat kultasaalista, joka on kätketty hautausmaalle, siinä elokuvan runkotarina, mutta taistelukohtaukseen sisältyy myös hyvästijättö entiselle ystävälle. Pyöreä areena, Clint Eastwoodin yllä oleva ponchomainen kauhtana sekä keskivaiheilla soiva kellopeli ovat viittauksia dollaritrilogian toiseen osaan, Vain muutaman dollarin tähden, jossa ”Hyvä” Clint Eastwood ja ”Paha” Lee van Cleef olivat olleet vielä samalla puolella. Kolme miestä tuijottaa minuuttikaupalla toinen toisiaan. Mahtipontinen musiikki pauhaa, viiltävä trumpetti päällimmäisenä. Hautausmaan vainajat todistavat näytelmää:

(Sivumennen: valtiotieteessä tämmöinen asetelma tunnetaan nimellä ”meksikolainen pattitilanne”. Kukaan ei voi voittaa, mutta kukaan ei voi perääntyäkään ilman kasvojen menetystä.)

SPEEDY GONZALES

Meilläkin osattiin. Spede Pasanen oli nuoruutensa päivinä idearikas viihdemies, joka lainaili elokuviensa tarinarungot vähän kaikenlaisista elokuvatarinaperinteistä, mutta kirjoitti sisällöt istumaan savolaiseen makuun. Toimivaksi osoittautunut konsepti huipentui suomalaisessa supersankaritarinassa, Uuno Turhapuro -saagassa.

Speden varhaistuotantoon kuuluu myös pari hiekkakuopassa kuvattua mämmiwesterniä. Seuraava katkelma on elokuvasta Speedy Gonzales – Noin seitsemän veljeksen poika (1970), kotikutoinen parodiaversio enniomorriconelaisesta elokuvamusiikista, sävellys Jaakko Salo, sanat Jukka Virtanen (Voisikohan tätä hyödyntää matikanopetuksessa…?):

PINK PANTHER

Niin ikään italialaista sukujuurta oleva Henry Mancini (1924-94) edusti Ennio Morriconeen verrattuna pykälän verran leikkimielisempää säveltäjänluonnetta. Vaaleanpunaisen pantterin teema on Henry Mancinin tunnetuimpia elokuvasäveliä, mainio esimerkki letkeästä italialaistyylisestä vanhemmasta viihdemusiikista.

GODFATHER WALTZ

Parhaat elokuvasäveltäjät ovat italialaisia, pakko kai se on uskoa. Mm. Federico Fellinin kanssa ikimuistoisiin tuloksiin johtanutta yhteistyötä tehnyt Nino Rota (1911-79) sävelsi musiikin myös Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogiaan. Amerikkalaisen unelman yhtä pimeää puolta, järjestäytynyttä rikollisuutta kaksinaismoraalisine kunniakäsityksineen suorastaan pelottavan kiehtovasti kuvaava lavea draama on amerikkalaisen elokuvan tärkeimpiä teoksia, varsinkin kaksi ensimmäistä osaa, jotka kuuluvat jo elokuvaharrastajan yleissivistykseen.

Kummisedän tunnusmelodia on yksinkertaisuudessaan nerokas. Teema mukailee jotakin sisilialaista perinteellistä sävelmää, muistuttaen amerikkalaisen mafian sisilialaisista juurista. Melodian yltyvissä valssin pyörteissä kuvastuu mafiaperheen tarinan traaginen alistunut pohjavire: Aidosti arvostettua yhteiskunnallista asemaa ei voi ostaa rikollisin keinoin ansaituilla rahoilla. Rikollisjärjestöissäänkin mafiapomot ovat pelkkiä nukkehallitsijoita. He ovat tuomittuja jäämään tuon itseään vanhemman ja vahvemman väkivaltaisen kulttuurin vangeiksi ja joutumaan lopulta itsekin sen uhreiksi. Tämä mahtaa olla elokuvahistorian surullisin sävelmä:

MY HEART WILL GO ON

Elokuvien tunnuskappaleet tilataan usein tunnetuilta artisteilta. Hyöty on molemminpuolinen. Valovoimaisen tähden säteilyä lankeaa myös elokuvan päälle. Esittäjä puolestaan saa uutta nostetta uralleen ja toisinaan jopa mammuttihitin. Celine Dionin My Heart Will Go On supermenestyselokuvasta Titanic (1997) on oikein tyypillinen viime vuosien elokuvasävelmä, kuuluisan naissolistin esittämä kaunis ja haikea irkkuballadi tinapilleineen kaikkineen.

Titanic-tragediassa on tietysti ainesta elokuvaksi asti. Merenkulun historian kuuluisin haaksirikko kun kerran on, katsojat tietävät heti elokuvateatterin penkkiin istuessaan, kuinka tarinassa tulee käymään. Elokuvan ihmiset sen sijaan eivät tiedä, matkustavat vain luottavaisesti uppoamattomaksi mainostetulla loistolaivalla kohti vääjäämätöntä viimeistä auringonlaskua.

Titanicin kahden kerroksen väkeä -asetelmassa – rahasta pakkonaitetun aatelistytön ja rahvaanväkeen kuuluvan taivaanrannanmaalarin kielletty rakkaustarina – olisi ollut ainesta teräväänkin yhteiskunta-analyysiin. Ennen näkemätön dollarikasa kun oli panoksena, tuotanto pelasi varman päälle ja lupaava kuvio latistui melko pinnalliseksi nyyhkyleffaksi ja musertui katastrofielokuvan mammuttitehosteiden alle. (Videossa on valitettavasti pikku häiriöitä):

LIVE AND LET DIE

Äsken mainitun perinteen aloitti, ainakin määrätietoisesti, James Bond –saaga. Mielestäni hienoin monista Bond-tunnareista on Live and Let Die samannimisestä elokuvasta vuodelta 1973, aikoihin, jolloin Bond-elokuvat olivat muutenkin vetreimmillään. Roger Moore teki Bond-debyyttinsä tässä elokuvassa. Kappaleen esittäjä?  McCartney – Paul McCartney:

AIRPLANE!

Katastrofielokuvat olivat suosiossa 1970-luvulla. Airplane! (1980) irvailee oikein urakalla tämän lajityypin elokuville. Elokuvan päähenkilö on sodassa hermonsa pilannut entinen taistelulentäjä. Lentopelkoa poteva, kaikkea muuta kuin sankariainesta oleva miekkonen uskaltautuu matkustajakoneeseen lentoemäntänä työskentelevän entisen naisystävänsä kintereillä. Juonikuvio on tietysti niin ennalta arvattava kuin suinkin: Miehistö sairastuu, totta kai, ja kukas muu kuin tämä antisankari joutuu ohjaamaan koneen alas. Mies voittaa itsensä – ja naisen.

Elokuva syytää puujalkavitsejä valkokankaan täydeltä. Tosin aikalaisilmiöitä kommentoiva huumori ei avaudu tämän päivän katsojalle enää yhtä helposti kuin elokuvan valmistumisaikaan. Tekijöiden nokkelin oivallus oli miehittää sivuroolit vastaavissa tosimielellä tehdyissä elokuvissa kasvonsa loppuun kuluttaneilla näyttelijöillä. Paitsi katastrofielokuvia, Airplane! ehtii pistää halvalla myös muuta oman aikansa viihdetuotantoa, kuten seuraavassa esimerkissä, lemmenparin ensitapaaminen Saturday Night Fever –tunnelmissa.

Viimeksi mainittu oli 1970-luvun diskobuumiin vahvasti liittynyt ja siihen vaikuttanut musikaalielokuva, jonka pysyvin musiikillinen muisto, Bee Gees -lauluyhtyeen kimeillä falsettiäänillään miehekkäästi esittämä Stayin’ Alive soi tässä leikkeessä, ja tietenkin pikkuoravaversiona:

THE PHANTOM OF THE OPERA

Mitä musikaaliin tulee: Musikaali on hauska sekametelisoppa, jossa yhdistellään oopperaa, operettia, näytelmää, pop- tai rock-konserttia etc. viihteellisemmässä tai vakavammassa sävyssä. Esitysfoorumina voi olla teatterinäyttämö tai elokuva. Näistä synteesisyistä musikaali ei suostu sovinnolla lokeroitavaksi yhteen eikä kahteenkaan musiikin kategoriaan, joten pistänpä näytteen musikaalista tähän saumaan. Kuuluisin ja menestynein (ja mielettömästi rahaa sekä kahmalokaupalla palkintoja, paronin arvoa myöten, tahkonnut) musikaalisäveltäjä on Andrew Lloyd Webber, jonka monista hittimusikaaleista on esimerkki seuraavassa leikkeessä:

THE GREAT DICTATOR

Mykkäelokuvien kaudella musiikin rooli elokuvan tunnelmanluojana oli ollut vielä keskeisempi, koska dialogin virkaa toimitti pelkkä niukka tekstitys. Samoin korostui näyttelijöiden mimiikan merkitys. Monen mykkäelokuvakauden tähden ura tyssäsi äänielokuvan mukanaan tuomaan uuteen vaatimukseen näyttelijän osata käyttää myös ääntään. Mykkäfilmin (etten peräti sanoisi: koko elokuvan historian) suurimman neron Charles Chaplinin nerous riitti ylittämään tämänkin kynnyksen.

Chaplinin koskaan katoamaton suuruus on siinä, että hän kertoi valloittavan komiikan keinoin vakavista asioista: Chaplinin kulkurihahmo tahtoo kertoa meille, että pienikin ihminen on arvokas, ja pienen ihmisen arvokkuus on yhtä arvokasta kuin tämän maailman mahtavien arvokkuus.

Chaplin osasi mestarillisesti hyödyntää mykkäfilmikauden keinoja – kokovartalonäyttelemistä ja musiikkia – vielä äänielokuvassakin. Ensimmäisessä äänielokuvassaan Diktaattori (1940) Chaplinilla on kaksoisrooli. Hän on sekä Tomanian diktaattori Adenoid Hynkel että ghetossa asuva juutalainen parturi. Seuraava kohtaus on varmaankin koko elokuvahistorian legendaarisimpia, parranajo Brahmsin Unkarilaisen tanssin tahdissa. Tästä on vaikea pistää enää paremmaksi:

SNOW WHITE

Vanhaan hyvään aikaan, silloin kun animaatio tehtiin vielä käsin: Disney–yhtiön suurponnistus oli ensimmäinen (ja saman tien paras, väitän) värillinen kokoillan piirroselokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Kaikki oli pelissä. Disney-yhtiö nousisi tai uppoaisi Lumikin mukana. Upporikasta ja rutiköyhää pelaava Walt Disney ei tinkinyt laadusta, minkä vuoksi elokuva tuli hintoihinsa, ja firma oli konkurssin partaalla. Kerrotaan, että velkojien ahdistaessa Walt Disney esitti pankkiireille kelallisen valmiita Lumikin kohtauksia, minkä jälkeen rahoituksen jatkuminen oli taattu.

Elokuvan riemastuttavin kohtaus on Lumikin ja kääpiöiden hilpeä musiikillinen illanvietto (tämän kirjoittajalle tämä pätkä on erityisen puhutteleva: ujo maalaispoika, huono tanssimaan, äänikin muistuttaa jodlaamista). Paras elokuvakohtaus ikinä –äänestyksessä äänestäisin varmaan tätä:

PRIDE AND PREJUDICE

Tietenkin myös TV-ohjelmissa hyödynnetään musiikkia.

Britit jos ketkä osaavat epookkidraaman. Lähes täydellinen sekä muodon että sisällön puolesta (”lopullinen versio”, tekisi mieleni sanoa) on BBC:n Jane Austen –minisarja Ylpeys ja Ennakkoluulo vuodelta 1995. ”Luultavasti niin hyvä kuin mahdollista”, totesi jo aikalaiskritiikki.

Toisilleen tarkoitettujen Miss Elisabeth Bennettin (Jennifer Ehle) ja tilanomistaja Mr. Darcyn (Colin Firth) monien mutkien kautta etenevä väistämätön rakkaustarina on mestarillisesti toteutettu jokaista yksityiskohtaansa myöten, musiikki mukaan luettuna.

Koko tarinan käännekohta, joka sitoo alku- ja loppuosan yhteen, on sankariparin yllättävä jälleennäkeminen Darcyn kartanon puistossa Eliza-neidin jo kertaalleen annettua Darcylle rukkaset. Jopa aina itsensä kontrollissa pitävän Darcyn tilanteenhallinta pettää hetkeksi. TV-sarjan kaunis teemasävelmä säestää hienosti kohtauksen etenemistä kohti huipennustaan:

(Muutama hetki kuvantulkintaa: Kohtaukset on huolellisesti rakennettu, joten kannattaa huomata pienetkin yksityiskohdat: valkea ratsu lammen takana, Miss Bennett ohittaa Amor-hahmoa muistuttavan patsaan, Darcy kävelemässä kukkaniityn poikki. Linnut laulavat taustalla. Jane Austeninsa lukeneet sitä paitsi tietävät, että alkutekstissä ei ole koko uimareissua.)

ALL IN THE FAMILY

En millään malta olla ottamatta mukaan myös tätä: Vanhoina hyvinä aikoina, silloin kun TV oli mustavalkoinen ja ohjelmaa tuli vain kahdelta kanavalta, pyöri vuosikausia legendaarinen TV-sarja Perhe on pahin. Päähenkilö oli New Yorkin esikaupungissa asuva jokamies Archie Bunker, peruspunaniskarepublikaani, jolla oli varma ja varmasti yksisilmäinen mielipide asiasta kuin asiasta. Archien ja Edithin aina muistoissa säilyvä duetto, ja varsinkin hienosti yhteensointuva:

THE MUPPET SHOW

Tietokoneanimaatio kykenee parhaimmillaan hienoihin tuloksiin. Sen tieltä näyttää kuitenkin kuihtuvan jotakin perin viehättävää: perinteinen käsintehty piirros- sekä nukkeanimaatio. The Muppet Show 1970-luvulla oli huikea vaudeville-tyyliseksi teatteriesityssekamelskaksi laadittu nukkeanimaatio kaikenkarvaisine (kirjaimellisesti) hahmoineen. Joka jaksossa vieraili jokin nimekäs esiintyvä taiteilija, jolle show’ssa esiintyminen oli suuri kunnia. Village People -hitti In the Navy Muppet-käsittelyssä. Lukiosivistystä nauttinut tunnistaa oitis kokin ruotsalaiseksi:

MEILTÄHÄN TÄMÄ KÄY

Kotimaisen vanhemman elokuvan pakkomielle oli tunkea lähes joka filmiin puoliväkisin jokin musiikkinumero, yleensä aika vaivaannuttava, toisinaan useampiakin varmuuden vuoksi. Käyköön esimerkistä vaikka tämä:

Meiltähän tämä käy (1973) on toisaalta ihan kiinnostava elokuva. Perusasetelmassa on oivallusta. Se sijoittaa tukkijokifilmeistä tutun rillumarei-kaavan – sekä rillumarei-roolihenkilön varsinaisen perikuvan – puunjalostusprosessin toiseen päähän. Esa Pakarisen alter ego, Severi Suhonen vanhan lentojätkän hahmossa, joutuu muuttamaan metsästä paperitehtaan leipiin.

Elokuvan voi tulkita kommentoivan tuona aikana käynnissä ollutta taloudellista rakennemuutosta. Pokasahalla läskimäntyjä kumoon kellistävien vanhan ajan pihkanhajuisten tukkijätkien aika alkoi olla ohi.

Kauko Helovirran (hienoimpia vanhan koulun näyttelijöitä mielestäni) esittämällä vuorineuvos Wille Wållbergilla oli todellinen esikuva, ”Viimeinen Patruuna”, Yhtyneiden Paperitehtaiden Juuso Walden. Elokuva on kuvattukin Walden-suvun metsänjalostusimperiumin pääkaupungissa Valkeakoskella ja sen aika suurpiirteinen juoni mukailee tositapahtumia, Waldenin syrjäyttämistä yhtiön johdosta.

Harmi vain, että sopivaa leikettä ei tähän saumaan löytynyt. Seuraava pätkä jää kyllä pelkkänä ääniraitana ihan torsoksi.

KOMISARIO PALMUN EREHDYS

Poikkeuksiakin toki oli. Komisario Palmu –elokuvat ovat suomalaisen vanhemman elokuvan kestävintä parhaimmistoa. Näistä varsinkin ensimmäinen, Komisario Palmun erehdys vaikuttaa olevan suomalaisen elokuvan klassikkolistalla heti kakkosena Edvin Laineen Tuntemattoman jälkeen. Kepeän komediallisesti käsitellyt murhamysteerit ovat kestäneet viiden vuosikymmenen kulutusta erinomaisesti ja ne viehättävät katsojia yhä, sukupolvesta toiseen. Aina muutaman vuoden välein ne pyörivät TV-uusintoina.

Komisario Palmun jämerän hahmon kintereillä taapertaa kaksi vähän hölmön tuntuista apuria, joista toinen on aina yhtä viileää stadin kundi –rooliaan vetävä Leo Jokela. Aikanaan aliarvostettu Jokela oli nerokas sivuosanäyttelijä, lyhyenläntä takarivin Taavi, joka kommentoi ilmeettömillä kasvoillaan eturivin tapahtumia. Niukkaeleisen Jokelan teho oli osittain kontrastivaikutusta, koska näyttelijöiden elokuvailmaisu oli usein teatterilavoilta päälle jäänyttä ylinäyttelevää meuhkaamista.

Kotimaisen elokuvan hauskin – minun mielestäni, ja monen muunkin – musiikkinumero kautta aikojen on suorastaan kulttimaineeseen noussut Leo Jokelan tulkinta kappaleesta Silmät tummat kuin yö elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). Tarina kertoo, että kohtaus ei millään tahtonut onnistua. Jotakin oleellista puuttui. Vasta kun Leo Jokela keksi lyödä kädellään tahtia, kaikki loksahti kohdalleen. Tuloksena on niin ilmetty esiintymisjännitystään peittelevä amatöörilaulaja kuin vain olla voi. Kotimaisen elokuvan kuolemattomimpiin kuuluva kohtaus, joka sekunti täyttä asiaa:

MAY IT BE

Tätä materiaalia riittää ja riittää, lähes loputtomiin. Lienee jo viisainta leikata filmi poikki. Elokuvamusiikkia käsittelevän tarinan lopuksi kuuluu tietenkin asiaan lopputekstimusiikki: Enyan eteerisen kaunis May It Be, The Lord of the Rings I:

Elokuvamusiikki liittyy luontevasti osaksi populaarikulttuurin historiaa, samoin seuraavan artikkelin aihealue: KEVYT MUSIIKKI I