MUSIIKIN HISTORIA

Varoitan heti kärkeen. Olen ryhtymässä lähestulkoon toivottomaan yritykseen, luomaan yleiskuvaa länsimaisesta populaarimusiikista. Yritän rajata jättiläismäistä aihealuetta melko tiukasti, afroamerikkalaiseen traditioon nojaavaan musiikkiin, ja jätän niin kutsutun iskelmämusiikin vähemmälle, suinkaan väheksymättä tuota laajaa ja parhaimmillaan erittäin hienoa viihdemusiikin osa-aluetta. Siitä huolimatta saa olla tyytyväinen, jos urakasta selviää alle sadalla videoleikkeellä. Katsotaan, miten tässä käy. Rohkeasti vain eteenpäin.

Otsikon käsite ”kevyt musiikki” on hankala tapaus rajattavaksi. Kyse on laveasti ymmärrettynä vähän kaikenlaisesta enemmän tai vähemmän viihteellisestä ja suhteellisen helposti ymmärrettävästä musiikista, joka ei ole taidemusiikkia tai esimerkiksi poliittista, isänmaallista tai hengellistä musiikkia.

Kevyellä musiikilla ymmärretään ennen kaikkea äänentallennus- ja äänentoistotekniikan kehityksen myötä syntynyttä suurille joukoille tarkoitettua musiikkia. Puhutaan myös ns. populaarimusiikista.

Molemmilla käsitteillä oli kauan vähän halventava merkitys, jonka taustalla kummittelee vanha luokkayhteiskunta. ”Kulttuuri” oli jotakin yläluokan määrittelemää, yläluokan elämäntapaan ja maailmankuvaan liittyvää, jotakin ”sivistynyttä”.

Mutta kevyt musiikki syntyikin rahvaan syvistä riveistä, työväenluokkaisten ihmisten musiikkiperinteistä. Menestys musiikkiuralla tarjosi lopulta myös mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun pois työväenluokasta, ei sentään pääsyä yläluokan suljettuihin piireihin, mutta rikastumisen kautta ainakin keskiluokkaan.

Että rahvaanmusiikilla rikastuminen tuli mahdolliseksi, tarvittiin maksukykyistä yleisöä. Alaluokkainen musiikkikulttuuri ei jäänytkään alaluokan omaksi viihteeksi vaan sepä löysikin suosiota ylempien luokkien jälkikasvun joukosta. Nuorenahan pitää olla aina vähän kapinassa vanhempien arvomaailmaa vastaan.

Kevyt musiikki syntyi, kun ”kansan” parissa piilevä luova nerous pääsi murtautumaan köyhyyden kahleista. Tähän antoivat mahdollisuuden keskiluokkaisen teinisukupolven taskurahat.

Kevyt musiikki on myös tärkeä osa ns. populaarikulttuuria, jonka synnyssä ja leviämisessä tärkeää osaa näyttelivät juuri tekniikan mahdollistamat halvat levityskanavat: radio, levysoitin, elokuva ja televisio. Nämäkin olivat alkuvaiheissaan liian hintavia sopiakseen työväenluokkaisten ihmisten laihalle kukkarolle.

Raja kevyen ja ”vakavan” musiikin välillä on kuitenkin erittäin häilyvä, jos sitä ylipäänsä on olemassakaan. Vaikutteita vakavammista musiikinlajeista on otettu runsain mitoin. Kevyen musiikin kestävimmät luomukset ovat puolestaan jo kauan tavoitelleet ”klassikon” asemaa.

Saanko kertoa vaikuttavimman musiikkikokemukseni? Elämässä joskus, muutaman harvan kerran, tulee ohikiitävä hetki, jolloin tilanteen kaikki osatekijät ovat kohdallaan ja tunnelma on täydellinen.

Oli juhannuspäivän ilta 1981. Naapurin kesävieraat, kaksi parikymppistä jannua, tulivat pikku päissään kyselemään kuskia. Olin juuri saanut ajokortin ja lähdin ihan mielelläni.

Ajelimme ristiin rastiin pitkin maakuntaa (allamme silloin muodikkaaseen rallityyliin laitettu vanha Toyota Corolla ralliratteineen, –teippeineen, lisävaloineen ja –mittareineen). Pojat nappailivat matkaeväitään ja wunderbaumit tuoksuivat kilpaa kyydittävien kanssa.

Pysähtelimme siellä täällä, missä oli juhlapaikoissa väkeä koolla, poikien yrittäessä – asiaankuuluvan huonolla menestyksellä – pyydystellä juhannusheiloja kyytiin. Loppuillasta, tai paremminkin aamuyöstä, päädyimme Mäntyharjulle. Kyydittävät menivät tanssiravintolaan. Olin siinä vaiheessa jo sen verran väsynyt nuorukaisten yhä levottomammiksi käyviin juttuihin, että jäin autoon odottelemaan kapakan sulkeutumista.

Ihmisiä poistui ravintolasta, sateli hiljakseen tuulilasiin, oli keskikesän aamuyön hämärä hetki. Autoradiosta tuli Louis Armstrongin esittämä Go Down, Moses.

Orjien rahtaaminen Afrikasta Uudelle mantereelle raatamaan puuvillapelloille ja sokeriplantaaseille on synkeimpiä lukuja ihmiskunnan pitkässä rikosrekisterissä. Tuon inhan liiketoiminnan seurauksena saamme kuitenkin nykyisin nauttia tavattoman rikkaasta musiikkiperinteestä. Huomattava osa niin kutsutusta kevyestä musiikista on saanut vahvimmat vaikutteensa afroamerikkalaisten orjien musiikista. Varsinkin jazz-, pop- ja rockmusiikin juuret ulottuvat Länsi-Afrikkaan saakka.

Afroamerikkalaisten orjien musiikkiperinne kehittyi 1800-luvun puoliväliin mennessä kahdeksi päälajiksi. Samalla se osittain jakautui arki- ja juhlamusiikkiin. Plantaasipelloilla yksitoikkoisen työn kevennykseksi lauletut työlaulut, field hollers, oli yksi ja orjuutettujen sielujen lohdutukseksi laulettu rytmikäs kristillinen kuoromusiikki, black gospel (vanha termi on negro spiritual), toinen peruslaji.

Äskeinen Go Down, Moses, jonka vanhin tunnettu versio on vuodelta 1872, on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Sen sanatkin kertovat orjuudesta, Israelin heimojen Egyptin-orjuudesta, ja ovat peräisin 2. Mooseksen kirjasta, esim. 3:10. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.

Orjuuden lakkauttaminen ei mustan väestön elinoloja paljoakaan muuttanut. He olivat tosin henkilökohtaisesti vapaita, mutta he elivät yhä köyhyydessä ja toisen luokan kansalaisina sekä usein riippuvaisina entisistä isännistään, huonosti palkattuina työläisinä. Orjuudessa syntynyt musiikkiperinne säilyi yhä elävänä osana mustan väestön kulttuuria.

Blues

Varhaisin konkreettinen havainto tunnusomaiseen blues-sointukuvioon soitetusta musiikista on vuodelta 1903. Bluesilla on kuitenkin kauas afroamerikkalaisen väestön menneisyyteen ulottuvat juurensa. Yksinkertainen blues-kaava on varmaankin vahvimmin vaikuttanut kevyen musiikin kehitykseen, vähintään näihin: jazz, bluegrass, rhythm and blues, rock.

Itseään jonkin verran liioitellen tittelillä ”Father of the Blues” kutsunut W. C. Handy ei ollut ensimmäinen bluesia levyttänyt muusikko; kuitenkin hän oli ensimmäisiä menestyneitä mustia muusikoita. William Christopher Handy oli puritaanipastorin poika. Syntiset maalliset renkutukset eivät oikein sopineet isäukon musiikkimakuun ja hän piti pojan musiikillisia lahjoja paholaisen juonina. St. Louis Blues vuodelta 1914:

Bluesin syntyalue ja varhaisin keskus oli Delta, joka musiikin historiassa kattoi itse asiassa laajemman alueen kuin pelkän Mississippin suistoalueen. Delta bluesista olkoon esimerkkinä tyylin isäksikin mainitun Charley Pattonin Spoonful Blues, joka kertoo mistäpä muusta kuin kokaiinista. Charley Pattonista on olemassa yksi ainoa valokuva:

1940-luvun kuluessa paljon Syvän Etelän mustaa väestöä siirtyi pohjoisen teollisuuskaupunkeihin, kuten Detroitiin ja Chicagoon. Heidän mukanaan siirtyi myös bluesin keskus Deltalta pohjoiseen, mutta pohjoisessakin blues kantoi yhä Deltan perintöä.

Chicago blues on yksi bluesin ainakin kymmenestä alalajista. Chester Burnett, jonka taiteilijanimi Howlin’ Wolf viittaa vaikuttavaan lauluääneen, oli Chicago bluesin keskeisiä hahmoja. Bluesiin oli jo tarttunut ripaus kaupunkilaista sävyä, ja sitä mukaa se oli tullut suosituksi myös valkoisen väestön keskuudessa:

John Lee Hooker on bluesin historian vaikutusvaltaisimpia muusikoita. Monien muiden muusikoiden tapaan Hooker oli Deltalta kotoisin. Hän päätyi Detroitiin. Hänen musiikissaan säilyi aina Etelän bluesin askeettinen sävy. Mies, kitara ja kumiseva permanto: Boom, Boom, Boom:

Muddy Waters, Etelän mies hänkin alkujaan, sai taiteilijanimensä, koska kertoman mukaan hän oli lapsena mielellään leikkinyt kuralätäköissä. Taas kerran ollaan tekemisissä vaikuttajayksilön kanssa. Watersin monista hiteistä tunnetuimpia oli Rollin’ Stone, josta nimensä lainasivat muuan aikakauslehti sekä muuan kuuluisa rockyhtye:

Jopa niin puolipsykedeelisiin mittoihin musiikkinsa venyttänyt 1970-luvun hevibändi kuin Led Zeppelin oli pohjimmiltaan bluesryhmä. Whole Lotta Love, johon vaikutteet on nimeä myöten otettu Muddy Watersin kappaleesta You Need Love:

(Mitä äskeiseen tulee: Jo vuosikymmeniä on ollut käynnissä kilpailu aiheesta Mikä on kaikkien aikojen kovin kitarariffi. Whole Lotta Love otti pokaaliin vahvan kiinnityksen jo vuonna 1969.)

Jazz

Mississippi-joen suistoalueella sijaitseva New Orleans oli monien kulttuurien kohtauspaikka. Se muisteli yhä ranskalaista siirtomaamenneisyyttään Louisianan ajoilta. Kaupunki oli Meksikonlahden välityksellä kosketuksissa Karibianmeren alueen latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin. Angloamerikkalaisia muuttajia oli tullut myös, siitä lähtien kun Yhdysvallat oli ostanut  Louisianan Ranskalta 1800-luvun alussa. Orjatalousaikojen peruina New Orleansissa asui runsaasti mustaa väestöä.

Useimmiten pianolla soitettu ragtime oli varhainen vaihe jazz-musiikin kehityksessä. Se kehittyi jo 1890-luvulla. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin. Lännenfilmien kapakkapianistit tulevat mieleen seuraavasta esimerkistä, The Entertainer:

Ragtime-musiikilla oli vähän syntinen puolimaailman musiikin maine; sitä soitettiin usein bordelleissa. Vuoden 1900 tienoilla kehittyneen jazz-musiikin monista esi-isistä yksi oli ragtime, bluesin ja black cospelin ohella. Sana jazz tarkoittikin alkujaan maksullisen seksin harjoittamista (myös sana rock’n’roll liittyy samantapaisiin aktiviteetteihin).

Bluesin ollessa yleensä kitaravetoista, jazzissa pääosan ottivat usein messinkipuhaltimet. Jazzista kehittyi nopeasti myös eräänlainen soittokilpailu, jossa alun ja lopun teemaa toistavien osien väliin sijoitettiin improvisaatio-osuuksia ja komeita sooloja. Solistin ja johtohahmon rooli yhtyeessä kasvoi.

Jazzista tuli nopeasti myös valkoihoisten muusikoiden musiikkia. Ensimmäinen levyttämään asti päässyt jazz-kokoonpano,  Original Dixieland Jass Band koostuikin valkoihoisista soittajista. Oliko se sitten niin ”alkuperäistä Dixielandia”, sitä on paha mennä sanomaan. Tästä yhtyeestä oli esimerkki artikkelin Musiikki oman aikakautensa kuvaajana lopussa.

Big Band ja Swing

Big Bandit – mieslukuiset jazz-orkesterit – olivat ennen kaikkea newyorkilainen sekä isompien esiintymissalien ilmiö. Swingiksi kutsuttu jazzmusiikin muoto oli näiden isojen orkesterien tyylilaji, jonka letkeästi eteenpän rullaava täyteläinen sointi synnytettiin jopa yli kymmenen soittajan messinkipuhallinryhmillä ja tarkalla sovituksella. Duke Ellington Orchestra, Caravan. ”Herttua” itse on pianon takana:

Duke Ellingtonin ohella merkittävimpiä big band –johtajia ja aatelisarvossakin melkein kollegansa tasolla oli Count Basie. (Suomessakin vaikutti 1970-luvulla Paroni Paakkunainen…) Maailman parhaana naispuolisena jazzlaulajana pidetty Ella Fitzgerald ja Count Basie Orchestra tekivät upeaa yhteistyötä levyllä Ella and Basie! (1963, big band -kulta-ajan mentyä jo aikaa ohi). Seuraavassa La Ella ja Kreivi muistelevat vanhoja hyviä aikoja vuonna 1972.

Jos kuullunymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, leike on samalla esimerkki scat-laulusta, erityisesti jazziin liittyvästä tavasta laulaa improvisoitua nonsensea, merkityksettömiä tavuja, jossa Ella Fitzgerald oli erityisen taitava:

Jälkimaailma pitää Louis Armstrongia (1901-71) jazzin historian tärkeimpänä vaikuttajana. Improvisaatio tuli jazziin hänen mukanaan, ja häntä pidetään lisäksi 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvana laulajana. Äsken mainittu scat-laulutyyli on ennen kaikkea Louis Armstrongin kehittämä.

Legendan mukaan Armstrong pudotti sanat lattialle kesken levytyssession. Hän ei halunnut tuhlata kallista levytysaikaa – ennen ääninauhoja ja moniraitatekniikkaa esitys piti äänittää kerralla sisään, ilman mahdollisuutta korjailla ääntä jälkikäteen – joten hän vain jatkoi laulamista, suoraan hatusta paappapparipa-tyyliin.

Kautta maailman rakastetun Armstrongin jäljittelemättömän räkäisen lauluäänen vuorottelu trumpetin metallinkirkkaiden sävelten kanssa muodostaa ihanan kontrastin. Muusikkotaituruuden lisäksi Armstrong oli myös esiintyjäpersoonallisuus Jumalan pyynnöstä.

Monen mustan muusikon elämäntarina oli klassinen from rags to riches story. Tämän taipaleen kulki myös Louis Armstrong, joka oli elänyt lapsuutensa New Orleansissa isänsä hylkäämänä. Tarinan loppupuoli noudatteli ikävän usein samaa kaavaa: monen taiteilijan pää ei kestänyt mainetta eikä dollarikasoja. Louis Armstrongin elämänhallinta ei koskaan pettänyt, mutta oli hänellä sentään malliksi myös taiteilijaboheemin taipumuksia: hän ehti olla neljä kertaa naimisissa ja hänellä oli toisinaan tapana etsiskellä inspiraatiota marihuanasätkistä.

Posketon esitys, eikö totta?

Kuuluisa suomalainen ”haitarijazz” -orkesteri ja varsinainen muusikoiden epävirallinen koulutuslaitos Dallapé omaksui swing-vaikutteita jo varhain 1930-luvulla, kuitenkin vahvimmin sen jälkeen, kun toisen polven amerikansuomalainen Bruno Laakko oli liittynyt riveihin 1938. Sopimusrikkomuksen välttämiseksi Dallapé vaihtoi talvisodan alla hetkeksi nimeä levyttäessään kilpailevalle levymerkille. Alkuteos oli Louis Armstrongin tunnetuksi tekemä Jeepers Creepers:

Bebop

1940-luvulla syntyi kapinaliike nuorten radikaalien mielestä liian sovitettua ja viihteellistä swing-jazzia ja big bandeja vastaan. Bebop muodostaa tärkeän lenkin ketjussa perinteisen ja modernin jazzin välillä. Seuraavassa uusia ilmaisutapoja etsivän jazzin kärkinimet Charlie Parker ja myös litran ilmaa vetävistä poskistaan tunnettu Dizzy Gillespie. Improvisaation vedolla etenevä KoKo tekee jo selvää pesäeroa kieltolain aikaiseen järjestelmällisesti sovitettuun ja soitettuun swing-musiikkiin:

Nykyjazzin kuuluisin ja jazz-piirien ulkopuolellakin tunnettu muusikko on Miles Davis (1926-1991), jonka 1940-luvulle asti ulottunut musiikillinen tausta liittyi juuri bebopiin. Time after Time, popkappale, jonka kasaripopin tähtönen Cyndi Lauper teki tunnetuksi ja monivuotisesta huumetranssista takaisin elävien kirjoihin hoiperrellut Miles Davis kuolemattomaksi. Hieno esimerkki siitä, mitä soittimellaan ajatteleva näkemyksellinen muusikko voi saa irti yksinkertaisista aivot narikkaan -rallatuksista. Miles Davis oli kuuluisa välinpitämättömästä en välitä yleisöstä hittojakaan -lavaesiintymättömyydestään:

Bebopin myötä vauhdittui jazzin kehitys yhä uusiksi alalajeiksi sekä yhä ”akateemisempaan” suuntaan, pienen musiikkisnobien sisäpiirin sisäänpäin lämpiäväksi harrastukseksi. Suuntaukset, kuten Cool-, Soul-, Free- ja Avantgarde Jazz veivät jazzin kauas alkuperäisestä, tavallisten ihmisten viihteeksi tarkoitetusta puolimaailman musiikista.

Pykälää kevyempää musiikkia harrastavien keskuudesta kosketuspintaa löytänyt fuusiojazz puolestaan yhdistelee jazz- ja pop-musiikin elementtejä, josta mainiona esimerkkinä käy edellinen Miles Davis –leike.

Vuosina 1971-86 vaikuttanut yhdysvaltalainen fuusiojazz-kokoonpano Weather Report oli merkittävä sillanrakentaja rock-musiikin ja jazzin välillä. Bändi toi samalla jazzia laajemman rahvaan tietoisuuteen.

Nykyjazzin yksi perusteos, jazz-harrastajan yleissivistykseen kuuluva Birdland vuodelta 1977, letkeä vedätys levyltä Heavy Weather. Albumi oli melkoinen kaupallinen menestys, mikä on vaikeana pidetyn uudemman jaskan sektorilla harvinaisempi tapaus.

Kun nyt kerran ehdin fuusiojazziin asti, niin seuraava esimerkki vaatii ehdottomasti tulla otetuksi huomioon. Vuonna 2008 kuollut maailmanluokkaa oleva basisti Pekka Pohjola oli suomalaisen uudemman jazzin sekä progemusiikin terävintä kärkeä ja tehnyt yhteistyötä mm. Mike Oldfieldin kanssa.

Pohjolan tavoite oli tehdä bassosta soolosoitin (Tehän tiedätte nuo basistivitsit: bändiin pääsee basistiksi, jos faijalla on pakettiauto. Tosiasiassa basisti ja rumpali ovat bändin päällystöä. Basisti määrää sävellajin ja rumpali tahdin. Kitarat, koskettimet ym. rakentelevat päälle omia kuvioitaan).

Albumi Visitation on vuodelta 1979, mahtavan hieno päätösraita Try to Remember. Sibelius-vaikutteitako? Mitä ilmeisimmin.

Visitation on myös hieno esimerkki LP-ajan levynkansitaiteesta, joka alkoi rappeutua heti, kun vinyylilevyt joutuivat CD-levyjen syrjäyttämiksi. MP3 ei tarvitse enää ollenkaan koteloa. Digitaaliformaattiin siirryttäessä saavutettiin kenties hyvä – tosin puritaanisimpien hifi-kultakorvien mielestä steriili ja kylmä – äänentoisto, mutta menetettiin musiikinharrastukseen liittynyt viehättävä osa-alue, musiikin konkreettinen olemassaolo levyhyllyssä, nippu hiirenkorville kuluneita pahvikoteloita, jotka kertovat omistajansa musiikkimausta ja sen kehityksestä ja pysyvyydestä. CD-muovikotelot eivät osaa vanhentua yhtä tyylikkäästi. Menevät vain rikki pudotessaan lattialle.

Rhythm and blues

1950–60-luvuilla suosiossa ollut amerikkalainen laaja populaarimusiikin haara vaikutti voimakkaasti rockmusiikin kehitykseen. Ray Charles on merkittävimpiä R&B-artisteja, mutta kuten usein, kategorisointi on vaikeaa ja lähinnä musiikkitieteilijöiden ja -toimittajien päänsärky sekä musiikkiyleisön kannalta turhaa musiikkielämyksen monimutkaistamista. Ray Charlesin kohdalla raja soulin suuntaan on peräti häilyvä. Ray Charlesilla oli 1960-luvulla suomalainen naisystävä nimeltä Raita Outinen, mistä seikasta täkäläinen juorulehdistö näki paljon vaivaa noina rasistisina aikoina.

Ray Charlesia leppoisampaa linjaa vetävä taiteilija Fats Domino ja vääjäämättömän letkeästi etenevä versio kappaleesta Blueberry Hill, joka on varmaankin vanhojen R&B-klassikkojen levytetyimmästä päästä. Englanninkielinen Wikipedia tuntee nelisenkymmentä versiota, 1940-luvulta 2000-luvulle:

Doo-wop oli vokalistien osuutta painottava rhythm and blues –musiikin tyyli, joka oli suosiossa 1950-60-luvuilla. The Platters –lauluyhtye on tunnetuimmasta päästä tätä lajia. The Plattersin tunnetuin hitti on niin ikään kymmeniä kertoja versioitu The Great Pretender. Esimerkkinä hiilikaivostyöläisen raskaasta työpäivästä kertova Sixteen Tons (alkuteos Merle Travis 1946). Lauluäänistä basso on hienoin:

Jo 1930-luvulla perustettu Delta Rhythm Boys –lauluyhtye tuli Suomessa kovasti suosituksi esiinnyttyään vuonna 1950 Linnanmäen avajaisissa. Sotakorvauksia maksavalla köyhällä Suomella oli noihin aikoihin melko vähän kontakteja suureen maailmaan, joten mustat laulajapojat olivat vähintäänkin eksoottinen tuttavuus.

Delta Rhythm Boys ihastui Suomeen ja täällä saamaansa suosioon ja levyttikin suomalaisia kappaleita, sekä englanniksi että suomeksi. (Aikuisikään ehtinyt lukija muistaa Delta Rhythm Boysit ainakin Halvan lakritsimainoksesta.) Yhtyeen perustaja Lee Gaines on oman tahtonsa jälkeen haudattu Suomeen:

Soul

Kun rhythm & bluesiin 1950–60-luvuilla yhdisteltiin black gospelin ”sielukkaita” sävyjä, oli tuloksena soul-musiikki. Soulista puolestaan johtaa kehityslinja 1970-luvun diskopoppiin, joka puolestaan elektroniikan nopeasti kehittyessä muodosti konemusiikin perustan. Marvin Gayen versio kappaleesta I Heard it through the Grapevine. Vähänkään aktiivisemmin musiikkia seuraileva on tuskin voinut tältäkään välttyä. Leikkeen livesessio on vähän uudempaa perua vuodelta 1980:

Soulin kummisetä (afroamerikkalaisen musiikin artistit olivat eteviä keksimään komeita titteleitä itselleen) James Brown (1933-2006) on soul-artisteista kuuluisimpia ja uuden ajan airuita hänkin. Lauluvuoropuhelun toinen osapuoli on Fred Wesley. Soulista kehittyneen funkin elementit kuuluvat jo.

Sen perusteella, mitä edellä on kerrottu Chicagosta mustan musiikin pohjoisena keskuksena, Blues Brothers -elokuvan veljekset Jake ja Elwood eivät suinkaan sattumalta pistäneet paikkoja remonttiin juuri Chicagossa. Moni mustan musiikin tähti (mm. Aretha Franklin, Ray Charles, Cab Calloway) vieraili elokuvassa ns. cameo-roolissa, esittämässä itseään. (Välillä piti vähän tinkiäkin puhdasoppisuudesta paikallisen maun hyväksi, kun täytyi ottaa työvoitto yleisöstä Bob’s Country Bunker -heinähattusaluunassa, jossakin sikäläisellä Etelä-Pohjanmaalla.) Seuraavaan videoon on koostettu lähestulkoon koko oleellinen Blues Brothers -leffan sisältö:

Pistetäänpä jo korvan taakse, että tässä ns. Motown-soundia – detroitilainen levy-yhtiö, joka kantaa melkeinpä päävastuun soulin noususta 1960-luvulla – tunnistettavimmillaan edustavassa Diana Ross and the Supremes -soulnäytteessä ollaan jo aika lähellä 1970-luvun diskohile-ilmiön syntyä. Palaamme asiaan tuonnempana:

Mikään laki ei kiellä yhdistelemästä mitä tahansa musiikin lajeja keskenään. Siinä on yksi syy, miksi nuo seitsemän nuottia tuntuvat olevan ehtymättömiä (siitäkin huolimatta, että niitä ei voi yhdistellä miten tahansa mielivaltaisesti ilman, että korviin sattuu pahasti). Herbie Hancock on fuusiojazzin kärkinimiä, joka yhdisteli myös jazzin ja funk-musiikin elementtejä. Hancockin suurelle yleisölle tunnetuimpia on Rockit 1980-luvulta. Raaputusta muistuttavat äänet ovat scratching – vinyylilevyn pyörittelyä edestakaisin levylautasella – tunnettua varhaiselle hiphop-kulttuurille aikana, jolloin CD-levyt alkoivat nopeasti syrjäyttää vinyylejä.

Sukututkimus on monimutkaista. Miten se nyt menikään? Bluesin emäjuuresta haarautuu jazz monine alalajeineen. Blues kasvattaa samoina vuosikymmeninä myös monihaaraisen kasvuston jazzia tiukemmin blues-traditioon nojaavaa populaarimusiikkia, josta 1950-luvulla varsinkin soulin kautta erkanee pop- ja disco-musiikkiin sekä edelleen konemusiikkiin ja hiphopiin asti johtava kehityslinja.

Toinen 1950-luvulla tietään etsimään lähtenyt musiikillinen kehityslinja nojaili jälleen tiukemmin bluesin perusteisiin, seikkaili välillä kauas isänsä kodista, oppi maailmalla liian hienoja tapoja ja oli unohtaa juurensa, törmäili lopulta musiikillisiin umpikujiin, kunnes muisti jälleen isän opetukset ja palasi häntä koipien välissä kotiin kertaamaan kolmisointua.

And the God said: ”Let there be Rock and Roll!!!”

Australialainen AC/DC on mainio esimerkki siitä, miten yksinkertainen ja suoraviivainen, oikeiden miesten oikeilla soittimilla soittama halki, poikki ja pinoon –rock’n’roll toimii aina vain, vuosikymmenestä toiseen (vielä nykyinenkin, jo ainakin kolmas kellaribändien sukupolvi tietää tämän).

Varmemmaksi vakuudeksi: Video on vuodelta 1978. (Siispä Young-veljekset Angus ja Malcolm ovat vielä sukunimensä mukaisessa kuosissa.) Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin AC/DC:n soitanto on yhä tuota samaa räminää, laulu samoin. Saarnaaja on Bon Scott, joka oli AC/DC:n solisti vuosina 1974-80 ja joutui eroamaan bändistä kuoleman kautta. Myöhempien aikojen laulaja Brian Johnson pääsee aika lähelle moottorisahalta kuulostavaa Scottin ääntä.

Jo nimellään AC/DC tulee ilmaisseeksi rockmusiikin perusedellytyksiä. Ilman tasa- ja vaihtovirtaa rock’n’roll tuskin olisi voinut syntyäkään. Tärkein rockhistorian keksintö on elektroniikka, esimerkiksi lankkukitarassa, jossa ei ole kaikukoppaa, vaan ääni synnytetään teräskielien värähtelystä mikrofonien ja vahvistimen avulla. Tämä puolestaan antaa uusia mahdollisuuksia muokata ääntä.

Rock’n’roll on pohjimmiltaan yksinkertaista ja perinnetietoista perusarvot kunniaan –musiikkia: bluesiin pohjautuvat rytmi ja kolmisointu, kierroksia vain lisää, ja kevyen musiikin uudemman historian käänteentekevimmällä musiikki-innovaatiolla oli riittävästi leipää ja voita repussaan maailmanvalloitusta varten.

Rockmusiikki syntyi T-Fordissa alkunsa saaneiden 1930-luvun ikäluokkien aikuistuessa. Kuten sanalla jazz, myös ilmaisulla rock’n’roll oli alkuperäinen merkityksensä ihmiselämää säilyttävien viettien alueella: rock’n’roll tarkoitti alun perin seksin harjoittamista auton takapenkillä, auton oman jousikvartetin huolehtiessa taustamusiikista.

Rockmusiikin juuria on mehevimmin lannoittanut rhythm and blues. Mutta jos rajoittuu painottamaan pelkästään afroamerikkalaisen perinteen osuutta rockin synnyssä, rockmusiikki joutuisi ontumaan synnyinkodistaan maailmalle yhdellä jalalla. Ennen kuin pääsemme rockmusiikin tarinassa eteenpäin, täytyy luoda nopea silmäys eurooppalaisen Amerikan-siirtolaisuuden mukanaan tuomaan musiikkiperinteeseen, jolla on myös sanansa sanottavana tämän populaarimusiikin – korjaan: populaarikulttuurin – mullistaneen musiikkilajin syntyyn.

Yhdysvalloissa hevosetkin kuuntelevat kantria. Country and Western on Lännen mailla tavattoman suosittu musiikinlaji, vähän vastaavanlaisessa asemassa kuin iskelmämusiikki (”hetkelmä”, Tapio Rautavaaran mukaan) Suomessa. Suomalainen iskelmämusiikki onkin saanut paljon vaikutteita kantrista. Hyvänä esimerkkinä tästä on pitkän linjan iskelmätähti, sinivalkoinen ääni, suorastaan osa suomalaista identiteettiä, 7. joulukuuta 2010 edesmennyt Kari Tapio.

Kaupallinen countrymusiikki syntyi 1920-luvulla Nashvillessä. Paikallinen radioasema ylläpiti elävän musiikin esityspaikkaa nimeltä Grand Ole Opry, josta radioasema lähetti lauantai-illan konsertteja eetteriin. Aiemmin lannanhajuisena junttimusiikkina pidetty country tuli radion välityksellä laajemman yleisön tietoisuuteen. Radio välitti vain musiikin, ei tuota ensiksi mainittua.

Hyppään saman tien lähelle country and westernin nykypäivää ja esittelen yhdellä kertaa neljä kantrilegendaa, tuhmien poikien esittämän karhean outlaw-countryn edustajia jokainen. Superkokoonpano The Highwaymen – Willie Nelson, Kris Kristofferson, Waylon Jennings ja Johnny Cash – esittää nimikkokappaleensa Highwayman:

Edellisestä on olemassa myös karaokebaareissa kovasti suosittu, ilmeisesti ei ihan vakavissaan tehty suomalaisen perusmiehen makuun viritetty versio. Tämän All-Stars-ryhmän nimeksi voisi käydä vaikkapa ”Lehmipolkumiehet”.

Irlantilainen kansanmusiikki oli angloamerikkalaisen musiikin yksi tärkeä innoituksen lähde. Irlantilaiset olivat suuri siirtolaisryhmä, ennen kaikkea Irlantia kohdanneen elintarvikekatastrofin takia. Irlannin väkiluku ei ole vieläkään saavuttanut vuoden 1845 perunaruttoa edeltänyttä tasoa.

Irlantilaismusiikki on vaikuttanut rockmusiikin kehitykseen, sekä suoraan että pontikantuoksuisen bluegrass-musiikin kautta. Bluegrass on countrya hieman muistuttavaa valkoisten yhdysvaltalaisten kansanmusiikkia, kotoisin alun perin Appalakkien korpimetsistä, ja on se saanut vaikutteita myös black gospelista.

Taas pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Videolla on yhteissessiossa kaksi irlantilaismusiikin kovimmasta päästä olevaa nimeä: perinnetietoisempi The Dubliners sekä punkrockista mausteita lainannut The Pogues. Ripi rinnan esiintyy myös kaksi irlantilaismusiikin kovimmasta päästä olevaa juoppoa.

Asiantuntija huomaa heti videolla olevan jo ikää, koska Poguesin Shane MacGowanilla on vielä hampaanpätkiä suussa. Molemmat solistit ovat manan majoilla. Dublinersin Ronnie Drew kuoli jo 2008. MacGowan eli ihme kyllä vielä pitkään, itsemurhamaisista elämäntavoistaan huolimatta. Noutaja tuli kuitenkin lopulta hänellekin, 30. marraskuuta 2023.

Irish Rover, perinteistä (trad.) irlantilaista hilipatimusiikkia. Jos vain laulaja pysyisi perässä, tällä varmaan laittaisi karaokebaarin kalusteet uuteen uskoon:

Rock’n’rollilla on siis montakin isäkandidaattia, mutta geenitestit todistavat vahvimmin rhythm and bluesin puolesta. Country ja irlantilaismusiikki häärivät vähintään innokkaina setämiehinä kehdon ääressä. Ja totta kai: sitten kun rock’n’roll kaatoi kehtonsa ja lähti maailmalle, se sai aina myös paikallisia sävyjä sekä sekoittui sen sata kertaa muiden kevyen ja vakavammankin musiikin lajien (vihaan sanaa genre), sekä myös omien alalajiensa kanssa.

Chuck Berryn Maybellene on vuodelta 1955 (toki huomasit, että äskeinen AC/DC:n tuomiorovasti mainitsi saarnassaan tämän vuoden) ja tiettävästi ensimmäinen rock-levytys. Silloin, kun halutaan todistella rock’n’rollin syntyneen rhythm and bluesin perinteestä, musta muusikko Chuck Berry on oikein omiaan perinteensiirtäjäksi. Maybellene kuulostaa jo aivan kypsältä rock-kappaleelta. Chuck Berry on selvästi ollut paljon aikaansa edellä. Aivan kuin kevyen musiikin evoluutiotarina olisi hypännyt kerralla pari sukupolvea eteenpäin, ja rhythm & bluesin ja rock’n’rollin väliin olisi jäänyt jokin musiikintutkimukselle toistaiseksi löytymätön puuttuva rengas.

Seuraavaksi Bo Diddley, toinen varhainen rock’n’rollin pioneerihahmo ja kappale Road Runner, joka saattaa kuulostaa tutulta. Kyllä vain! Tämä iski lujasti tajuntaan Suomessa 1970-luvulla:

Kuningas Elvis

Yritys kuvailla rock’n’rollin historiaa ilman Elvistä on kuin yrittäisi opettaa filosofian historiaa ilman Platonia. Elvis on myynyt arviolta kaksi miljardia levyä, suurimman osan niistä kuolemansa jälkeen. Elvis on maailman parhaiten ansaitseva vainaja. Elvis –fan clubeja on yli kuusisataa.

Köyhiin oloihin v. 1935 Tupelon pikkukaupungissa Mississippin osavaltiossa – afroamerikkalaisen musiikkiperinteen ydinalueilla Syvässä Etelässä – syntynyt Elvis Aaron Presley äänitti ensimmäisen kaupallisen levytyksensä That’s all Right Mama vuonna 1954. Läpimurto tuli parin vuoden sisällä. Varhaishittejä olivat mm. Hound Dog, Love Me Tender ja Heartbreak Hotel, joka oli ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt levytys maailmassa.

Rotuhygieenikoissa ja moraalinvartijoissa Elvis herätti pahennusta: valkoinen mies laulamassa mustien musiikkina pidettyjä renkutuksia ja vatkaamassa lantiotaan säädyttömän näköisesti! (Tarinan mukaan Elviksen lavatyyli syntyi, kun hän jännitti ensimmäisissä levytyksissään eikä kyennyt laulaessaan seisomaan paikoillaan.)

Elvis osasi jotenkin vaistomaisella tavalla hyödyntää rock’n’rolliin sisäänrakennettua seksuaalisuutta. Vanhemman sukupolven paheksunta tietysti teki Elviksestä entistä suositumman nuorison parissa.

Osa-ansio Elviksen huikeaan uraan ja legendan asemaan oli valkokankaalla. Elvis teki kolmisenkymmentä elokuvaa, suurimman osan 1960-luvulla, sekä esiintyi monissa TV-sarjoissa. Osasyy Elviksen menestykseen oli myös hänen ovela managerinsa ”Eversti” Tom Parker, joka loi suojattinsa ympärille ennen näkemättömän tähtikultin (ja nettosi Elviksen elokuvista enemmän kuin tähti itse). Viva las Vegas! oli Elvis-elokuvien paremmasta päästä:

1960-luvun jälkipuoliskolla Elviksen ura kärsi notkahduksen, mikä osittain johtui vähemmän tasokkaiden Elvis-elokuvien ylituotannosta. Elvis meni hetkeksi pois muodista. 1960-luvun lopulla soulmusiikkia lähestynyt Elvis koki uuden nousun. Elviksestä kehittyi huomattavan laaja-alainen viihdetaiteilija, joka etääntyi vähitellen rocklaulajataustastaan keskiluokkaisemman maun suuntaan. Komea mies ja täyteläinen ääni, mikä sen parempi yhdistelmä tulkitsemaan lemmentuskasta kertovia haikeita balladeja. Ei ihme, jos naiset kautta maailman olivat lääpällään.

Kaikkien aikojen supertähti –imagoon kuului tietysti näyttävä elämäntyyli, joskin Elvis osasi rakastaa komeutta ja kimallusta ihan omastakin takaa: plantaasityylinen kartano Graceland, kokonainen laivasto loistoautoja, puoli kiloa kultasormuksia, niitein koristellut välkkyvät esiintymisasut, komeuden kruununa auton pölykapselin kokoinen vyönsolki.

1970-luvun alussa Elvis oli parhaimmillaan. Kypsyneen Elviksen ääni on upea, ei siitä mihinkään pääse. Burning Love:

Pian alkoi alamäki, joka johtui hänen avioliittonsa purkautumisesta ja yhä pahenevasta lääkeriippuvuudesta. Elvis oli hyvää vauhtia vajoamassa ylipainoiseksi, alikuntoiseksi ja yli-ikäiseksi laulavaksi lihapullaksi Las Vegasin yökerhoihin. Hän sai kuitenkin juuri ajoissa kiinnityksen Yläkerran Orkesteriin.

Seuraava video väittää olevansa taltiointi Kuninkaan viimeisestä konsertista. Fyysisesti Elviksestä ei ole paljoa jäljellä (paitsi määrän suhteen vähän liiankin kanssa…), mutta ääni on yhtä mahtava kuin ennenkin. Aavistikohan Kuningas esiripun olevan laskeutumassa?

Tulkinnassa on vahvaa laulajan testamentin tuntua, vai onko tämä vain jälkimaailman jälkitulkintaa, nyt kun tiedämme, että Kuninkaan hetki oli kohta koittava?

Vahvasti eletty elämä synnyttää vahvasti elettyjä tulkintoja. Tässä tavoitetasoa wannabe-karaokekuninkaille. Karaoke-Elviksillä on ainakin kunnon esikuva, jota kohti pyrkiä. Sitäpaitsi, tässä on tavoitetasoa koko elämää ajatellen. Kerran tulee aika astua alas elämän estradilta. Olisipa toivottavaa, että omaelämäkerta mahtuisi sanoihin ”I did it my way”.

Elviksen varhainen kuolema vasta 42-vuotiaana 17. elokuuta 1977 viimeisteli Elviksen legendan ja korotti loppuaikoinaan jo uhkaavasti matkalla kohti unohdusta olleen Elviksen lähestulkoon jumalien joukkoon.

Näinhän usein on asianlaita. Legendaarinen elämä ei vielä tahdo riittää. Pitää osata kuolla ajoissa (legendaariset elämäntavat auttavat tässä usein)  ja mieluiten dramaattisella tavalla tullakseen kuolemattomaksi. Elviksen kuolema oli ykkösuutinen joka puolella maailmaa. Kuolemaa seuranneena päivänä Elviksen levyjä myytiin 20 miljoonaa kappaletta.

Elviksen liskonnahkabootsit jättivät populaarikulttuurin historiaan lähtemättömät jäljet. Kymmenien kuolemattomien hittien lisäksi hän asetti supertähteydelle tavoitetason, jota moni yrittäjä on tavoitellut, mutta korkeintaan Michael Jackson (kuninkaan tittelillä omassa pop-valtakunnassaan kruunattu hänkin) pääsi parhaina päivinään edes lähelle.

”a Little Rock’n’Roll Band from Liverpool”

Rock’n’rollin suurien vaikuttajien esittelyssä seuraa luontevasti englantilainen The Beatles, myytyjen levyjen miljardikerhon toinen jäsen. Vastaavan vaikutuksen, jonka Elvis teki solistina, teki Beatles rockyhtyeiden historiassa. Bändien ympärille rakennetun tähtikultin lisäksi Beatles vaikutti itse rockmusiikkiin enemmän kuin mikään toinen aikalaiskokoonpano. Beatles vakiinnutti rock’n’roll –musiikin kitaravetoiseksi.

Beatlesin ura alkoi vuonna 1960 ja rock’n’rollin edellä kuvailtujen perinteiden suhteen sangen sopivasti: huonomaineisesta paikasta, Hampurin punaisten lyhtyjen alueelta. Reeperbahnin sivukadulla, osoitteessa Große Freiheit 64 (”Suuri Vapaus” tyyliin sopivasti) sijaitsi Indra-musiikkiklubi, jonne neljä köyhää ja tuntematonta liverpoolilaispoikaa olivat saaneet kiinnityksen.

Vuonna 1962 Beatles löysi lopullisen kokoonpanonsa: John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr, joka korvasi rumpalina Pete Bestin. Johtohahmot olivat Lennon ja McCartney. Kuitenkin jokainen jäsen sävelsi kappaleita ja lauloi. Manageri Brian Epsteinin ideoimana Beatles omaksui varhaisen habituksensa: moppitukat ja tummat puvut. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen single Love Me Do. Menestys oli kohtalainen. Seuraava single Please Please Me räjäytti pankin:

Seurasi pitkä letka suoraan listojen kärkeen ampaisseita kepeästi kulkevia rytmikkäitä popralleja ja ennennäkemätön fanihysteria, beatlemaniaksi kutsuttu. Varhaisvuosien Beatles-filmatisoinneissa yhtyeen pienistä vahvistimista ei kuulu välillä mitään fanilaumojen kiljunnan alta.

Varhaisvuosien hittilistasta voisi mainita kappaleen She Loves You, jonka kertosäkeestä tuli yksi Beatlesin tavaramerkeistä, minkä vuoksi Suomen kulttuuripiirit nimittelivät liverpoolilaispoppoon renkutuksia halveksivasti ”jee jee –musiikiksi”.

Totta kai Beatles noteerattiin Suomessakin, vaikka superbändiä ei koskaan saatukaan keikalle tänne susien ja karhujen valtakuntaan. Riemastuttavin Beatles-suomennos kautta aikojen on Teijo Joutselan ja Humppaveikkojen ihan tyynesti suomalais-ugrilaiseen humppaformaattiin runnoma She Loves You, härmäksi ”Hän sinun on” (Jee Jee…).

Beatles parani levy levyltä, kiitos nerokkaiden muusikoiden. 1960-luvun puoliväliin ehdittäessä jee jee –linja oli jo kuljettu loppuun ja tuon monitulkintaisen sanaparin merkityssisältö tyhjiin ammennettu. Beatles uudistui vakavampaan sekä kohta myös kokeilevampaan suuntaan.

Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band –teemalevyä pidetään paitsi Beatlesin uran myös koko rock’n’rollin historian käännekohtana. Progressiivinen rock koko levyn pituisine musiikkitarinoineen ja taiteellisine levynkansineen sai Pepperistä paljon vaikutteita. Moppitukat ovat kasvaneet pituutta. Nenien alle ovat ilmestyneet viikset. Tummat puvutkin ovat vaihtuneet hippivaatteisiin.

1960-luvun lopun hippikulttuurissa Beatles oli sekä saavana että antavana osapuolena. Lucy in the Sky with Diamonds –kappale sai moraalinvartijat epäluuloisiksi, kun laulun ”Lucyn” epäiltiin tarkoittavan LSD:tä:

Mitä muuten tulee tuohon nutturatätimäiseen moraalinvartiointiin: Jotakin sen kaltaista kuin ”nuoriso” oikeastaan vasta syntyi toisen maailmansodan jälkeen länsimaisten yhteiskuntien vaurastumisen seurauksena. ”Nuoruus” oli puolijoutilas välitila, oman itsensä etsinnän aika lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Sitä mukaa ”nuorisokulttuurikin” oli ihan uusi asia, jotakin sellaista, jota edellinen sukupolvi ei voinut millään ymmärtää, eikä se ollut heidän ymmärrettäväkseen tarkoitettukaan, päinvastoin, mitä enemmän ”kalkkiksia” ärsytti sen parempi. Niinpähän isien ja äitien sukupolvi oli huolissaan perinteisen arvoperustan rapautumisesta. Huoleen oli tietysti syytäkin, koska kaikenlainen etsiminen ja kokeileminen (ja näiden seurauksena töppäilykin) kuuluu nuoruuteen. Nuorisokulttuurin liepeillä viihtyvät osailmiöt, kuten päihteiden kokeileminen ja seksitouhut, saattoivat johtaa ikäviinkin seurauksiin. Pop- ja rock-musiikki oli äänekäs osa nuorisokulttuuria ja aiheutti vanhemmissa päänsärkyä rytmikkyydellään ja aggressiivisuudellaan.

Takaisin Beatlesiin: Neljän toinen toistaan suuremman taiteilijan musiikilliset näkemykset etääntyivät vähitellen yhä kauemmas toisistaan. Keskinäisen riitelyn pahentuessa Beatles oli jo vuonna 1969 de facto hajonnut eikä enää esiintynyt julkisesti yhdessä. Kuitenkin Beatles päätti vielä tehdä yhden levyn.

Viimeisellä levyllä vuonna 1970 pistettiin ilmoitusluontoisesti hanskat naulaan: Let it Be.

Beatles osasi lopettaa ajoissa, ennen kuin Beatles-ilmiö oli ehtinyt muuttua pelkäksi voitonmaksimoinniksi. Liverpoolilaispojat jatkoivat kukin soolouralla, menestyksekkäimmin Paul McCartney ja John Lennon.

Paul McCartney, jolla on myös hyvä bisnesnenä, osasi parhaiten hyödyntää Beatles-menneisyyttään, ja hänen myöhempi tuotantonsa onkin oikein tunnistettavaa Beatles-ilmaisua jatkokehiteltynä. Nelikon ex-jäsenistä hän kääri eniten rahaa, maailman rikkaimmaksi muusikoksi asti, ja sai vuonna 1997 Englannin kuningattarelta ritarinarvon.

John Lennon niitti laakereita ajan ilmiöihin kantaa ottavana arvostettuna maailmanparantajamuusikkona – vieläpä yllättävän uskottavana sellaisena ollakseen ex-Beatle-multimiljonääri – kunnes tuli dramaattisesti Mark Chapman –nimisen päästään seonneen entisen Lennon-fanin ampumaksi joulukuussa 1980. Ja taas: väkivaltainen kuolema – ja kerrassaan harkitun murhan uhrina – nosti Lennonin arvostuksen ihan uusiin korkeuksiin.

The Beatles oli koossa vain kymmenen vuotta, mikä ei ole pitkä aika. Kuitenkin Beatlesin tuotanto ehti kokea pitkän kehityskaaren, minkä vuoksi, koko tuon ajan supersuositun, Beatlesin vaikutus – niin vahva, että sitä on vaikea edes liioitella – ulottuu laajalle alueelle kevyen musiikin kenttää, iskelmämusiikista progeen asti. Ennen näkemättömään kuuluisuuteen nousseen yhtyeen tarttuvia kappaleita harjoiteltiin lukemattomissa autotalleissa. Moni tuleva kitarasankari soitteli teinivuosinaan Beatlesin kappaleita sormensa verille. Beatlesin perintö elää yhä. Beatlesmaisia melodisia sävelkulkuja tapaa tämän tästä sekä rock- että varsinkin popmusiikissa.

Lisää rock-historian siipien havinaa kuuluu seuraavissa kolmessa esimerkissä.

1960-luvun jälkipuoliskolla alkoi hahmottua selvä siirtymäkausi vuosikymmeneltä toiselle. 1960-luvun iloiset jee-jee-jee- ja obladii-obladaa-renkutukset syrjäytyivät muutamassa vuodessa paljon tummempien sävyjen tieltä.

Kenties merkittävin uuden ajan airut oli Jimi Hendrix (1942-70), aivan liian varhain kuollut kitaransoiton uudistaja, jonka moni 1970-luvun kitaranvinguttaja saa tunnustaa tärkeäksi esikuvakseen.

Moni yltiölahjakas taiteilija koki rock-marttyyrikuoleman aivan nuorena ja keskellä parasta luomiskauttaan. Tämä seikka tietysti on osasyy heidän lähestulkoon kanonisoituun asemaansa. Varhainen kuolema on kuitenkin vain osa Jimi Hendrixin legendaa. Hendrix ehti lyhyen uransa aikana uudistaa sähkökitarailmaisua sekä koko rock-musiikkia varmaan enemmän kuin kukaan toinen ennen ja jälkeen.

Sähkökitara oli tietysti ollut alusta lähtien oleellinen osa R&R-musiikkia, mutta vasta ”Jymy-Henkka” teki sähkökitarasta soolosoittimen ja on siitä pitäen ollut opettajana lukemattomille wannabe-kitaristeille näyttäessään, mitä kaikkea kitarasta voi saada irti.

Vain kaksi vuotta (1966-68) koossa ollut brittiyhtye Cream – rummut Ginger Baker, bassossa basistien epäjumaliin lukeutuva Jack Bruce ja kitarassa itse ”Slowhand” Eric Clapton – avasi myös uusia polunpäitä uudistushenkisten muusikoiden edelleen tutkittavaksi.

Vaikka ei ollut pitkä bändi, Cream ehti saada paljon aikaiseksi. Cream vaikutti vahvasti R&R-musiikin kehitykseen ja teki kokeellisella asenteellaan pioneerityötä rock-ilmaisun myöhemmälle monipuolistumiselle. Bändin synkänraskaassa poljennossa kuuluu jo 1970-lukulainen progressiivinen rock ja heavy metal.

Edelleen: yhdysvaltalainen The Doors vei myös osaltaan rockmusiikkia aimo askeleen eteenpäin. Musiikillisten ansioiden lisäksi The Doorsin maine lepää myös – taas kerran – ennenaikaisessa kuolemassa, kun laulaja ja bändin johtohahmo, tuolloin vasta 27-vuotias Jim Morrison löytyi kuolleena asuntonsa kylpyammeesta Pariisissa 3. heinäkuuta 1971.

Vahvoja vaikutteita bluesista saaneen The Doorsin musiikissa kuuluu jo sekä heavyrock että progressiivinen rock. Nämä ovat tietenkin makuasioita, mutta mielestäni seuraava esimerkki, ensimmäisen albumin Light my Fire vuodelta 1967, ei kuulosta pätkän vertaa vanhanaikaiselta. Ikää on puoli vuosisataa, mutta yhä puree kuin Dracula:

Otetaan toinenkin esimerkki. 1960-luvun lopulta lähtien musiikinteko alkoi mennä yhä kemikaalivetoisemmaksi. Beatleskin myöhempinä vuosinaan vauhditti luomisprosessia rehusätkillä ja vähän vahvemmillakin tajunnanräjäytysaineilla. Oidipuskompleksinen The End. Tätä on tuskin tehty ihan mummon marjamehun voimalla:

1970-luku oli hieno vuosikymmen, joka näki rock’n’rollin paisuvan ensin yhä mahtipontisempaan suuntaan, kunnes kapinailmiö punk palautti rockin jälleen takaisin perusarvoihin. Samalla vuosikymmenellä myös popmusiikki koki merkittävän kehityskaaren. Syntyi diskomusiikki-ilmiö sekä konemusiikki näki päivänvalon. Suomessa elettiin rockin kultakautta, jossa tärkeimmät vaikuttajat olivat soittopuolella Hurriganes ja sanoituspuolella Juice Leskinen sekä ulkomailta kantautuva punkin kapinahenki. Tuloksena oli 1970-luvun lopulla vyörymään lähtenyt niin kutsuttu uusi aalto, nimenomaan suomeksi laulettu ja soitettu rock. (Musiikillisesti lahjakas poikani sanoo, että 1970-luvun jälkeen ei ole syntynyt mitään kunnollista, paitsi Michael Jackson – ja hänkin oli aloittanut jo 1960-luvulla. Nuorissa on tulevaisuus. Sama jannu on nuoruutensa jyrkkyydessä sitä mielipidettä, että valkonaamaisista laulajista ei ole yhtään mihinkään mustien kollegoidensa rinnalla.)

Takaisin Brittein saarille, joilta käsin lähestulkoon hallittiin 1970-luvun rock-kulttuuria, mihin vahva vaikutus oli Beatlesilla. Toinen esikuva-asemaan noussut brittibändi, The Rolling Stones, oli Beatlesin aikalaisia ja sen tärkeimpiä kilpailijoita. Beatles suhteellisen kiltteine imagoineen kelpasi konservatiivisempaankin makuun. Monta pykälää räävittömämpi ja seksuaalisempi Rolling Stones pysyi pitkään salonkikelvottomana, eivätkä bändin jäsenet olleet mitään joka appiukon toivevävyjä.

Beatlesmaista musiikillista neroutta Vierinkivistä on turha hakea. Rolling Stones ei liioin hairahtunut psykedeelisiin kokeiluihin vaan pysyi aina uskollisena ränttätänttä-linjalleen, simppelille perusrockille (missä on tietysti aivan riittämiin omanlaistaan viisastenkiveä, eihän ryhmän suosiota voi muuten selittää). Tästä syystä sitä voidaan pitää innoittajana vaikkapa 1970-luvun punk-ilmiölle.

Rolling Stonesin salaisuus oli lähinnä äijämäisessä asenteessa, josta lukemattomat alan yrittäjät ovat ottaneet sittemmin mallia. Toinen Rolling Stonesin ansio oli osoittaa maailmalle, että rocktähtien kansaneläkeikä ei ala suinkaan vielä kolmekymppisenä.

Raskaista elämäntavoistaan – etenkin kitaristi Keith Richardsin tarina, joka on kirjoitettuna hänen kasvoihinsa, uhmaa jo luonnonlakeja – huolimatta Stonesit eivät päätyneet kesken nuoruutensa kasvamaan sammalta. Kuitenkin selviytyminen hengissä happovuosien läpi tuskin oli hyvän pohjakunnon ansiota vaan lähinnä pelkkää hyvää tuuria.

Rolling Stones on sitkeästi kavunnut takaisin lavalle yhä uudestaan ja jaksanut vetää energistä linjaansa viime vuosiin asti ja siksi toiminut suorastaan esikuvana monen vanhan bändin uustulemiselle. Täysiveriset rokkiveteraanit ovat uskottavia lavalla vielä sittenkin, kun huumeet ovat vaihtuneet nitroihin.

Ei edes Rolling Stones kykene uhmaamaan luonnonlakeja loputtomiin. 24. elokuuta 2021 sai ensimmäinen nelikon jäsen siirron yläkerran orkesteriin, rumpali Charlie Watts, joka nelikon jäsenistä oli vähiten viehättynyt rokkikulttuuriin liittyneisiin epäterveellisiin elämäntapoihin.

1970-luvulla, jos ei nyt ihan valtavirtaa niin ainakin vahvavirtaa edusti heavyrock. Bändejä oli tietysti vaikka millä mitalla, mutta varsinkin nämä neljä brittiorkesteria hallitsivat 1970-luvun alussa tätä musiikinlajia: Black Sabbath, Deep Purple, Led Zeppelin ja Uriah Heep. Kolme ensimmäistä lopettivat uransa huipulla ja muuttuivat myöhemmin lähestulkoon korkeakulttuuriksi, varsinkin Led Zeppelin. Uriah Heepiä retuutti väkisin eteenpäin kitaristi Mick Box, eikä parhaina vuosinaan (ainakin lähestulkoon) noiden muiden veroinen yhtye ole jälkimaailman silmissä yhtä arvostettu, joskin on ihan tunnustetun tyylinluojan asemassa varsinkin melodisempien metallimusiikin lajien sektorilla.

Nelikon jäsenistä Black Sabbath pysyi uskollisimpana rock’n’rollin perusarvoille. Jo nimeään myöten synkkää asennetta uhoava Black Sabbath erottui muista alan yrittäjistä monta pykälää karumman ilmaisunsa vuoksi. Myöhempien aikojen metallimusiikin tummemmat suuntaukset ovatkin saaneet Sapatilta runsaasti innoitusta.

Myöhemmin menestyksekkään ja nykypäiviin asti jatkuneen soolouran tehneen Ozzy Osbournen tuntee varmaan jokainen. Joka paikan koheltaja Ozzy Osbourne on ahkeralla julkisuudessa roikkumisellaan nostanut itsensä alan legendojen sakkiin ja vahvaksi ehdokkaaksi koko maailman kylähullu –tittelin haltijaksi. Hän oli nuoruudessaan Black Sabbathin laulusolisti ja yksi yhtyeen perustajajäsenistä.

Yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Black Sabbath kokosi itsensä uudelleen alkuperäiskokoonpanossaan jäähyväiskonserttiaan varten 5. heinäkuuta 2025 bändin kotikonnuilla Birminghamissa. Vain reilu kaksi viikkoa myöhemmin 22. heinäkuuta tuli noutaja.

Ozzyn tapauksessa maallisen taivalluksen päättyminen merkitsee vain siirtoa toiseen sarakkeeseen pirun kirjanpidossa. Ozzy Osbourne on jo vuosikymmeniä sitten hyväksytty kuolemattomien kerhoon tärkeänä rokkikulttuurin tyylinluojana.

Seuraava raita kuuluu ilman muuta metallimusiikin standarditeoksiin.

”SOITTAKAA PARANOID!!!”

(Sivumennen: sarjakuvataiteilija Juho Juntunen väittää olevansa tämän huudahduksen isä.)

Mustan Sapatin tiukin kilpailija Syvä Purppura eli Deep Purple parhaassa kokoonpanossaan: rummut Ian Paice, koskettimet Jon Lord, basso Roger Glover, sankarikitaristi Ritchie Blackmore (sittemmin Rainbown nokkamies) ja laulusolisti Ian Gillan, rockhistorian uskomattomimpia lavakurkkuja, joka erään musatoimittajan osuvan luonnehdinnan mukaan osasi paitsi laulaa kuin mies myös kirkua kuin kastraatti.

Levyltä In Rock, monumentaalinen Child in Time, jossa oikein tiivistyy (Sic?) 1970-luvun heavyrockin syvin olemus: hammond-urkujen ujellus, pitkät sata nuottia sekunnissa -kitarasoolot, korkealta kiljuva laulusolisti sekä kymmenen minuutin pituus. Video on TV-nauhoitus, mikä selittää nukahtamaisillaan istuvan yleisön.

Olin penskana ankara Uriah Heep –fani, mitä seikkaa en ole vieläkään oppinut häpeämään. ”Hurjan Hipin” parhaat vuodet ”klassisessa” kokoonpanossaan, David Byron solistina ja Gary Thain bassossa tukka silmillä, olivat 1971–77, jolloin Byron sai potkut liiallisuuksiin äityneen alkoholinkäyttönsä vuoksi.

Myönnettäköön, ettei Uriah Heep kyennyt nousemaan ihan samalle taiteelliselle tasolle Sabbathin, Purplen ja Zeppelinin kanssa, joissa kaikissa oli bändin sieluna huippukitaristi. Mick Box oli kyllä käypä kitarankepittäjä keikkalavoilla, ja kehittyikin soittotaidossa ajan mukana, mutta oli vähemmän innovatiivinen ja epookkialuova verrattuna kollegoihinsa Tony Iommiin, Ritchie Blackmoreen ja Jimmy Pageen, jotka ovatkin sähkökitarahistorian TOP 10 -kaartia.

Uriah Heep oli kovassa suosiossa Suomessakin. Vuonna 1972 ilmestynyt Demons and Wizards (josta allaoleva näyte on kotoisin) oli meillä listaykkösenä neljätoista viikkoa. Samana vuonna Uriah Heep oli Ruisrockin pääesiintyjä.

Vaikka hevibändi luulikin olevansa, Uriah Heep oli kuitenkin parhaimmillaan puolihitaissa balladimaisissa kappaleissaan, mistä esimerkkinä pienimuotoinen The Wizard mukasyvällisine sanoineen. Tarkkasilmäinen katsoja huomaa esityksen olevan ns. playback. Kappale tulee oikeasti levyltä. Tämä on Niin 1970-lukua kuin vain ikinä. Kengät, kuteet ja kutrit ovat kohdallaan:

Pitkätukkaheviä rakastava yleisö – nirppanokkainen kritiikki ei niinkään – noteerasi Led Zeppelinin jo omana aikanaan karvaisten päidensä verran muiden heavy-yhtyeiden yläpuolelle. Jälkimaailma on yhä samaa mieltä, nyt jo akateemisia norsunluutorneja myöten. Led Zeppelin lenteli jo aiemmin tässä artikkelissa, videolla Whole Lotta Love.

Bändissä on yleensä rumpali, mutta Led Zeppelinin John Bonhan oli rumpujensoittaja. Kaikki bändin jäsenet olivat muusikoita siitä taitavimmasta päästä, mutta Led Zeppelinin aina tunnistettava sointi toimii lopultakin juuri rumpujen varassa. John Bonhamin merkityksestä Led Zeppelinille kertoo se, että hänen kuolemaansa loppui bändinkin tarina vuonna 1980.

Moneen kertaan maailman parhaaksi rock-kappaleeksi äänestetty Stairway to Heaven ei kai ole vältettävissä (Vrt. 1. Moos. 28:12. Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas.):

(Tuohon äskeiseen olen ehtinyt kyllästyä jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun yritin opetella pianolla soittamaan sitä, oli pakko myöntää, että onhan se kerta kaikkiaan mestariteos.)

Entäs sitten progressiivinen rock? Pienimuotoisesta alusta vähitellen heavy rockiakin megalomaanisemmaksi kehkeytyvä, vähän ryppyotsainen ja maailman menoon vakavasti suhtautuva rock’n’rollin suuntaus, jossa lopulta edettiin jo aika kauas Chuck Berryn päivistä, kun Mike Oldfield ja Rick Wakeman tekivät kalliiksi käyneitä kiertueita jopa satapäisten orkesterien kanssa.

Kaiken heavypullistelun jälkeen ottakaamme muutama hetki vähän rauhallisemmin. Procol Harumin läpimurtokappale, kaikille varmaan tuttu The Whiter Shade of Pale vuodelta 1967, jonka perustana on J. S. Bachin Aaria orkesterisarjasta n:o 3. Tässä on perusteos, jonka voi huoleti ennustaa säilyvän musiikkikulttuurin aikakirjoissa tuomiopäivään asti:

Toinen tuttu esimerkki: Progemusiikin sävyjä enteili myös The Moody Blues. Melancholy Man on vuodelta 1970, joten kovin nuorina ovat pojat jo osanneet kuvata varhaisessa keski-iässä alkavaa miehen elämänväsymystä:

Vuonna 1967 perustetun Genesis-yhtyeen tavoitteiden on alusta lähtien pitänyt olla vähintään kunnianhimoiset, koska bändi nappasi nimensä peräti Raamatusta. 1. Mooseksen kirja, Raamatun ensimmäinen teksti, on saanut alkuperäisen nimensä hepreankielisestä ensimmäisestä sanastaan בְּרֵאשִׁית [bere’shiit, alussa], käännettynä muinaiskreikaksi Γένεσις [genesis]. (Kas kummaa, blogihan ymmärtää pyhiä kieliä…)

Genesis ei ole suinkaan tuottanut häpeää vaateliaalle nimelleen, vaan on tehnyt pitkän ja rokkihistorian menestyksekkäimpiin kuuluvan uran. Levyjä on mennyt kaupaksi nätit 150 miljoonaa. Jumala ei ilmeisesti vihastunut pyhän tekstinsä lainaamisesta.

Tulevan megamammuttibändin alku oli vaatimaton: ensilevyn From Genesis to Revelation ensipainos oli 650 kappaletta. (The Revelation on Uuden testamentin viimeinen teksti, Johanneksen Ilmestys, apostoli Johanneksen hallusinaatio viimeisestä tuomiosta. Pojat olivat näköjään olleet hereillä uskonnontunneilla.)

Seuraava esimerkki on ajoilta, jolloin Genesis oli vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Kitarassa on Steve Hackett ja Peter Gabriel hoitaa laulupuolta. Myöhempien aikojen laulusolisti, ja myös soolouralla menestynyt, Phil Collins (toiset 150 miljoonaa myytyä levyä) istuu vielä kiltisti kannujen takana. Levyltä Selling England by the Pound, raita Firth of Fifth, joka huipentuu kerrassaan jumalaiseen kitarasooloon:

Rockin hirmuliskojen suvun brontosaurus Pink Floyd on tietysti ohittamaton tällä sektorilla. Mukavaan 300 miljoonan levymyyntiin päässyt brittiyhtye Pink Floyd aloitti jo 1960-luvun puolivälissä ja teki ennen kaikkea kokonaisuuden muodostavia konseptialbumeja, kuten Wish You Were Here, kenties parhaana The Dark Side of the Moon ja suurisuuntaisimpana tuplalevy The Wall.

The Dark Side of the Moon (1973) nosti Pink Floydin megabändiluokkaan. Se oli sekä yleisö- että arvostelumenestys ja pitää yhä hallussaan komeaa ennätystä: levy pysyi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalla yhteen menoon 591 viikkoa – yli 11 vuotta! – ja palasi listalle myöhemmin vielä monta kertaa uudelleen. (Syksyyn 2024 mennessä enää kaksi viikkoa puuttuu tuhannesta listaviikosta.) Albumi on yli 50 miljoonalla kopiollaan kaikkien aikojen neljänneksi myydyin ja sijoittuu jatkuvasti kärjen tuntumaan kaikenlaisissa maailman paras sitä ja paras tätä -äänestyksissä. (Mainittakoon nyt vielä sekin kuriositeetti, että albumi ehti olla myös nro 1 tuolla samalla listalla – yhden viikon ajan.)

The Dark Side of the Moon huipentuu niskahiukset pystyyn nostattavaan Brain Damage / Eclipse –pariin, jonka kohdalla Pink Floyd mielestäni käväisi niin lähellä täydellisyyttä kuin suinkin.

The Wall oli ilmestyessään vuonna 1979 musavuoden ykköspuheenaiheita ja möi huimasti ollakseen hintava tupla-albumi. Rokkihistorian massiivisimpiin kuuluva teemalevy kertoo tähteyden aiheuttamasta vieraantumisesta ja perustuu omiin kokemuksiin sekä Roger Watersin traumaattisiin nuoruudenmuistoihin.

Pink Floydin tuotannon parhaimmisto noteerataan varmaan vielä sadan vuoden päästäkin (progressiivisen, jos lokeroida halutaan) rock n’rollin kivijalkateoksiksi ja moni artisti- ja bändihistoria mainitsee Pink Floyd -ilmaisun tärkeäksi esikuvaksi, josta imettyjä vaikutteita voi aistia kevyen musiikin kentässä lähestulkoon laidasta laitaan.

Pink Floydin periaatteena on tarjoilla pohjimmiltaan yksinkertainen musiikki rauhallisine melodioineen ja pohdiskelevine sanoituksineen mahdollisimman mammuttimaisella tavalla. Yhtyeen tavoite ei kuitenkaan ole nuijia voimakeinoin sanomaansa kuulijan tajuntaan, massiivisella äänivallilla. Pink Floydin teho perustuu hienovaraisista nyansseista koottuun huolelliseen soitantaan, jonka pääosassa on David Gilmourin herkkä kitarakäsi.

Konserttikiertueilla visuaalisen ylöspanon kuului olla suurempaa ja mahtavampaa mitä kenelläkään. Yhtye ajautui varustelukierteeseen oman itsensäkin kanssa: The Wall –kiertueella yleisön ja yhtyeen väliin rakentui konsertin aikana muuri, joka lopuksi romautettiin alas. Jokainen konsertti tuotti tappiota, minkä vuoksi alkuperäinen The Wall -show esitettiin vain neljä kertaa.

Taiteilijasielujen kesken ajautuvat näkemykset helposti törmäyskurssille. Niinpä Pink Floydin musiikillisten johtohahmojen, kitaristi David Gilmourin ja basisti Roger Watersin egot eivät lopulta mahtuneet samaan bändiin, ja Waters lähti muutama vuosi The Wall –albumin jälkeen.

Huolimatta kaikin puolin mammuttimaisesta maineesta ja merkityksestä sekä pitkästä urasta, Pink Floydin musiikki on sittenkin lähinnä vähän paatuneempien asianharrastajien harrastuksen kohteena. Bändin musiikki kun ei päästä kuulijaa ihan helpolla. Pink Floyd on kuitenkin saanut aikaiseksi yhden populaarin hitin, josta on tullut suorastaan osa yleismaailmallista kulttuuriperintöä.

The Wall –tuplalta kotoisin on (kuten nuo seuraavatkin), suurelle yleisölle kenties kaikkein tutuin Pink Floyd -teos, singlelohkaisuna Pink Floydin ainoaksi listaykköseksi noussut Another Brick in the Wall, jonka aloitussäkeen on vuodesta 1979 lähtien tuntenut jokainen koulutenava: ”We don’t need no education”, ja jonka kohdalla englanninopettajilta menee kello viiden tee väärään kurkkuun: Good Heavens!  Samassa virkkeessä kaksi kieltosanaa!!! Leikkeen versio on The Wall -elokuvasta vuodelta 1982.

Seuraavalla videolla on esimerkki Watersin jälkeisestä, Gilmourin johtamasta Pink Floydista bändin viimeiseksi jääneellä kiertueella nimeltä The Division Bell Tour vuonna 1994, tunnettu myös konserttitaltioinnin mukaan nimellä P.U.L.S.E. Kiertueen visuaalinen toteutus tietokoneohjattuine valoineen ja muine efekteineen ylitti varmaan kaiken, mitä siihen asti oli nähty. 700 tonnia painavien rakennelmien kuljetukseen tarvittiin viitisenkymmentä rekkaa. Henkilökunnan pääluku oli 160. Kymmenien miljoonien kustannuksia sponsoroi Volkswagen. (Tuollainen romumäärä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön edellytys; on David Gilmour saanut salin täyteen varustautuneena lähestulkoon pelkällä akustisella kitaralla.)

Yksi kliimaksikohdista, Gilmourin viisiminuuttinen (nuukailu ei kuulu Pink Floydin kuvioon) Comfortably Numb -soolo, joka onkin kestoehdokas YouTuben jatkuvasti käynnissä olevassa The Greatest Guitar Solo Ever -keskustelussa:

Jos äskeinen kävi haukotuttamaan, niin kannattaa sentään huomata tuolla sähkötekniikan ihmeellä olevan ikää jo yli kolmekymmentä vuotta. Pistää ihmettelemään, millä tietokonesysteemillä livenä soitettu musiikki ja koko jättimäinen tehosteapparaatti – pelkkiä joka suuntaan kääntyviä valoja oli varmaan jo useampi tuhat – saatiin pelaamaan sekunnilleen yhteen. Mahtoivatkohan lipputulot jaksaa kattaa edes sähkölaskua? Paikan päältä nähtynä ja kuultuna kokemus olisi varmaan ollut hyvinkin lipun hinnan väärtti. Tähän konserttiin tilaan tiketin heti, kunhan saan aikakoneeni valmiiksi.

Ja edelleen: Miten saada aikoinaan studiossa joka instrumentti sekä laulu erikseen sisään soitettuna ja viimeisen päälle hiottuna kootut musiikkikappaleet kuulostamana livenä melkein samalta kuin levynä? Siinä onkin tekemistä. Pink Floyd ei suinkaan hypännyt kylmiltään kiertuelavoille, vaan bändi harjoitteli ensin itsensä huolella konserttikuntoon.

Lavalla on varsinaiseen kokoonpanoon nähden yli tuplamiehitys ja laulukuoro vielä päälle. Katsomon keskellä miksausosastolla on vähintään kymmenpäinen henkilökunta säätelemässä nappuloita. Kaikenlaiset erikoisefektit, puheenpätkät yms., tulevat ääninauhalta. Tämän kaiken synkroniin saaminen keskenään sekä samalla tehostearsenaalin hallinta edellyttävät melkoista taustatyötä.

Tässä vielä konsertin loppuvedätys (hieno basso, muuten):

Hyvä haastaja tuolle spektaakkelille on Roger Watersin pyörittämä The Wall Live -show, albumin 30-vuotisjuhlakiertue. Viimeistä huutoa (tietenkin) olevalla tekniikalla toteutettu jättimäinen turnee alkoi 15. syyskuuta 2010 Ontariosta. Amerikan-kierros käsitti 56 konserttia. Keväällä ja kesällä 2011 show kiersi Eurooppaa 61 konsertin verran. Toisen Amerikan- ja Euroopan-kierroksen kesällä 2012 ja 2013 jälkeen oli kasassa 246 konserttia, 4,3 miljoonaa katsojaa sekä 460 miljoonaa dollaria. Kulutkin laskettiin kaiketi sadoissa miljoonissa, mutta ehkä sentään jäi pientä kilisevää Watersin eläkekassaankin. Ainakin herra sijoittui korkealle parhaiten tienaavien brittimuusikoiden listalla.

Helsingissä The Wall Live meni täydelle Hartwall-areenalle (minäkin olin siellä) kaksi kertaa, 27. ja 28. huhtikuuta 2011.

Mitä muuten vielä tulee tuohon äskeiseen Comfortably Numb -sooloon, vain Gilmour osaa soittaa sen kuten kuuluu, olympolaisesti, suuren taiteilijan persoonallisuuden koko painolla, totesin itse paikan päällä. Kiertuekitaristi sormeili sen ihan virkamiestyönä ja tästä saa palkkaa -asenteella. (Muuten, jos soittamaan opetteleminen tuntuu vaikealta ja lannistavalta, olisikohan tästä lohdutukseksi: edes David Gilmour ei osaa soittaa omia teoksiaan ilman harjoittelua.)

Ostin jopa kiertuepaidan, kun huomasin yhdennäköisyyttä Schoolmaster-hahmon ja oman habitukseni välillä. Paita herätti päivälukiolaisten keskuudessa pientä hilpeyttä, kun käännyin kirjoittamaan taululle. Paidan selässä on teksti ”We don’t need no education”.

Kauas on tultu Mississippin Deltalta ja sikarilaatikkokitaroiden ajoista.

Juttu jatkuu artikkelissa KEVYT MUSIIKKI II.

This entry was posted on lauantai, 28 elokuun, 2010 at 8:54 am and is filed under 6. KEVYT MUSIIKKI I. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.