Klassinen musiikki on valtava kokonaisuus, johon on aineistoa kerääntynyt ainakin neljän vuosisadan ajan. Tässä artikkelissa täytyy pakosti rajoittua tarjoilemaan vain suppea kuvaus, lähinnä oopperasta sekä sinfoniamusiikista. Poimin esiin ennen kaikkea tunnetuimpien säveltäjien tunnetuimpia teoksia, sellaisia, jotka kuuluvat myös klassisen musiikin vihaajan yleissivistykseen.
Monella on synkkä käsitys klassisesta musiikista tai yleensä taidemusiikista. Sitä pidetään vaikeana musiikinlajina, joka ei ole mitään muun touhuamisen taustalla ohimennen aistittua äänitapettia. Klassisesta musiikista nauttiminen (sanan oikein kunnolla -merkityksessä) vaatii erityistä syventymistä sekä jonkin verran asiantuntemusta.
Äänentoistolaitteet eivät tee oikeutta klassiselle musiikille. Ooppera, sinfonia tai vaikkapa urkuteos pääsee oikeuksiinsa vasta paikan päällä nautittuna, joten vaivautukaapa joskus konserttiin. Täytyy olla pienen talon hintaiset äänentoistolaitteet, ennen kuin päästään lähellekään sinfoniaorkesterin dynamiikkaa. Se ulottuu triangelin kilautuksesta lähestulkoon katon ilmaan lennättävään forte fortissimoon, jonka kokee koko vartalollaan. Samoin eri soittimien äänen kauneus sekä ilmaisuvoima katoavat jonnekin elektroniikan kytkentäkaavioiden oikosulkuihin.
Sama pätee oopperasolistien lauluun. Oopperalaulu kuulostaa helposti koomiselta kiekumiselta tai basson tapauksessa lähinnä irlanninsusikoiran murinalta, mutta elävänä oopperalaulajien koulutettu ääni kuulostaa mielettömän hienolta. Uskomatonta, miten ihmisen ääni voi soida!
Siispä yritykset antaa käsitystä klassisesta musiikista lyhyiden tallennekatkelmien avulla ovat väkisinkin aika säälittäviä, myös tästä syystä: Oopperat ja sinfoniat ovat laajoja musiikkiteoksia, helposti tunnin pituisia ja ylikin. Ne kertovat musiikin välityksellä kokonaisen tarinan. Irrallinen ooppera-aaria tai sinfonian jokin osa ”allegro moderato” on kuin keskeltä romaania repäisty luku, johon ei pääse kunnolla kärryille, koska juonenkulusta ei ole mitään käsitystä.
Klassinen musiikki kehittyi varhaisimmillaan barokin kaudella 1600–1700-luvuilla, rakentaen vanhan tradition varaan. Käsitys sävelten välisestä harmoniasta oli tuolloin jo ikivanha ja periytynyt kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin päivistä osaksi eurooppalaista taidekäsitystä, ennen kaikkea kirkollisen musiikin kantamana keskiajan yli. Klassinen musiikki kehittyi tuosta vanhasta perinteestä, haarautuen kahtia: kirkolliseen ja maalliseen musiikkiin. Renessanssin aikana tämä jako alkoi jo olla näkyvissä.
OOPPERA
Kaksi eri esittävän taiteen lajia – musiikin ja näytelmän – yhdistävä ooppera syntyi Italiassa jo renessanssin vuosisatoina kehittyneen musiikkinäytelmäperinteen pohjalta. Seuraavat kaksi varhaisen oopperamusiikin katkelmaa ovat varmaankin suurelle yleisölle vähemmän tuttuja. Kumpikin ovat tärkeitä teoksia oopperamusiikin varhaisemmassa historiassa.
Seuraavassa on esimerkki varhaisesta ranskalaisesta oopperasta, Ludvig XIV:n hovissa työskennelleen Jean-Baptiste Lullyn (1632-87) (italialainen alkujaan hänkin) antiikin mytologiaan perustuva Cadmos ja Hermione (1673).
Tämän kaltaisia oopperaesityksiä itse Aurinkokuningas hoviväkineen seuraili Versaillesin hoviteatterissa. Itsestään palvonnan kohteen (ei pelkkää turhamaisuutta, vaan ovelaa sisäpolitiikkaa) tehnyt Ludvig XIV esiintyi itsekin näyttämöllä, ja arvaatte, että hän sai aina myrskyisät suosionosoitukset:
Saksalaissyntyistä Georg Friedrich Händeliä (1685–1759) pidetään Johann Sebastian Bachin jälkeen toiseksi merkittävimpänä barokkisäveltäjänä. Englannissa pääosan elämäntyöstään tehneen Händelin sanotaan kehittäneen vakavan oopperan (opera seria) huippuunsa.
Antiikin kulttuuri – sekä tarusto että historian tapahtumat – antoi runsaasti innoitusta barokin oopperasäveltäjille. Händelin pääteoksiin kuuluu ooppera Julius Caesar Egyptissä. Seuraavassa on muutamia otteita yli kolme ja puolituntisesta teoksesta:
Oopperasäveltäjistä kaiketi kuuluisin on romantiikan ajan Giuseppe Verdi (1813–1901). Verdi sävelsi peräti kolmisenkymmentä oopperaa, siinä osasyy hänen maineeseensa. Tuohon joukkoon sisältyy monia oopperahistorian tunnetuimpia teoksia: Nabucco, Macbeth, Rigoletto, La Traviata, Naamiohuvit, Aida.
Onkohan tämä kaikkein tunnetuin ooppera-aaria? Rigoletton ”La Donna e Mobile” (Nainen on häilyvä…), solistina Luciano Pavarotti (1935-2007), 1900-luvun jälkipuoliskon oopperatenoreista kuuluisimpia:
(Tenavasuomennos, jota penskana hoilattiin: Hei hyvä yleisöö / Ostakaa jäätelöö…)
Seuraavan taiteilijan on Pavarotti maininnut esikuvakseen: ruotsalainen Jussi Björling, jonka syntymästä tuli 5.2.2011 kuluneeksi sata vuotta. Mitä synkempi oopperan vihaaja, sitä varmemmin kannattaa kuunnella seuraava leike. Nessun dorma – ”Kukaan ei nuku” – Giacomo Puccinin oopperasta Turandot (1926). Kun kuulin tämän, sen jälkeen ei pitkiin aikoihin juuri mikään kuulostanut juuri miltään:
Sivumennen: Suhtaudun vähän skeptisesti viime vuosien yhteen mediailmiöön, ns. talenttikisoihin. Koko touhu vaikuttaa vähän liian käsikirjoitetulta ollakseen täysin aitoa. Mutta oli sen kanssa miten oli, joka tapauksessa Britain’s Got Talent -kilpailussa vuonna 2007 ampaisi Nessun dormalla kuuluisuuteen eräs eteläwalesilainen everyman, kännykkämyyjä Paul Potts.
BALETTI
Baletilla on musiikkitaiteen lajina yhtä pitkä, renessanssiin asti ulottuva, historia kuin oopperalla. Baletti on tavallaan ooppera pantomiimimuodossa. Tarina kerrotaan ilman sanoja, laulun sijasta tanssin välityksellä. Klassisista klassisin balettiteos on venäläisen Pjotr Tšaikovskin (1840–93) Joutsenlampi.
2. osan 1. näytös. Velho von Rothbart on noitunut joutseniksi joukon neitoja, jotka saavat ihmismuotonsa takaisin vain öisin. Prinssi Siegfried rakastuu joutsenparven johtajaan Odetteen. Tämä on niin ihana pätkä, ettei se ole enää edes makuasia.
ORKESTERIMUSIIKKI
Moni kuuluisa barokkiajan säveltäjä oli ruhtinashovin palveluksessa, mm. Händel Englannissa Hannover-suvun noustua valtaistuimelle ja sinfoniamusiikin kehitykseen vahvasti vaikuttanut Joseph Haydn (1732-1809) Wienissä, unkarilaisen Esterházy-ruhtinassuvun hovikapellimestarina.
Barokkimusiikin ensimmäinen suurmestari Johann Sebastian Bach (1685-1750) oli ennen kaikkea kirkkomuusikko ja musiikinopettaja. Bach sävelsi ammattiinsa liittyvää käyttömusiikkia, jolle jälkimaailma on antanut pysyvän arvon sen musiikillisen nerokkuuden vuoksi.
Bach oli aikaansa edellä. Brandenburgilaiset konsertot – kuusi kappaletta – ovat Bachin laajassa tuotannossa tärkeimpien joukossa. Niitä ei omana aikanaan juuri esitetty niiden vaativuuden vuoksi. Konsertto no. 5 D-duuri, BWV 1050 (= Bach-Werke-Verzeichnis 1050 = Bachin teosten luettelossa nro 1050). Flyygeliä muistuttava soitin on cembalo:
Bachin valtavasta tuotannosta huomattava osa säilyi ja jäi ihailtuna ja jäljiteltynä heti vaikuttamaan taidemusiikin myöhempään kehitykseen. Osa-ansio Bachin musiikillisen perinnön säilymiseen oli hänen musiikillisesti lahjakkaalla perheellään. Ainakin viidestä hänen pojastaan tuli ammattimuusikkoja.
Antonio Vivaldi (1678–1741) sen sijaan löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla. Neljä vuodenaikaa (Le Quattro Stagioni), osa Kevät. Kuule, miten linnut laulavat:
”Käykööt muut sotia. Sinä, onnellinen Itävalta, käyt avioliittoon.”
Habsburgien Tonavan-monarkia, laaja monikansallinen valtapiiri Keski-Euroopassa, muodostui paremminkin ovelien ja onnekkaiden poliittisten naimakauppojen kuin sotimisen tuloksena. Tästäkö sitten johtui, että 1700-luvun Wien oli elämäniloinen suurkaupunki ja musiikkielämän tärkeimpiä keskuksia?
Wieniläisklassismin (josta koko käsite ”klassinen musiikki” on alkujaan kotoisin) merkittävin säveltäjä oli Wolfgang Amadeus Mozart (1756-91), joka on kaikille tuttu ainakin nimeltä. Mozart oli ihmelapsi, jonka väitetään kirjoittaneen ensimmäiset sävellyksensä jo nelivuotiaana. Mozart ei ollut hovimuusikko vaan yleisön suosiosta riippuvainen vapaa säveltäjä, jolla oli kalliit elämäntavat. Poikkeuksellisen lahjakkuuden ohella taloudellinen epävarmuus lienee ollut osasyy valtavaan ja tasokkaaseen tuotteliaisuuteen. Sinfonia no. 41 ”Jupiter”:
Ludwig van Beethovenia (1770–1827) voi pitää musiikillisena sillanrakentajana klassismin ja romantiikan välillä. Hänen musiikissaan yhdistyvät klassismin muotovaatimukset romantiikan tunnemyrskyyn. (Vertailepa tarkasti äskeisen Mozart-katkelman ja seuraavan näytteen tunnevirityksiä.)
Ihmisenäkin Beethoven oli oikea demoniensa kanssa kamppaileva romantiikan ajan taiteilija: synkkyyteen taipuvainen kulmikas luonne, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen ihmisten kanssa ja joka lääkitsi masennustaan alkoholilla. Beethovenin henkilökohtainen tragedia oli kuuroutuminen, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen sävellystyötään.
Kuulon uhkaava heikkeneminen siivitti aluksi Beethovenin luovuuden huippuunsa. Tältä ajalta on peräisin sinfonia no. 5, ”Kohtalonsinfonia”, joka syntyi 1804–08, Napoleonin sotien aikaan, joten kohtalokkaita aikoja tosiaan elettiin. Videon kapellimestari on Arturo Toscanini (1867-1957), 1900-luvun merkittävimpiä lajissaan ja ensimmäisiä supertähtikapellimestareita – ja, kuten tähti-imagoon kuuluu, jättimäinen diiva, jonka käyttäytyminen meni viisivuotiaan tasolle, ellei hän saanut tahtoaan läpi. Toscanini kuulostaakin oikein sopivalta temperamentilta tulkitsemaan Kohtalonsinfoniaa.
Kohtalonsinfonian alku on jokaiselle tuttu. Kohtalo kolkuttaa ovellesi:
Mikä on kapellimestarin (muusikkohuumorin mukaan ”liikennepoliisin”) tehtävä? Orkesterinjohtajan rooli alkoi korostua orkesterien suurentuessa ja musiikkiteosten kehittyessä yhä suurisuuntaisemmiksi. Musiikkiteoksen nuotinnos on vasta käsikirjoitus, kuin näytelmän teksti. Orkesterin esitys on orkesterinjohtajan tulkinta tuosta käsikirjoituksesta ja orkesteri on hänen instrumenttinsa. Kapellimestarin esiintyminen orkesterin edessä pitää esityksen koossa. Kapellimestarin ”lyönnit” antavat esitykselle tahdin ja intensiteetin sekä hänen erilaiset merkkinsä – ilmeitä myöten – ovat käskyjä eri soittimille ja soitinryhmille. Tahtipuikkokaan ei ole mikään kapellimestarin asemaa pönkittävä marsalkansauva vaan näkyvä kädenjatke, jolla voi ilmaista selkeämmin herkempiä nyansseja kuin pelkillä kädenliikkeillä.
Konserttimestari – jota kapellimestari aina kättelee – on toinen tärkeä henkilö, yhdysside kapellimestarin ja orkesterin välillä. Konserttimestari on jousien äänenjohtaja. Hän soittaa ”ensiviulua”, eli johtaa jousien sisääntulot sekä soittaa viulusoolot. Konserttimestarin soittotapa vaikuttaa ei vain jousien vaan koko orkesterin ilmaisuun.
Koska olemme suomalaisia, emme tietenkään unohda Jean Sibeliusta (1865-1957). Karelia-sarja oli Helsingin yliopiston Viipurilaisen osakunnan vuonna 1893 tilaama Karjala-aiheinen musiikkirunoelma. Karelianismi, Karjalan ihailu ja matkat Karjalaan etsimään aitoa ja väärentämätöntä kalevalaista suomalaisuutta, elähdytti 1800-luvun lopulla suomalaisia nuoria taiteilijoita ja oli tausta-aatteena osaltaan synnyttämässä kultakauden taidetta.
(Taas kerran tuli vahvistetuksi: Sibeliusta osaavat tulkita vain suomalaiset. Kahlasin läpi puoli tusinaa versiota joka puolelta maailmaa, ja vain tämä Tampere Filharmonian tulkinta kuulosti omalta.) Osa intermezzo:
Kuten kaikissa taiteenlajeissa, 1800-luvun lopulta alkaen myös musiikissa etsittiin uusia ilmaisutapoja. Tätä pyrkimystä edusti jo äskeinen näyte. Sibelius pyrki ”kansalliseen” taidemusiikki-ilmaisuun.
Radikaaleimmat modernistit hylkäsivät lopulta kokonaan perinteiset musiikkikäsitykset. Yleisön maku ja ymmärrys eivät vain aina tahtoneet ehtiä seurata kehityksen kintereillä.
Ranskalainen, impressionistisen (vrt. sama ismi kuvataiteessa samoihin aikoihin) musiikin suurimmaksi nimeksi mainittu Claude Debussy (1868–1918) ei vielä hylännyt perinteisiä musiikin kauneuskäsityksiä, mutta hänen tuotantonsa enteili jo uutta aikaa. Faunin iltapäivä (1894). Musiikki on vaikutelmia:
Tutustukaamme lopuksi pikaisesti eri soittimien ilmaisuun. Tässä artikkelissa esiteltyjen kaltaiset musiikkiteokset ovat yleensä kertomuksia. Musiikin keinoin voidaan ilmaista melkein mitä tahansa tapahtumia tai tunnetiloja. Keinoja ovat mm. sävellaji, melodia, tempo, intensiteetti sekä eri instrumentit. Esimerkiksi oboe voi kuvata vaikkapa puolisonsa kuolemaa surevaa joutsenta, patarummut taistelun melskettä, käyrätorvet kuninkaan saapumista, viulutremolo vedenpinnan väreilyä sekä harppu auringonsäteiden leikkiä veden pinnalla (kuuntelepa vielä kertaalleen Joutsenlampi-näytteen alku).
Pekka ja Susi on neuvostoliittolaissäveltäjä Sergei Prokofjevin (1891-1953) säveltämä musiikkisatu. Sen kerrotaan sisältävän piilokritiikkiä Stalinin ajan taidepolitiikkaa kohtaan. Kaikilla taiteenlajeilla piti olla pedagoginen tehtävä. Taideteosten piti heijastaa kommunismin ideologiaa sekä olla kasvattavia ja ymmärrettäviä.
Pekka ja Susi on erinomainen pikakurssi eri soittimien musiikki-ilmaisuun. Leikkeessä kertojana on itse Sting, tosin animaationukkena (kustannussyistä?). Valitettavasti kuvanlaatu ei kestä kehuja:
Seuraava artikkeli: PATRIOOTTINEN MUSIIKKI
Klassinen musiikki on ongelmallisella tavalla politisoitunut; sekä siitä pitäminen että pitämättä jättäminen leimautuu enemmän arvovalinnaksi kuin puhtaaksi makuasiaksi. Sinfoniaorkesterin soidessa yhteiskuntaluokkien väliset, miltei huomaamattomat raja-aidat kasvavat korkeiksi muureiksi, joiden ylitse heitellään syytöksiä niin sielunelämän kypsymättömyydestä ja rahvaanomaisuudesta kuin teeskentelevästä elitismistäkin. Joskus syytöksissä voi olla jotain perääkin.
Johtaisin klassisen musiikin ”vaikeuden” juontuvaksi lähinnä vuosisatain saatossa perinpohjaisesti mullistuneesta aikakäsityksestä. Bachin aikana elämää eivät rytmittäneet savukkeenmitta, kahvitauko, kellokortti tai bussiaikataulut. Kaikki arkiset puhteet ruoanlaitosta lyhyiden välimatkojen taittamiseen vaativat huomattavasti enemmän aikaa. Jopa työväen – tuolloin vielä enimmäkseen maa- ja käsityöläisiä – elämä oli huomattavasti hidastempoisempaa, täysin joutilaasta etuoikeutetusta yläluokasta puhumattakaan. Kelloissakin oli minuuttiviisari vasta yleistymässä. Vain luontevaa oli, että musiikkikin nautittiin hitaasti. Klassisesta musiikista pitäminen ei siis vaadi niinkään jalostunutta makua tai korkealle kehittynyttä henkistä elämää kuin yksinkertaisesti toisenlaiseen aikakäsitykseen virittäytymisen mahdollistavaa kiireettömyyttä.
Kappaleista nautin eniten Bachin Brandenburgilaiskonsertosta. Kakkosena tulee Vivaldi, eikä vähiten omaperäisten soitinvalintojensa perusteella: havaitsin barokkiluutun lisäksi jonkin kampiliiraa muistuttavan veivattavan kojeen. Klassisessa musiikissa pidän etenkin barokki- ja kamariorkesterien esityksistä. Täysilukuisen sinfoniaorkesterin liian monikerroksiset harmoniat sen sijaan aiheuttavat päänsärkyä hieman samaan tapaan kuin erittäin yksityiskohtaisen ornamentin silmät sekoittava kuviointi.
Tähän ei ole paljoa lisättävää. Mainitsemasi ”arvovalinta” oli täyttä totta ja aikamoisen taiston kohteena menneinä vuosikymmeninä, ei läheskään siinä mittakaavassa enää nykyään, ja hyvä niin. Tuo jako ns. paremman väen ja rahvaan kulttuureihin heijastelee oikein nätisti takavuosikymmenien luokka-asetelmaa, jossa jokainen kuului johonkin karsinaan, eikä karsinan laitojen yli (tai ali) ollut soveliasta liikaa kurkistella, muuten joutui helposti huonoihin kirjoihin omiensa parissa.
Tuo asetelma näkyi esimerkiksi Yleisradion ”kasvattavan” ohjelmapolitiikan ja ”kansan” rillumarei-maun välisenä vääntönä. Jälkimmäinen kansanosa ei tykännyt siitä, että heidän makuaan yritettiin ”herrojen” taholta holhota.
Oivaltava näkemys tuo aikakäsitys-juttu. Taidemusiikista nauttiminen vaatii aikaa ja keskittymistä, ja onhan siinä ”akateeminen” ulottuvuutensa. Kansakoulupohjalla ja musiikkikäsityksen ollessa virsiä ja häissä tanssittua polkkaa sekä ronskisti sanoitettuja rekilauluja eivät taiteellisen kunnianhimon vallassa sävellettyjen musiikkiteosten kauneusarvot avaudu ihan helposti.
Ja täytyypi muistaa sekin seikka, että kansan suurella enemmistöllä oli hyvin vähän tilaisuutta päästä perehtymään noihin musiikkiteoksiin omasta aloitteestaan ennen radiolähetyksiä. Radiokin oli kallis härveli ja monen ulottumattomissa vielä aikana ennen toista maailmansotaa. Ooppera, konsertit, flyygelit ja nuotit olivat vain varakkaan väen, aateliston, ylemmän kaupunkiporvariston sekä sivistyneistön, ulottuvilla, sekä osa heidän ”säädynmukaista” kulttuuriaan.
Itse olen samaa mieltä kun ensimmäinen kirjoittaja, että klassisen musiikin kuunteluun tarvitsee aikaa, tai ainakin siihen pitää keskittyä enemmän kuin musiikkiin jossa on sanat. Toisaalta juuri se asia on mielestäni klassisessa musiikissa hienoa. On hienoa miten ilman laulajaa voidaan tulkita niin paljon. Eri tunnetiloja ja ilmaisuja pystytään ilmaisemaan, niin eri soittimien kuin sävellajien avulla. Oma suosikkini on ehdottomasti Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi. Tämä kappale on mielestäni näyte siitä kuinka kaunista klassinen musiikki voi olla.
Täysin samaa mieltä että klassisen musiikin kuuntelu ei luonnistu useimmilta heti ja että sen kuuntelemiseen tarvitsee aikaa, jotta oppii arvostamaan teoksia. Itse en ole siihen vieläkään tottunut vaikkakin koulussa sitä yritettiin aina ”tuputtaa”.
Se miten tunnetilaa ilmaistaan on aivan uskomatonta. Mietitäänpäs vaikka Mozartin Taikahuilua…
Itse kävin peruskoulua sellaiseen aikaan, jolloin musaopetus oli vielä melkein kauttaaltaan klassista sekä maakuntalauluja. Musaope oli seurakunnan kanttori, jolle rokkenrolli oli tietenkin suora kauhistus.
Olen itse käynyt katsomassa balettiteoksen Joutsenlampi, hiukan nuorempana kylläkin. Muistan kuinka tykkäsin sen musiikeista. Kappaleet antoivat tarinalle paljon lisää tunnetta. Itse en muuten pidä hirveästi klassisesta musiikista, mutta Joutsenlammen kappaleet olivat tosi kauniita. Suosittelen kaikkia kuuntelemaan.
Avasit kommenttikanavan. Hienoa! Extraplussa siitä.
Itsekin olen nähnyt Joutsenlammen, kymmenkunta vuotta sitten Turku-hallissa, ja se oli kauhea pettymys. Itse baletti oli käsittääkseni tasokasta, mutta hieno teos oli pilattu laihialaisella ylöspanolla. Pahin puute oli nauhalta tuleva musiikki, josta ei voi puhua samana päivänä oikean orkesterin rinnalla. Lisäksi jääkiekkokaukalon akustiikka turmeli senkin vähän. Kumiseva esiintymislava häiritsi myöskin aika lailla, kun höyhenenkevyt ballerina palasi hyppynsä jälkeen permannon pintaan kauhean tömähdyksen säestyksellä.
Tämä tutustumisreissu klassiseen musiikkiin oli vähemmän innostava, mutta muutamat kerrat Turun konserttisalissa ovat olleet nautittavia kokemuksia. Suosittelen kaikille kurssilaisille tutustumista konserttikauden ohjelmistoon. Kuten kurssisivustolla koetan selittää, klassisesta ja yleensä orkesterimusiikista kuten myös oopperasta saa luihin ja ytimiin saakka tunkevan käsityksen vasta livenä.
Itse en klassista musiikkia usein kuuntele, mutta kuitenkin todella moni sävellys on minulle tuttu. Yleensä baletin kautta. On hienoa kuunnella musiikkia, jolla voidaan ilmaista niin monia tunteita ja jopa kuvittaa tapahtumia, myös ilman balettia ja sen mimiikkaa. Klassisen musiikin kuunteluun keskityn huolellisemmin, koska se tuo mieleeni erilaisia tunnetiloja ja ikään kuin maalaa maisemia.
”Klassinen” musiikki vaatii aika lailla asianharrastusta sekä paljon myös esitysvälineiltä (mieluiten elävänä) tullakseen kunnolla ymmärretyksi. Toivottavasti viimeistän eläkepäivinä (jos joskus näen sellaisia) on viimeinkin aikaan paneutua kunnolla tuohon musiikin lajiin.
pieni mainos: jos haluaa tutustua klassiseen musiikkiin, kannattaa hyödyntää vuosittain järjestettävään ”Taide-akatemian-yöhön”. sieltä löytyy paljon erilaisia musiikki esityksiä ja yleensä on ollut myös soitin esittelyä. (Linnankadulta löytyy, vanha köysitehdas. Turun konservatorion ja ammattikorkean tiloissa)
Kiitos vihjeestä! TL
Olen samaa mieltä siitä miten klassisen musiikin kuuntelu vaatii aikaa. Ellei sitä olisi pienenä tulvinut joka puolelta kuten ruokailujen taustamusiikkina tai autossa en siihen luultavasti suhtautuisi samalla tavalla kun nyt. Mikään fani en tälle musiikin
lajille ole, mutta aion silti lähteä savonlinnan oopperajuhlille ensivuonna vanhempieni kanssa niinkuin edellisenäkin sillä jollain tasolla nautin musiikista siellä kunhan automatka takaisin päin on pyhiitetty suomipopille ta nrj:lle !
Yleensäkin musiikki kuin musiikki on vaikuttavinta livenä, mutta taltioinnitkin toki menettelevät paremman puutteessa. Ns ”klassinen” musiikki toimii ihan oikeiden soittajien ja laulajien varassa. Ääntä ei ole pahemmin mestaroitu sähkötekniikan avulla. Siksi esim. oopperasta ja orkesterimusiikista saa kunnon käsityksen vasta konserttitilanteessa.
Hauskaa matkaa Savonlinnaan. Oopperareissun lisäetuna pääset nauttimaan kauniista maisemista.
Kiitos erinomaisesta ja runsaasta kommentoinnista!
Minun kohdallani kyseinen genree on jäänyt takavasemmalle aina, tietenkin sitä arvostaa lahjakkuutta jota hyödyntäen on uskomattomia mestariteoksia syntynyt kuten: Sibeliuksen Finlandia hymni-teos joka saa aina itsensä tuntemaan suomalaiseksi! Tosin pikkusiskon taitoluistelu harrastuksen takia on siskon kanssa kuunneltu jos jonkinlaista klassista musiikkia, joka sopisi aina kauden alussa tehtävään luisteluohjelmaan.
Ns. klassinen musiikki tulee helposti niputettua omaan kategoriaansa, elämään jonkinlaista erillistä korkeakulttuurielämäänsä. Kannattaa toki huomata, että länsimainen musiikki on koko ajan rakentanut vanhemman musiikin päälle. Näitä perustoja on monenlaisia. Sävelkulkuja sekä tahtilajeja periytyy kevyeen musiikkiin asti niinhyvin kansanmusiikista, virsistä kuin vanhemmasta taidemusiikistakin. ”Klassisen musiikin” teokset ovat elävä osa nykymusiikkia. Niitä tietysti esitetään koko ajan. Ne ovat myös antaneet jälkimaailman musiikille valtavat määrät vaikutteita, melkein alitajuisista lainanpätkistä aina klassikkoteosten uudelleenversiointeihin.
Klassinen musiikki on itselleni ollut aina yksi suuri mysteeri, ja olen jopa kammoksunut sitä niin kauaun kun vain muistan. Jotain edistystä on kuitenkin tapahtunut, sillä viimeisimmän parin vuoden aikana minua ei enää ala ahdistaa kun kuuntelen tätä tyylilajia. Viime vuoden kesälomalla uskaltauduin Pietarissa erääseen kahden tunnin kestävään balettiesitykseen, joka näytettiin tauoitta ja minulle vieraan musiikin säestyksellä. En ymmärtänyt itse esityksestä mitään, mutta tavoitteeksi muutenkin kyseiselle illalle otin vain sen, että yritän nauttia- edes vähän. No, niinhän siinä kävi, että nykyisin muistan kertoa kaikille sopivan tilaisuuden tullen miten MINÄ olen käynyt katsomassa balettia. Ja kumma kyllä, tunnen itseni oikeasti ylpeäksi ja hitusen verran sivistyneemmäksi!
Klassinen musiikki on oikeasti vaikeaa, sitä on vaikeaa kuunnella, siihen on vaikeaa keskittyä ja sitä on vaikeaa ymmärtää. Uskon silti sen, että jonain päivänä saatan jopa omaksi ilokseni klassista musiikkia kuunnella ja seuraava etappi taitaakin olla se, kun minut on luvattu viedä Tampereen Filharmonian konserttiin, jonne ihan mielelläni oikeasti menen pienen hämmennyksen täyttämänä. Jos jostain musiikista ei välttämättä pidä, niin mielestäni se ei tarkoita etteikö siitä voisi oppia jonain päivänä tosissaan nauttimaan, annostusohjeena: pieni pala kerrallaan ja ruokitaan muutaman vuoden välein.
Kannattaa ottaa itselleen pikku syventymisprojekti jonkun ”klassisen” teoksen kanssa. Kun menet sinne Tampereen Filharmonian konserttiin, ota selville, mitä on ohjelmistossa. Kaiva esille etukäteen vähän taustatietoa säveltäjistä ja heidän tarinoistaan sekä ennen kaikkea, mikä tarina ja sisältö liittyy noihin esitettäviin teoksiin. Itse konsertissa nauti vain musiikista, elämyksestä, jonka vain elävä orkesteri pystyy tuottamaan. Jälkeenpäin voit kertailla taltiointien välityksellä. Klassinen musiikki vaatii enemmän syventymistä kuin kasaripoppi, mutta antaa myös enemmän.
Voit aloittaa pieni pala kerrallaan, mutta kuolet nälkään, jos ruokit aistejasi vain muutaman vuoden välein. Kerronpa tosijutun: Ottopoikani aloitti pianonsoiton nelivuotiaana ja oli tosi innokas harjoittelija ja tunneilla kävijä. Perheen kääpiökani, joka oli päivisin vapaana, juoksi aina nopeasti pianotuolin alle, kun kuuli pojan aloittavan pianonsoiton.
Kani heittäytyi tuolin alla pitkälleen ja ilmeisesti nautti soitosta täysin siemauksin. ”Kaneli” eli kahdeksan vuotiaaksi, vaikka kääpiökanin elinajan odote on korkeintaan neljä vuotta. Eläinlääkärin mukaan pitkän iän salaisuus oli runsaat virikkeet, jota musiikki toi pienen lemmikin elämään. — Oletko muuten kuullut tieteellisestä tutkimuksesta, joka tehtiin lypsylehmillä. Rauhallinen klassinen musiikki navetassa lisäsi maidontuotantoa, mutta häly ja jytämusiikki puolestaan laski sitä.
Kani sai elää pitkän ja virikerikkaan elämän. Sehän hienoa!
Mitä lehmiin tulee, navettaradio on jo vanha keksintö. Hyvinkin voin kuvitella lehmien lypsävän kokkelipiimää, jos ämyreissä pauhaa death metal tms. ryminä.
Muistan kuulleeni juttua tuosta tutkimuksesta. Systeemiä voisi kehitellä eteenpäin. Japanilaisesta Koben härästähän maksetaan karmeaa kilohintaa. Liha marinoidaan jo elukan eläessä: juotetaan olutta, hierotaan sake-viinalla, soitetaan musiikkia ja luetaan haikurunoja…
Täällähän on jo lähes jokainen maininnut, että klassinen musiikki vaatii liikaa aikaa ja keskittymistä. Pitää kyllä ihan paikkansa. Itse en pysty klassista musiikkia oikein kuuntelemaan muuten kuin yksin kotona silmät kiinni ja jättäen kaiken muun tekemisen. Silloin siitä voi jotain löytääkin kun keskittyneesti kuuntelee ja yrittää ymmärtää, mutta esim. kaupungilla liikkuessa en mitenkään klassista pystyisi kuuntelemaan.
Toinen huomioni on, että iän lisääntyessä klassinen musiikki alkaa aina vain enemmän ja enemmän kiinnostamaan. Sen jotenkin haluaisi ehkä löytää. Tai ehkä se on vain toive, että tuntisi itsensä kypsemmäksi jos se yhtäkkiä iskisikin. Mutta itselläni on vielä aikaa kypsyä, eli ehkä joskus on klassisen musiikin aika.
Itselläni on vain yksi kokemus kunnon klassisen musiikin konsertista, Turun Konserttitalolta. Tämä oli kuitenkin ala-aste ikäisenä, joten on helppo ymmärtää ettei se silloin kiinnostanut poikia 10 minuuttia pidempään. Äänentoiston kyllä muistan olleen todella upea. Erityisesti mieleen jäi rumpujen jylinä. Olisikohan ollut patarumpu.
Itse olen huomannut aikojen saatossa musiikkimakuni kohdistuvan yhä hitaampaan ja monimutkaisempaan musiikkiin. Vaativamman ”taidemusiikin” tapauksessa ei ole live-kokemuksen voittanutta, joten konserttisalikeikka on vaivan väärtti.
Ihmettelen klassiseen musiikkiin ja moniin muihinkin taiteenaloihin liittyvää ymmrärtämisen pakkoa kuluttajien keskuudessa. Mielestäni ei tarvitse olla tietyn ikäinen tai erityisen kiinnostunut ja oppinut jollakin taiteen osa-alueella, että sitä voi kuunnella ja nauttia. Viime viikolla kävin klassisen musiikin konsertissa ja nautin siitä aivan suunnattomasti. Jälkikäteen mietin, miksi siitä niin kovasti nautin ja mikä sai minun vatsanpohjaani jopa pienen jännitykseen tunteen ja kihelmöinnin. Mitä kuuntelin konsertissa? Välillä keskityin katsomaan soittajia, ja yritin kuunnella jokaisen soittimen omaa ääntä ja sitä, mitä kukin soitin tuo musiikkiin. Toisinaan kuuntelin kokonaisuutta. Musiikin eri nyanssit, äänen voimakkuudet, dynamiikat, soittajien keskinäinen kuuntelu; kaikista näistä syntyi mieletön toimiva ja sykähdyttävä kokonaisuus. Äärettömän hienoja olivat kohdat, joissa jousisoittimet soittivat niin hiljaa, että juuri ja juuri kuuli ja yhtäkkiä koko orkesteri alkoi soittaa täydellä teholla. En ole aikaisemmin ajatellut ja huomannut kuinka yllätyksellistä klassinen musiikki on. En voi kuin ihailla ja kunnioittaa kaikkia upeita säveltäjiä ja soittajia.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole millään tavalla väheksyä ihmisiä, jotka eivät klassisesta musiikista nauti. Uskon, että ihmisten olisi helpompi kuunnella sitä, jos se olisi tutumpaa. Jos se olsi tullut tutuksi jo lapsena. Kaikkien ihmisten täytyisi mielestäni edes kerran elämässään kokea hyvä klassinen konsertti, ihan yhtälailla kuin kaikkien täytyisi kokea hyvä rock-konsertti. Musiikki kuin musiikki on aina niin eri asia kuulla livenä kuin äänitteeltä.
Hyvä kommentti! Ehkä kuitenkin minkä tahansa taiteenalan kohdalla pieni ripaus ”ymmärtämistä” tai paremminkin oman tulkinnan kautta syntyvää omakohtaista kontaktipintaa ko. taidetuotteeseen, oli sitten musiikkia, kuvataidetta tms., on tärkeä osa taidekokemusta, ahaa-elämys, joka juuri tekee taidekokemuksesta nautittavan ja puhuttelevan.
Olen aina jollain oudolla tavalla tykännyt klassisesta musiikista, en tiedä johtuuko se kenties myös sen kuuntelusta tulevista mielikuvista tai sen luomasta tunnelmasta. Esimerkkinä Pachebelin Canon, jotenkin vain se ylirauhallinen fiilis mikä siinä on, ne rauhalliset jouset toimivat joka kerta. Vastaavana esimerkkinä voi pitää Joutsenlampea ja sen tuomaa sisäistä rauhaa sekä stressittömyyden tunnetta. Näiden vastakohtana kai voi mainita Carl Orffin Carmina Buranan, sen mahtipontisuuden ja voittamattomuuden. Samanlainen maailmanvalloittajan olo välittyy myös Edward Griegin ”Hall of the Mountain Kingissä”. Henkilökohtainen suosikkini kautta aikojen on kuitenkin J.S. Bachin ”Toccata and Fugue in D-minor”.
Norjalaiset ottavat varmaan nokkiinsa, mutta sanon silti, että Edvard Grieg on Norjan Sibelius.
Täältä löytyy Hall of the Mountain King. Tuskin kukaan, jolla on korvat päässä, on tältäkään onnistunut välttymään.
Varmasti on totta, että musiikkimaku ja mieltymys tiettyyn musiikin lajiin kehittyy lapsuuskodissa, mutta iän mukana moni asia voi myös muuttua tai laajeta. Vaikka koko lapsuuteni sain kuulla klassista tai kirkkomusiikkia, kiinnostus oopperaan syntyi vasta vanhemmalla iällä. Käänne tapahtui operetin välityksellä kuultuani Johann Strauss II:n ”Fledermausin” livenä Sydneyn oopperassa joskus 1990-luvun alussa. Kyseessä oleva ohjaus oli sijoitettu 30-luvun New Yorkiin lavasteineen ja asuineen. – Hilpeät, ilkikuriset ja koomiset operetit voivatkin olla kuin matala kynnys oopperan pariin.
Oopperat ovat usein jo tarinaltaan vahvaa ruokaa. Niissä välittyy ihmisen tunne-elämän kirjo koko laajudessaan hellästä ja intohimoisesta rakkaudesta murhaavaan vihaan ja kaikkeen ihmisen raadollisuuteen siltä väliltä. Musiikki on tunteiden tulkki ja tulkinta pitkän opiskelun ja harjoittelun tulos. Mitä tulee live- ja konemusiikin eroon, sen voi havaita viimeistään eturivissä orkesterimontun äärellä esim Bizetin Helmenkalastajien esityksessä.
Viimeisen 20 vuoden aikana olen nähnyt useat Verdin, Puccinin ja Rossinin oopperat sekä Mozartin Figaron häät Händelin Alcinan, Bizetin Helmenkalastajat ja uusimpana Gilbert & Sullivanin Patience’n. – Oopperan kapellimestari, ohjaus ja lavastus tuovat esityksiin vaihtelua. Olen päässyt näkemään La Bohemen kolmen eri oopperan esittämänä ja joka kerta esitys on ollut yhtä nautinnollinen. Tasoerot oopperoiden välillä johtuvat lähinnä taloudesta. Tutuiksi ovat tulleet Sydneyn, Bernin, Dusseldorfin, Riikan ja Tallinnan oopperaesitykset oman Kansallisoopperamme lisäksi. Vähemmän tunnetut ooperatalot voivat tarjota ihan korkeatasoista ja mestarillista musiikkia, joten niiden oopperatarjontaan kannattaa tutustua esim. lähialueillamme. Köyhän miehen oopperamatkan voi kuka tahansa tehdä Turussakin Metropolitanin esityksiin elokuvateatterissa!
Huomaan, että sinulla on ollut paljon parempia tilaisuuksia perehtyä klassiseen musiikkiin kuin mitä tämän kurssin tekijällä. Elokuvateatterissa on tietysti järeät äänentoistolaitteet, joten ainakin määrää eli melskettä riittänee. Laatu varmaan joutuu antamaan vähän tasoitusta.
Pitkäperjantaina sain hyvän muistutuksen, ettei ole yhdentekevää, kuka ja miten orkesteria johdetaan. Turun Filharmoninen orkesteri esitti yhdessä sinfoniakuoro Chorus Cathedralis Aboensisin kanssa harvoin esitetyn Ludvig van Beethovenin messun ”Missa Solemnis” Turun tuomiokirkossa. Näin amatöörin ja ablodeista päätellen myös lähes kirkontäyteisen yleisön mielestä esitys oli loistelias tai vähintäinkin erittäin hyvä. Vierailevan englantilaisen kapellimestarin tulkinta saksalaisen Beethovenin messusta ei kuitenkaan miellyttänyt saksalaista sukulaistani, tohtori Andreas Bergbreiteria, joka ei pitänyt kapellimestarin ”kulmikkaasta” tulkinnasta.
Tästä voisi todellakin päätellä, että vain saksalaiset kykenevät tulkitsemaan saksalaisia säveltäjiä ”oikein” ja suomalaiset Sibeliusta. Varmasti asia on ainakin osittain näin, mutta esim. Sibeliuksen musiikista voi pitää olematta suomalainen. Sibeliusta arvostetaan erityisesti Englannissa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Australian ABC-radio soittaa Sibeliusta lähes viikottain ja kuuluisa unkarilais-amerikkalainen kapellimestari Eugene Ormandy rakasti Sibeliuksen musiikkia 44-vuotta kestäneen uransa aikana Philadelphian orkesterin kapellimestarina.
Vähälukuisena kansana Suomi on tuottanut joukon maailmanluokan kapellimestareita, jotka eri puolilla tellustamme tulkitsevat Sibeliusta aidosti ja suomalaisin maustein. Minnesotan Osmo Vänskä on vakivieras Sydneyssä ja kun Pekka Kuusisto on vielä solistina, niin Pohjolan tunnelmat tulevat aidosti oopperatalon konserttisalissa Tyynenmeren rantavalaistuksessa.
Näytteen Arturo Toscanini oli aikansa tosi diiva, joka ei antanut haastatteluja. Sukulaiset kuitenkin saivat filmattua hänestä kotioloissa haastattelun, jota jokin aika sitten esitettiin dramatisoituna televisiossa meilläkin. Herbert Karajan oli toinen kuuluisa diiva. Tähtikapellimestareista olen itse nähnyt vain intialaissyntyisen Zubin Mehtan, joka johti IPO:a (Israel Philharmonic Orchestra) pitkään. IPO:n Canberran musiikkitalon konsertista vuosien takaa muistuu mieleen hauska yksityiskohta. Loppuunmyydyssä konsertissa, jossa kenraalikuvernööri ja pääministeri olivat mukana Zubin Mehtan frakki repesi selkäsaumasta, mutta mestari jatkoi johtamista häiriintymättä loppuun asti.
Suomalaisia kapellimestareita on maailmalla yllättävän pitkä liuta, ottaen huomioon, että tuskin muuten nautimme maailmalla mitään eturivin musiikkikansan mainetta.
Karajan oli tunnetusti leuhka mies, vaan onhan ukolla meriittiäkin. Herran mainetta tietty edistää pitkä Berliinin filharmonikot -pesti. Ja saksalaisillahan on repertuaaria omasta takaa, ja omasta takaa iso saksalaista klassista musiikkia ymmärtävä yleisö. (Sivutuotteena Karajan ja orkesteri ilmeisesti saivat Deutsche Grammophon -levytyksillä aika mahtavasti tuloja.)
Arvelen tosiaan, että saksalainen kuuntelee Beethoveninsa ihan omasta sisäpiirinäkökulmastaan. Beethovenissa on sitä paitsi vahva tunnelataus, verrattuna vähän vanhempien wieniläisklassikoiden muodolliseen täydellisyyteen, joka kuulostaa nautittavalta, mutta ei iske niin selkärankaan asti. Mozartia kuunnellessa valutaan tuolissa mukavaan asentoon. Beethoven ja muut romantiikan ajan mellastajat otetaan vastaan etukenossa ja puristaen rystyset valkeina käsinojia.
Mahtoikohan Mehta ehtiä tulkintansa tiimellyksessä edes huomata frakissaan mitään outoa?
Tuskin Mehta huomasi mitään tai sitten arvasi, koska takki ei enää kiristänyt! – Kapellimestarikoulutus on Suomessa huippuluokkaa tai vain harvat ja valitut pääsevät koulutukseen ja siten kaikista tulee maailmanluokan orkesterinjohtajia jo nuorella iällä.
Olet varmasti oikeassa saksalaisten sisäpiirinäkökulmasta sekä juuri Beethovenin kuuntelusta. Johtaminenhan on ymmärtääkseni myös tulkintaa. Kyseisen messunsa Beethoven sävelsi täysin kuurona.
Tulkintaa ilman muuta. Esitettävä teos on orkesterinjohtajan näkemys partituuritekstistä. Kyllä kai Ukko Nooastakin voi saada irti vaikka miten monta vivahdetta.
Valmistelin esseetä melkein viikon ja palautin sen juuri. Kauhukseni huomasin, että täällä olisi voinut kommentoida koko kurssin ajan. Noh parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö totta?
Itselleni ei ole tuo klassinenmusiikki kolahtanut kohdalleen. Sitä on tullut kyllä kuunneltua pakonomaisesti autoissa ja anoppilassa. Vanhempani kuuntelivat pääasiassa suomipoppia ja vähän rockia. Omakin maku sijoittuu siihen suuntaan, vaikka olenkin musiikillisesti ”helpporuokainen”. ”Kuuntelen melkein mitä vain”, (jos rap lasketaan pois listoilta). Oopperassakaan ei ole mitään vikaa, se on kaunista kuuntelevaa, jos on sellainen fiilis.
En kylläkään suostuisi / voisi / pystyisi kuuntelemaan klassista musiikkia muualla, kuin kotona. Ehkä musiikkikorvani ei ole vielä ”oppinut” klassisenmusiikin hienouksia, mutta se voi kehittyä vielä siihenkin suuntaan. Klassinen musiikki ei myöskään uppoa kenenkään ikäiseni kaverini korviin. Ehkä klassinen musiikki, on se hienoin musiikkilaji, jota oppii kuulemaan vasta vanhempana.
Ei ole tietenkään mikään velvollisuus tykätä jostakin musiikinlajista. Mutta: jos antaa itselleen tilaisuuden tutustua johonkin uuteen, saattaa löytää jotakin innostavaa.
Itse olen pienestä pitäen kuunnellut vanhempieni musiikkiharrastuneisuuden ansiosta paljon klassista musiikkia, ja melkein kaikki tässä tekstissä esiintyneet kappaleet ovat minulle jollain tavalla tuttuja. Lisäksi suurin osa tietämyksestäni klassiseen musiikkiin perustuu piirrettyjen ja elokuvien avulla. Oskarin Orkesterissa joukko eläviä soittimia esitteli jokaisessa jaksossa jonkun merkittävän klassikkoteoksen, ja Princess Tutu -niminen animaatiosarja on luonut uusia lähestymistapoja tunnettuihin baletteihin. Minun on helppoa kuunnella klassista, ja osaan nauttia siitä, mutta siihen todella tarvitsee aikaa. Klassinen ei toimi samalla tavalla taustamusiikkina, kuten vaikka nykyajan hittibiisit.
Klassinen musiikki syntyi nykyajan näkökulmasta katsottuna aivan toisenlaisessa kulttuurissa, taustanaan ylhäisen väen kiireetön elämänmeno ja joutilas elämänpiiri, eikä noita musiikkiteoksia ollut taustamusiikiksi tarkoitettukaan.
Oskarin orkesteri
Itse pidän kovasti myös klassisesta musiikista. Soitan pianoa ja sitä kautta se on tullut tutuksi. Ei ole mitään niin ihanaa kuin soittaa jotain upeaa kappaletta ja eläytyä siihen täysillä, antaa jokaisen koskettimen painalluksen kertoa osansa tarinasta… Kylmät väreet tuleee. Kun kuunteli näitä tämän tekstin kappaleita, tuli kauhea himo päästä konserttiin, koska tosiaan vasta siten se pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Ja hitsi vie kun haluaisin nähdä Joutsenlammen, niin ihana musiikki ja mielestäni baletti on myös älyttömän kaunis taiteenlaji.
Vielä vuosi takaperin oli Joutsenlampi-näytteenä vielä hienompi, itsensä Bolshoi-baletin versio 1970-luvulta, mutta kun se pahus poistettiin YouTubesta.
Huomasin aijemmissa kommenteissa keskustelua klassisen musiikin lähestymistavasta. Muutamien kommenttien kohdalla huomasin että klassinen musiikki on useille turhan vaikeaa lähestyttävää.
Mielestäni asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Elokuvia ja televisiota, ja muita monia medioita seuratessa on varmasti väkisinkin jokainen kohdannut klassista musiikkia ja sitä on tarjolla aivan joka paikassa. Klassista musiikkia löytyy ihan samoilta musiikkipalvelimilta esimerkiksi internetistä kuin poppia, hiphoppia ja rokkia. Tuntuu kummalliselta ajatukselta kuitenkin että klassinen musiikki olisi vieraantunut kuuntelijakunnastaan tai yleisesti ihmisistä. Itselläni on toisaalta 9 vuoden kokemus sellonsoitosta niin orkersterisoittamisesta että yksin esiintymisestä. Nuorelle oli mahtavaa soittaa juhlallisessa tilaisuudessa mm. Beethovenin ode di freundea ja Wagnerin valkyyrioiden marssia. Jälkimmäisen on varmasti jokainen kuullut ja tuntenut ehkä kylmät väreet mahtipointisesta kappaleesta. Kyseinen kappale on osa 4-osaista oopperaa, jota ei tavallisen tallaajan ole tarvinnut lähestyä sisäisesti että olisi kyseisen kappaleen jossain muodossa, esim. elokuvissa kuullut. Muun muassa Ilmestyskirja. Nyt. ja 2009 Watchmen elokuvista voi tämän kuulla. Itse eläydyn klassiseen musiikkiin huolettomasti ja nautin ehkä pintapuolisesti tuntematta koko tuotantoa, mutta se ei hirveästi ole haitannut minua eikä varmasti monia muitakaan klassista musiikkia huvinvuoksi kuluttavaa.
Ainakin nykytekniikka mahdollistaa klassiselle musiikille saavuttaa paljon laajempi yleisö kuin mitä omana aikanaan oli mahdollista. Sitä mukaa nuo teokset ovat tulleet tutuiksi ainakin katkelmallisesti.
Tietenkin noista klassikkoteoksista pystyy nauttimaan ilman sen kummempaa syventymistä, ja jokainen tietää itse parhaiten, miten hän musiikkielämyksensä kokee.
Yleisradio yritti takavuosikymmeninä sivistää suomalaisia juntteja taidemusiikin ystäviksi ja sai aikaan lähinnä päinvastaisen reaktion, kun kansa olisi halunnut kuulla radiosta humppaa ja rillumareita, mutta ularadiosta pakkosyötettiin pelkkiä ”sinhvoonioita”. Koulujen musiikinopetus veti samankaltaista linjaa, ja vaikutus oli vastaavanlainen. Tämänkaltainen ihmisten musiikkimaun holhoaminen on sentään jo taaksejäänyttä, minkä vuoksi, arvelen, nousevalla polvella on sotienjälkeisiin esi-isiinsä verrattuna paljon luontevampi suhde klassiseen musiikkiin.
Ilmestyskirja. Nyt! -elokuvan kuuluisa helikopterihyökkäyskohtaus Valkyrioiden ratsastuksen säestyksellä löytyy myös kurssisivustolta.
Myös minulle, kuten monelle muullekin kommentoijalle klassinen musiikki on vieraampaa, jotenkin sitä ei vain tule kuunneltua.
Helsingin kansallisoopperassa olen nähnyt balettiesityksen Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas. Pidin esityksestä, siinä oli hieno musiikki, paljon erilaisia tanssijoita, ja kauniit lavastukset.
Oopperassa en ole koskaan ollut.
Tunnistin Jussi Björlingin nimen, sillä olen nähnyt Wallander-elokuvia. Ruotsalainen kirjailija Henning Mankell on luonut poliisihahmon, joka kuuntelee Jussi Björlingiä. Kyllä hän mielestäni laulaa ainakin tuossa näytteessä kauniisti.
Sibeliuksen sävellykset ovat jonkin verran tuttuja minulle. Kirjoitin esseeni Sibeliuksen elämästä. Sibelius johti usein omien sävellystensä esityksiä, vaikkakaan hän ei ollut kapellimestari, mutta hänhän tunsi omat sävellyksensä läpikotaisin.
Jussi Björling (jonka etunimi on muuten hänen suomalaissyntyisen isoäitinsä antama lempinimi) arvostetaan 1900-luvun parhaiden klassisten laulajien joukkoon. Leikkeen Nessun Dorman finaali on aika uskomaton jo pelkkänä fyysisenä suorituksena.
Aika monikin säveltäjä on johtanut ja elossa ollessaan johtaa yhä omia teoksiaan. Edelleen monella kapellimestarilla on muusikkotausta jonkun instrumentin taitajana, kuten on monella säveltäjälläkin.
Linkin takana on Jussi Björlingin laulama ruotsalaisten kansallisjoululaulu O Helga Natt.
Kohtalon sinfonian johtanut kapellimestari ”löi” mukavan selkeästi! Monet uudet nousevat kapellimestarit (kenen johdettava itse olen ollut) ovat monesti olleet hyvin ”taiteellisia”, ”lyönti” on hyvin laaja ja ”epäselvä”, varsinkin jos on työskennellyt kyseisen ”kapun” kanssa vasta lyhyen aikaan, kaikkeen tietenkin tottuu…
(tämä ei nyt ehkä liittynyt varsinaisesti klassiseen musiikkiin pelkästään tms, tuli nyt vaan mieleen…)
Arturo Toscanini mainitaankin ”sotilaallisesta” johtamistyylistään, ja kyllähän Kohtalonsinfonia kulkee herran käsissä vallan jylhästi.
Näitä artikkeleita oli ilo lukea! Sopivan pituisia, kannustaa hakemaan lisätietoa itse, hauskoja pieniä lisäyksiä opettajan omista mielipiteistä, aivan mahtavaa. Kiitos hyvin laaditusta opetuksesta! Varsinkin tämä artikkeli iski ja kovaa.
On pakko lisätä tähän oma suosikkini uusklassiselta puolelta: Maurice Ravelin Bolero. Kun olin vielä äidin masussa hän laittoi jokaisella automatkalla kyseisen kappaleen soimaan, mahdollisimman lujalle. Heti kun motoriikka salli aloin heiluttaa käsiä Boleron tahtiin, kuin kapellimestarin tapaan. On varmasti arvattavaakin että tämän kuuntelu herättää edelleenkin lämpimiä turvan tunteita, ja tulen onnelliseksi vaikka olisi ollut kuinka huono päivä. Jos mahdollisuus tulee, menen varmasti kuuntelemaan Boleron livenä. Pavarottiakin sain kuulla pienestä pitäen ja olisimme käyneet perheen kanssa hänen konsertissa, mutta hän ehti kuolla juuri ennen kuin pääsi Suomeen. Harmi, se olisi varmasti ollut unohtumaton kokemus. Sitten joskus jos saan lapsia, tulevat hekin altistumaan klassiselle musiikille vauvasta asti.
Harrastin balettia noin kuusi vuotta, ja tuona aikana tuli tanssittua Joutsenlampi ja useita muita näytöksiä. Tuosta Tsaikovskin näytteestäkin tuli myös paljon rakkaita muistoja mieleen. Vaikka baletissa harmittavan usein ääni todella tuleekin laitteistosta, on silti erittäin nautinnollista liikkua kyseisen musiikkilajin soidessa. Ilman liikettäkään mikään ei korvaa pitkää iltaa kuunnellen klassista, Nietzsche kädessä ja teekuppi pöydällä. Kuulostaa snobilta, mutta on koetusti yksi rauhoittavimmista kokemuksista jonka voi musiikin parissa kokea.
Surullista on että jos kuuluu omaan ikäluokkaani (~18v) tai varsinkin vielä nuorempaan sukupolveen, ja kuuntelee aktiivisesti klassista musiikkia saa herkästi hienostelevan hipsterin leiman. Klassinen ei ole vain kypsille korville tarkoitettu. Vaikka arvostaa kyseistä tyyliä, se ei tarkoita että ei samalla rakasta musiikkia Cimarosasta niinkin yksinkertaiseen soundiin kuin Plastikmaniin. Punkista Drum & Bassiin, Sebastien Tellieristä Meshuggaan. Jokaiselle tyylille on omat hetkensä, joihin ne sopivat täydellisesti. 🙂
Kiitos hienosta palautteesta!
Bolero on hieno teos ja odottelee vuoroaan vähintään Viikon vinyyliksi. Suosittu kun on, voisi lisätä myös kurssimateriaaliin.
Aikaisemmin tällä palstalla valitin omaa Joutsenlampi-kokemustani, joka jäi aika torsoksi nauhalta tulleen musiikin ja kaameaa pauketta pitäneen permannon vuoksi. Olisi varmasti kova juttu hyvän oikean orkesterin säestyksellä.
Muistan lukeneeni tutkimustuloksista, joiden mukaan vauveli reagoi musiikkiin jo kelliessään äitinsä vatsassa ja reagoi samaan musiikkiin vielä tultuaan vatsasta pois.
Herää kysymys: Entäs sitten, jos äitikkä kuuntelee odotusaikana ämyrit täysillä jotakin KILL-THEM-ALL-metallia? Onkohan tuloksena peräpulpetin pikku pekka-petra belsebuubi?
Pikaisella haulla löytyi paljon ristiriitaista tekstiä (enimmäkseen äitifoorumeilta), tässä ainakin yksi tutkimuksella tuettu linkki:
http://www.labspaces.net/109941/Exposure_to_Heavy_Metal_Music_increases_Testosterone_in_Developing_Foetuses
Todella kiinnostava lopputulos, jos tuo tutkimus täyttää tieteen kriteerit.
Kiitos linkistä!
Suunnitelmasi tulevan lapsesi varhaisesta musiikkikasvatuksesta kuulostaa yhä paremmalta.
Alkaa pikkuhiljaa valjeta sekin seikka, miksi meikäläistä Kekkoslovakiassa syntynyttä inspiroi kaksikko Rautavaara & Helismaa. Ainakin musiikki on tarttunut. Testosteronista en niinkään tiedä, vaikka nuo Äijät tuskin senkään puutetta potivat.
Mä luulen, että klasisen musiikin kausi on loppunut, mutta ymmärrän että se on vielä arvokasta joillekin ,jotka titää siitä paremmin. Mutta toissalta on hienoa ,että siitä kirjoitetaan ja soitetaan vielä, koska sen avulla se voi säilyä pitään.
Tuskinpa vain on loppunut. Sitä paitsi uutta ”klassista” musiikkia syntyy koko ajan.
Itsekin kuulun niihin, joille klassinen musiikki on vieraampaa. Siitäkin huolimatta, että sitä on koneella useampi sata tiedostoa perehtymistä odottamassa… Vaikka löytyy minulta muutama suosikkikin, jotka tästä jäivät uupumaan: monelle tutut Edvard Griegin In the Hall of the Mountain King ja Johann Pachabellin Canon in D major. Löytyypä ehkä yksi monelle tuntemattomampikin, Bachin Goldberg-variaatiot.
Olen syntynyt ihan keisarinleikkauksella, mutta Nessun Dorma ei kyllä iskenyt mihinkään suuntaan. Makukysymyksiä.
Löytyyhän näitä, melkein loputtomiin. Klassisen musiikin osion voisi kyllä rakennella vähän laajemmaksikin.
Joku iskee, joku ei, joku nostaa suorastaan näppylöitä. Mielenkiintoinen probleemi: Miksiköhän musiikki on niin henkilökohtainen kokemus?
Olen klassisen musiikin suhteen täysin vierailla vesillä. En osaisi tältä seisomalta nimetä tuttujen klassisten säveltäjien seasta muutakuin pakostakin tunnetut Mozartin ja Beethoovenin jne.
En ole kuitenkaan tynnyrissä kasvanut, kun olen nähnyt Mozartin Taikahuilun ”livenä”. Siitä lähtien olen tiennyt, minkä vuoksi jotkin henkilöt klassisesta musiikista pitää. Se oli melko näyttävää, jos kuulemastaan voi niin sanoa.
Baletti on ollut aina mielenkiinnon kohteena, mutta en ole vieläkään päässyt sitä katsomaan ja tutustumaan sen (televisiosta katsottuna) uskomattoman kauniiseen maailmaan.
Ooppera on myös tuntematon laji, vaikkakin näyte Giacomo Puccinin oopperasta oli uskomattoman kaunis. Herran ääni oli jotenkin kovin rauhoittava ja romanttinen. Taas kerran tästäkin tietopaketista siis opimme paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa.
Live-kokemus ”kaikille aisteille” on tietysti kaikissa musiikinlajeissa teknistä taltiointia etevämpi asia. Live-kontaktiin pääsemisessä on vain omat hankaluutensa.
Itse en tule paljoa klassista musiikkia kuunnelleeksi, mutta silloin kun kuuntelen, toivon sen olevan jotain vahvaa, erittäin koskettavaa ja sydäntä valloittavaa. Eniten minua kosketti tämä ’Julius Caesar’ 16 FINALE 1 / Händel * JANET BAKER * ENO *. On kyllä erittäin kaunis ja piristävä, mutta samalla myös yllättävän rentouttava sävelmä. Ei kyllä ollut huonoja nämä muutkaan, mutta tämä äsken mainitsemani sävelmä oli kyllä oman musiikkimakuni herkkua. Kiitos opettajalle tästä.
Tästä artikkelista löytyi useampikin tutun kuuloinen sävellys. Aloin miettimään kuinka paljon klassista musiikkia onkaan käytetty jälkeenkin päin esimerkiksi eri elokuvissa tai mainoksissa, välillä vähän hauskallakin tavalla. Rigoletton La Donna e Mobilesta tuli esimerkiksi mieleen heti televisiossa pyörivä pitsa mainos. 😀
Oopperasta en ole niinkään koskaan välittänyt. Mielestäni se näyttää enemmänkin huvittavalta ja jos klassisesta musiikista puhutaan niin tykkään enemmän kuunnella pelkkää musiikkia. Nessun dorma oli toisaalta aika vakuittava ainakin Paul Pottsin esittämänä.
Baletti on taas enemmän kiehtonut itseäni aina. Juuri Joutsenlammen olen aina halunnut päästä katsomaan. Tanssin ja musiikin yhdistyminen on mielestäni jotenkin hienoa ja koskettavaa.
Jean Sibeliuksen Karilia erosi mielestäni jotenkin eri tavalla muista näytteistä, siitä ikään kuin huokui suomalaisuus. Voi kyllä olla, että itse videokin vaikutti tähän fiilikseen.
Vanhan savikiekon vaatimaton äänentoisto ei tee Jussi Björlingin Nessun dormalle täyttä oikeutta. Aarian huipennus on uskomaton jo pelkästään suorituksena.
Paul Potts on hieno. Olen kuunnellut tuon pätkän varmaan sata kertaa, ja yhä pyrkivät niskavillat pystyyn. Talent-kisassa on kyllä huvittavaa filmaamista. Dramaturgia on venytetty viimeisen päälle. Ulkoisen olemuksensa osalta ei ihan tähtiainesta oleva Paul Potts on varmuuden vuoksi puettu vielä mahdollisimman huonosti istuvaan pukuun ja näyttää yleisön edessä kohta laskevan alleen. Odotukset ovat mahdollisimman vähissä. Sitten vain taustanauha pyörimään, ja Potts laulaa kaikki kumoon.
Sibeliuksen musiikki on niin suomea kuin vain ikinä, samalla tavoin kuin Edvard Griegin musiikki on norjaa. Molempia innoitti kulttuurinationalismi. Siinä lieneekin heidän salaisuutensa suurina säveltäjinä.
Itse en hirveästi ole klassiseen musiikkiin perehtynyt kun tämä gendre ei ole oikein minun mieleeni . Tietyisti tiedän siitä vähän ja mitä nyt noita yleisivistykseen kuuluvia kappalleita osaan tunnistaa,mutta nyt tuli sitten klassiseenkin musiikkiin perehdyttyä paremmin.
Lapsuudenkodissani kuunneltiin paljon klassista musiikkia. Tulee joskus kuunneltua ihan rauhoittumis mielessä. Kaverini tätä ihmettelevät ja se tuntuu olevan suorastaan punainen vaate heille. On myös hetkiä, jolloin klassinen kuulostaa rasittavalta pimputukselta. Taidankin laittaa muutaman klassisen kappaleen soittolistaan ja rauhoittua yöpuulle.
Itse pistän joskus klassista korvakuulokkeisiin jonkun ankaraa keskittymistä vaativan ajatushommelin taustamusiikiksi. Arvelenpa, että saattaa tepsiä esimerkiksi kokeisiin valmistautumisessa.
Debussy on taidehippien kamaa (Kauko Röyhkä, en muista mikä teos). Ja jostain syystä mun alkoi tehdä järjettömästi mieli pitsaa.
Klassinen on mulle todella vaikea alue. Mä ymmärrän kyllä mistä ihmiset siinä saa kiksinsä, mutta mulle se ei oikein uppoa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Yleensä poikkeukset ovat niitä laulettuja kuten Ave Maria Pavarotin esittämänä. Kyllähän soitto ja sointi on hienoa ja mahtipontista mutta mutta. Olen tätä joskus pohtinut mikä siinä on? Miellän kuitenkin itseni aika vaikeankin musiikin ystäväksi, joten jotain klassisesta puuttuu, tai todennäköisesti siinä on mulle jotain liikaa.
Paljon oli kommenteissa, että klassinen musiikki vaatii aikaa kuuntelijaltaan ja täten eroaa nykyaikaisesta musiikista. Toki näin varmasti on MTV musiikissa, mutta kyllä mun mielestäni nykyäänkin tehdään musiikkia, jonka aukeamiseen koko loistossa menee päiviä, joskus jopa vuosia.
Pavarotin esittamästä Franz Schubertin Ave Mariasta musiikkisoitin siirtyi kohtalaisen kivuttomasti soittamaan Cohenin Hallelujahia. Ei se populaari musiikki nyt niin kaukana ole kuitenkaan. Tai no tää on tää Buckleyn lässympi versio.
Mitä tuohon ”aukeamiseen” tulee: Olen itse kokenut monta kertaa nykymusiikin kanssa ”mitä lie liruttelua” -ensivaikutelman. Kuitenkin tuo sama pätkä on alkanut useampien kuuntelukertojen jälkeen jotenkin elää ja on lopulta käynyt kuulostamaan ihan tyhjentymättömältä. Eikä tarvitse olla kyse jostakin ”taiteellisesti kunnianhimoisesta”. Joku vain toimii. Joku toinen melkein samoista aineksista kasattu ei toimi. En tiedä, miksi.
Heipä hei, täällä myös yksi jolle klassinen musiikki on vierasta. Cadmos ja Hermione oli miellyttävää kuunneltavaa, kunnes siinä alettiin laulamaan. Toisaalta esitystä oli kiva katsella. Monet täällä sanovat, että klassisen musiikin kuunteluun tarvitsee varata aikaa ja keskittymiskykyä ymmärtääkseen sitä. Minulla on lähinnä niin, että se mikä tuntuu/kuulostaa hyvältä, on (itselleni) hyvää. En aio käyttää aikaa klassisen musiikin ymmärtämiseen. En koe tarvetta, sillä osaan nauttia ymmärtämättäkin. Julius Caesar, finaalin alkuosasta tuli sellainen ”Hihii! Kiva!” -elämys. Nessun dorma ei herättänyt minussa mitään, eli musiikkikorvani taitanee olla pihtisynnytyksessä tuhoutunut, haha! Makunsa kullakin.
Balettiin haluaisin tutustua enemmän, tämän kurssin myötä on tullut myös halu nähdä edes yksi esitys livenä. Orkesterimusiikki sopii korvaani hyvin. Kunnioitan Mozartia ja Beethovenia, heillä on parhaimmat ”tuotokset” klassisessa musiikissa. Mitä tuohon Beethovenin kuvaukseen ihmisenä tulee, hyvin suomalaiselta vaikutti ollakseen saksalainen… Jean Sibelius saa pisteitä jo pelkästään suomalaisuutensa vuoksi, mutta laittamasi pätkä Kareliasta oli mahtava!!!
On upeaa, kuinka eri instrumenteilla pystytään kuvaamaan eri asioita, kuten esimerkeissäsi kerroitkin. Jo lapsena sen huomasi, kun katseli piirrettyjä. Nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon niissä on käytetty tällaista tekniikkaa.
Klassisen musiikin ”ymmärtämisestä” ja sen tarpeellisuudesta / tarpeettomuudesta on tällä palstalla keskusteltu runsaastikin. Tokihan klassisesta (ja mistä tahansa) musiikista voi ja saa nauttia ilman pyrkimystä tunkeutua sen syvemmälle. Itse tarkoitan tuolla ”ymmärtämisellä” ennen kaikkea musiikin kykyä kuljettaa tarinaa. Kun on vähän hajulla tarinasta, saa teoksestakin irti enemmän.
Karelia-sarjakin on tarina. Intermezzo-osassa metsästäjät tuovat verosuorituksina turkiksia liettualaiselle ruhtinaalle.
Mitä taas piirrettyihin tulee, varsinkin Disney-yhtiö parhaina päivinään osasi kerrassaan nerokkaasti käyttää musiikki- ja mitä tahansa tehosteita.
Itse en oikein ymmärrä klassista musiikkia, se ei vain ole minun juttuni. Pidin kuitenkin tuosta Swan Lake Main Theme baletti esityksestä. Se oli mielestäni hyvin tunteellinen ja synnkä, mutta todella kaunis esitys.
Olen musiikin pinnallinen ”suurkuluttaja” ja kuuntelen musiikkia lähes laidasta laitaan missä vain. Klassista musiikkia olen opetellut viimeisen vuoden aikana kuuntelemaan, mutta mitään tarinaa en teoksista löydä, ne kuulostavat minusta vain hyvältä. Poiketen tämän palstan mielipiteisiin, mielestäni musiikkia ei tarvitse ymmärtää, vaan sitä voi vain kuunnella ja astia sen tuottamia tuntemuksia. Toki myönnän, että en voi ymmärtää säveltäjää täysin ”vain kuuntelemalla”. Livenäkin olen klassista kuullut, muttei se sillon suuria tuntemuksia herättänyt. Siitä ehkä johtunee, etten kuule ”huonoutta” teknisten laitteiden toistosta.
Huomaan, oli se sitten mikä musiikkilaji tahansa, niin makuhermoja hivelevään teokseen ei pääse ensimmäisellä kuuntelukerralla sisään. Siitä johtuvat varmaankin mieltymys musiikkiin ylipäänsä. Kun vanhemmat ovat soittaneet jotain tiettyä musiikki genreä, niin useinkin sen tyyppinen musiikki on luonnollisen kuuloista, kun taas toisia lajeja jouttuu ”opettelemaan” kuuntelemaan.
Tanssin muutamia vuosia sitten balettia ja vaikka harrastus jäi, niin minuun on tainnut jotain baletista jäädä. Olen muutamina vuonna katsonut Wienin uudenvuodenkonsertin tv:stä ja aina haltioitunut. Musiikki mahtitempoisine kohtineen ja rauhallisuuksineen yhdistettynä ”täydelliseen” liikkeeseen sekä koristeellisuuteen luo ihan juhlavan tunnelman.
Kuuntelen musiikkia kausiluontoisesti, joten tämän hetkistä klassista kautta seuraa varmaankin rokki ja siitä raskaampi metallimusiikki. Kuuntelen musiikkia hyvin paljolti tuntemusten mukaan, joskus syventyen musiikkiin ja joskus tausta ölinänä. Opiskellessa soi useinkin klassinen musiikki taustaalle, se jotenkin auttaa keskittymään.
Opperan ”kirkuminen” ei ikinä ole kauheasti napannut, mutta matalat bassot miellyttävät kyllä. Artikkelin klipeistä hienoimpia olivat orkesterimusiikit vaikka Rigoletton La donna e mobilesta tulikin mieleen rallatus: ”arvoisa yleisö, ostaakaa jäätelöö, kahvi ja pullaa, viis markkaa hintaa”
Hienoa syventymistä omaan musiikkisuhteeseen! Mitä tulee tuohon jäätelörallatukseen, muistelenpa kuulleeni jonkun version pentuvuosinani (ja siitä on pitkä aika).
Mielenkiintoista tietoa ja hienoa musiikkia tässä tekstissä. Varsinkin oopperan osalta. Pidin valtavasti tuosta Jean-Baptiste Lullyn Cadmus et Hermionesta.
Itse olen ollut kiinnostunut oopperasta jo melko nuoresta asti. Lopullisen innostuksen taisi luoda vuoden 2004 elokuvaversio Oopperan Kummituksesta, vaikka kyseisen elokuva onkin enemmän operettia kuin oopperaa. Harmillisesti melko useat oopperaan tutustumattomat kutsuvat oopperaa pelkäksi kiljumiseksi, vaikka ooppera on hyvin monipuolinen taidemuoto täynnä erilaisia äänialoja ja upeaa musiikkia.
Asuin jonkin aikaa Savonlinnassa ja olisi toki ollut mahtavaa käydä Oopperajuhlilla katsomassa jokin esitys, mutta olivat turhan kalliit kekkerit opiskelijabudjettiin. Ehkä tämä on osasyynä siihen miksi klassinen musiikki jää monille vieraammaksi; Klassinen musiikki on luotu live-kuunteluun ja näin se on parasta, mutta klassisen musiikin hankala maine ei houkuta ostamaan kalliita näytöslippuja. Monille tyyliin tutustuminen jääkin tietokoneen rätisevien kaiuttimien varaan, mikä voi toimia nykymusiikin kanssa, mutta ei oikein klassisen kohdalla.
Kyllä vain. Klassinen musiikki kaiutintorvesta kuultuna ei ole paljon mistään kotoisin. Ihmisääni on vielä asia erikseen. Soittimilla tuotettu musiikki on sentään jo valmiiksi keinotekoista.
Minä olen pienestä tytöstä saakka rakastanut balettia. muutaman vuoden sitä tanssinkin samalla ajatuksella kuin soitan viulua: musiikkiin eläytymisen vahvistus liikkellä ja omalla tekemisellä. mutta sitten jätin baletin niille joilla on motoriikkaa siihen.. mutta edelleen nautin sen katsomisesta ja siitä miten voimakkaasti tanssia tulkitsee musiikin kertoman tarinan katsojalle. Parhaiten muistan helsingin oopperatalolla olleeni katsomassa pähkinänsärkijää joka tuskin koskaan unohtuu.
Oopperaan en ole veilä koskaan päässyt eläytymään. ensimmäinen kokemukseni oopperasta on, kun seitsemän vanhana äitini vei minut Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan oopperan Tristan ja Isolde…. vaati kaksi rasiaa ranskan pastilleja, kaksi pakettia mansikoita ja monta trippi-mehua, että äiti sai minut istumaan vielä toisenkin puoliajan. vaikka tarina onkin lähellä sydäntä, ja pikkusiskoni sai sen mukaan nimensä, muistan miten vähän nautin kyseisestä tapahtumasta. Ehkä annan oopperalle jokin päivä uuden mahdollisuuden.
Anna toki oopperalle uusi mahdollisuus. Kokeile vaikkapa Ambroise Thomasin Hamletia. Sekin on saattanut innoittaa nimenantajaa.
Kylläpä oli ihana osio tämä klassinen musiikki. Sopi eheyttämään oloa astetta raskaamman työviikon päätteeksi. Tunnetilat tuntuivat tarttuvan musiikista itseeni. Kun tuosta Karelian parhaasta youtube-versiosta luin, oli aivan pakko kuunnella pätkiä maailmalta. Kyllä näin taitaa olla. Mutta epäilen, että itäaasiaan sijoittuvaa musiikkia tulkitsee turkulaista paremmin muusikko Hanoista.
Nyt uudella vireydellä psykologian kimppuun, ehkä taustalle soimaan jotakin itselle vieraampaa klassista 🙂
Olkoon musiikin kieli, ainakin potentiaalisesti, miten universaalia hyvänsä, kyllä kai säveltäjäkin on aina sen verran oman kulttuurinsa kasvatti ja vanki, että kulttuuritausta heijastuu hänen teoksissaan. Väitänpä erottavani korvakuulolta ainakin italialaiset, saksalaiset ja brittiläiset. Itäaasialaiset ym. musiikkiperinteet ovat taas ihan oma lukunsa, täynnä omia sisäpiirisävyjään.
Sibelius on meillä tietysti ikiomassa kategoriassaan. Suomalaisten orkesterimuusikoiden kunnia-asia on osata Sibeliuksensa, vähän niin kuin äidinkielenopen, jonka täytyy osata suomenkielen hienoudet. Lisäksi salissa istuu maailman kriittisin Sibelius-yleisö. Varmaankin suomalaisiin soittajiin tarttuu jotakin perin juurin sibeliusmaista, joka meinaa kuulua väkisin läpi, kun he yrittävät esittää vaikkapa Wagneria saksalaisille, ja saavat murska-arvostelut Wagnerin pilaamisesta.
Yksi suosikeistani on tuo La Donna e Mobile, nimenomaan Pavarotin esittämänä.
Liian vähän on tullut lähiaikoina kuunneltua klassista, nyt taas huomaa miten rentouttava vaikutus sillä on.
Pavarotti on omalla musiikinsektorillaan melkein Elviksen asemassa.
Olipa täyteläinen paketti klassisesta musiikista. Kommetteja lukiessa tuntuu, että ei ole mitään lisättävää tai uutta sanottavaa. Tämä musiikinlaji on vierasta tai sitä ei tule kuunelluksi, kun tätä pitäisi varta vasten hakea erikseen kuuneltavaksi tai hakeutua kuuntelemaan. Näitä näytteitä kuunnellessa kerrankin keskityin vain tähän ja pidin kuulemastani. Kaunista ja vaikuttavaa, olisipa äänentoistoni ollut parempi. Klassinen musiikki esiintyi mulle sivistyneenä musiikinmuotona, eli sitä kuunnellessa täytyy itsekin antaa – siis antautua kuuntelemaan ja ottamaan vastaan. Kevyemmässä musiikissa riittää useinmiten pelkkä läsnäolo. Se, että en ymmärrä enkä tunne opperoiden tai balettien tarinoita ei estä kokemasta nautintoa eri instrumenttien yhtenäisestä kokonaisuudesta. Viimeinen Pekka ja Susi -pätkä olisi ehkä voinut olla heti aluksi, jotta instrumentit olisi tullut heti aluksi tutummiksi.
Eniten kosketti Sibelius ja Jussi Björklig. Sibeliuksessa ehkä tuttuus (kuten myös Mozartissa) otti omakseen ja Björklilgin loppuosa oli kerrassaan tyrmäävä. Pavarotin supersuosio ei ole vahinko, sillä ääni, karisma ja esiintyminen oli erinomaista. Muuta mielenkiintoista oli tietää, mikä on cembalo (mahtava soolo) ja että Bachin lapset ovat jatkaneet tuotannon levittämistä. JOutsenlammen katkelma johti haluun käydä joskus katsomassa esitys kokonaan.
Kaiken kaikkiaan voi vain ihmetellä klassisen musiikin syntyä ja sen pysymistä edelleen ajankohtaisena. Miten käy nykymusiikin kanssa, kuunnellaanko teknomusiikkia vielä parin sadan vuoden päästä? Lopuksi vielä yksi vähän erilainen tv-sarja, joka oli ihan jees: https://en.wikipedia.org/wiki/Mozart_in_the_Jungle Siinä saa ainakin kuulla hyvää musiikkia normaaliin sarjaan verrattuna.
Klassinen musiikki on kyllä käsitteenä vähän hankala, mutta tuon kategorian teosten nerokkuus alkaa paljastua vasta sitten, kun niitä yrittää itse soittaa. Eikä kyse ole siitä, että ne ovat (usein, ei aina) kirotun vaikeita, vaan kuinka on joku voinut osata pistää sävelet niin mestarilliseen järjestykseen.
Miltähän Jussi Björlingin Nessun Dorma kuulostaisi kunnon äänitteenä? Savikiekko varmaan leikkasi äänestä aika lailla.
Joutsenlammen olen kerran nähnyt. Oli melkoinen pettymys, koska oli hävyttömän huonosti toteutettu. Musiikki tuli nauhalta ja vaneripermanto pamahteli kaameasti tanssijoiden alla. Baletin ilmavasta leijunnasta ei ollut tietoakaan.
Klassisen musiikin säveltäjistä lukiessani nousi esiin ajatus, osasivatko sen ajan ihmiset oikeasti arvostaa säveltäjien lahjakkuutta ja teoksia. Musiikkiura ei vaikuttanut kovin helpolta siihen aikaan, tosin se ei ole nykypäivänäkään. Erityisesti Beethovenin elämä ja viimeiset vuodet sairauksien kanssa taistellessa vaikutti kurjalta. Harva, jos kukaan ymmärsi säveltäjän erityisherkkää puolta ja miten paljon hän oikeasti välitti toisista ailahtelevaisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan huolimatta.
Säveltäjien asemassa tapahtui iso muutos vaihdettaessa 1700-luvulta 1800-luvulle. 1700-luku oli vielä aateliston suurta aikakautta ja pääsy kruunupäiden suosioon ja hovisäveltäjän asemaan takasi pulskat päivät ja arvostuksen. Toki voidaan kysyä, osasiko aatelinen yleisö kuninkaanlinnan konserttisalissa oikeasti ymmärtää teosten nerokkuuden päälle.
Ranskan vallankumous riisui suuren osan kruunupäiden vallasta ja asemasta. Tilalle alkoi nousta porvarillinen musiikkiyleisö. Säveltäjistä tuli vapaita taiteilijoita ja heidän elämäntilanteensa muuttui haavoittuvammaksi. 1800-luvun ihanteisiin oikeastaan kuului ajatus, että taiteilijan täytyykin kärsiä taiteensa vuoksi. Suuri taide on tuskasta tehty.
Klassinen musiikki paikan päällä nautittuna on vaikuttavampaa, kuin vaikkapa youtubesta, saati sitten spotifysta kuunneltuna, jolloin ei näe edes pientä osaa koko esityksestä. Vähän sama asia on taideteosten kanssa; mieluummin käyn paikan päällä vaikkapa taidenäyttelyissä ihastelemassa teoksia, kuin kännykän ruudun läpi. Olen soittanut viulua 15 vuotta elämästäni ja siksi ollut klassisen musiikin parissa ja osana sitä, mutta suurimman osan tiedosta koskien klassista musiikkia olen kuitenkin saanut koulusta musiikin tunneilta pienestä pitäen. Vaikuttavimpia klassisen ajan säveltäjiä ovat mielestäni yllä esitellyt Mozart (josta pidin koulussa ensimmäisen esitelmänikin) ja Vivaldi.
Sibeliusta olen kuunnellut Finlandia -biisiä kun katsonut Tuntematon sotilas- mustavalko elokuvaa se on klassikko, ai että! (y)
Moni saattaa olla jopa siinä käsityksessä, että Finlandia on nimenomaan Tuntematonta varten sävelletty.
Olen täysin samaa mieltä klassisen musiikin kuulemisesta paikan päällä, jotta se pääsee täysiin oikeuksiinsa. Olen itse ollut muutamissa urkukonserteissa, eikä niiden kanssa kotona kuunnellut levyt kilpaile millään. Yleensäkin livekonsertit ovat kokemuksina unohtumattomia, onpa kyse mistä tahansa tyylistä, artistista tai bändistä.
Baletista ja sen arvostuksesta lukeminen oli hyvin iloinen yllätys! Itselleni kyseinen laji kuului monta vuotta harrastuksiin. Balettinäytöksissä olen edelleen käynyt, vaikka lajin harrastamisen lopetinkin perheeni muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Tsaikovskin säveltämät Joutsenlampi ja Pähkinänsärkijä ovat teoksia, joita olen katsonut useita kertoja. En vieläkään ole niihin kyllästynyt, enkä usko sellaisen päivän tulevankaan.
Minulle oli melko nopeasti selvää, että haluan kirjoittaa esseeni Mozartista. Hän on minusta hyvin kiehtova henkilö. Hänen elämäntarinansa aina lapsineroudesta hänen uskomattomaan työmoraaliinsa on aiheena kiinnostava. On käsittämätöntä ajatella sitä määrää teoksia, jotka hän sai aikaan lyhyen elämänsä aikana. Mozart on lahjakkuutena uniikki, ja ansaitsee paikkansa musiikin historiassa!
Mikä tahansa musiikki on tietysti parhaimmillaan livenä, mutta onhan äänentoistolaitteilla puolensa. Mozartin aikoina jos halusi kuunnella hänen musiikkiaan, piti olla puuteripäinen herttua, jolla oli varaa omaan orkesteriin.
Itse pidän klassisesta musiikista,koska harrastan balettia. Sen kuunteleminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa. Se kuuluu tanssin harrastukseeni. Tykkään usein myös siitä,että klassista musiikkia yhdistetään popmusiikin kanssa. Esimerkiksi elektronista viulua soittava David Carret soittaa popkappaleita viululla. Rakastan viulumusiikkia ja varsinkin viululla tehtyjä covereita. Pidän siitä kun vanhaa sekoitetaan uuteen tai täysin erityyliseen musiikin lajiin.
Kaikki kulttuuri rakentaa vanhempien kerrosten päälle, niin myös musiikki. Nykyajan musantekijät saavat innoitusta vanhemmasta musiikista.
Itse kuunnellessani klassisen musiikin teoksia yleensä keskityn kuuntelemaan. Minulle musiikissa on tärkeää ymmärtää sitä ja millaista tunnetta ja tunnelmaa kyseinen teos luo. Klassinen musiikki onkin oikein hyvä alusta tähän. Ne luovat aina erilaisia mileikuvia ja tuntemuksia. Välillä on tietenkin hyvä vain pysähtyä kuuntelemaan taitavaa soittoa. Klassinen musiikki on vaikuttanut hyvinpaljon esimerkiksi moniin rock musiikkia soittaviin muusikoihin kuten ruotsalaiseen kitara virtuoosiin Yngwi Malmsteeniin. Itse olen vieraillut Mozartille tärkeissä paikoissa ja Mozartin patsaalla Itävallassa!
Malmsteen hyödyntää klassisia kuvioita ihan tietoisesti ja sitä mukaa osoittaa vikkeläsormisuuden lisäksi myös melkoista tietämystä alan perinteestä. Varmaankin suurin osa nykyajan musantekijöistä on saanut niistä vaikutteita, mutta tietämättään.
Mielestäni klassinen musiiki on erityisen hienoa juuri sen vuoksi, että se sisällyttää niin paljon. Kappaleissa on mukana useita orkesterisoittimia ja soittimien pitää soida hienosti yhteen. Musiikki on yleensä tunteellista ja se vaatii mielestäni tietynlaisen oikean tunnelman tai hetken. Mielestäni myös klassinen musiikki on parhaimmillaan livenä. Soittimet erottuvat niin hienosti. Klassinen musiikki on hienoa musiikkia erityisesti itse pidän Mozartin, Bachin ja Beetthovenin musiikista. Klassisesta musiikista on otettu hyvin paljon lainauksia eri musiikki tyyleihin kuten metallimusiikkiin. Suomalaisista yhtyeistä tämän tekee mielestäni pathaiten Nightwish. Klassiseen musiikkiin liitty harmillisesti etenkin nuorten keskuudessa melkoisesti ennakkoluuloja.
Ennakkoluulot saattavat osin johtua koulun musiikinopetuksesta. Pentuikään kuuluu, että ollaan automaattisesti kapinassa vähän kaikkea aikuisten taholta tulevaa vastaan.
Hyvin olivat muut kommentoijat tiivistäneet omianikin ajatuksia!
Itse en ole klassisen musiikin suurkuluttaja, ja juuri pakko syötöllä opetellut asiat koulussa ovat varmasti tehneet myös oman osansa ennakkoluuloihin ja omaan mieltymykseen.
Kuitenkin hieno musiikin laji ja varsinkin erityisen kuuntelukokemuksen antaa klassisen musiikin tuoma mahdollisuus kuuntelijalle luoda oma näkemys ja tulkinta musiikista.
Lisää ehdottomasti pitäisi kuunnella ja varsinkin päästä kuuntelemaan paikan päälle!
Oli myös hyvä ja kattava osio aiheesta!
Osio on kaikkea muuta kuin kattava. Tietysti ”klassisen musiikin” kategoriasta löytyy teoksia lähestulkoon loputtomiin.
Koulun musatuntien pakkosyöttö saattaa olla osasyy, miksi tätä musiikinlajia helposti vierastetaan. Sehän on jo penskojen periaatteena murkkuiän kapinavaiheessa, että mikään aikuisten tyrkyttämä ei mene läpi. Itse yläastetta tarpoessani hoiteli musatunteja seurakunnan kanttori, mikä seikka varmaankin vaikutti tuntien sisältöön.
Minä arvostan klassissessa musiikissa sitä, miten intsrumentein saadaan luotua ”satumaailma”, parhaimmillaan useiden kymmenien erilaisten instrumentin yhteissoitolla. Arvostan pompöösejä ja mahtavia osioita, jotka virittelevät kuuloaistit jännitykseen ja saa pitelemään molemmin käsin tuolista kiinni. Eniten kaikista klassisen musiikin elementeistä arvostan pianonsoittajia, joiden sormet liikkuvat koskettimilla tuottaen ääniäyhdistelmiä kuin mielenkuvituksesta. Pianolla voi soittaa kaikenlaisia mielenalojen melodioita. Chopin on minun suosikki, vaikka ei niin dramaattinen soitossaan olekaan.
Klassinen musiikki ei minulle toimi kunhan painaa play:ta, vaan se vaatii minulta ennakkoon tietyn mielialan, jotta intensiivisiä ja pitkiä tekeleitä viitsii edes aloittaa kuuntelemaan. Mutta kun on se hetki, niin elämys on voimakas ja usein liikuttava.
Loppuhuomiona vielä huutonauruhymiöitä viimeisenä esimerkkinä käyttämällesi ”Peter and the wolf”:n kauhuelokuvanukeille. Pelottavaa.
Suurimuotoisissa orkesteriteoksissa pistää ihmettelemään, miten satapäinen orkesteri edes pystyy moiseen yhteissoitantoon, mutta ammattilaiset osaavat.
Klassinen musiikki – Se on monella tapaa samanlaista musiikkia, kuin kaksisataa vuotta sitten. Se ei ole juurikaan muuttunut sen alkuhetkistä. Salit, orkesterit soittimineen sekä esiintyjien pukeutuminen on hyvin samanlaista. Se on kaikin tavoin hyvin stabiilia musiikkia. Se on sävellettyä, nuotteihin kirjoitettua, eikä sitä useinkaan improvisoida. Melko muuttumatonta. Musiikkia minun makuuni. Ihailen suuresti omasta mielestäni klassisen musiikin merkittävintä henkilöä, Sibeliusta. Hänen elämänä on kaikin tavoin mielenkiintoinen ja olen vieraillut niin Hämeenlinnan syntymäkodissa, kuin Järvenpään kuolinkodissakin. Sibelius oli suomen säveltaiteen suurmies ja hänen sävellyksensä Finlandia on suurteos, joka teki suomen nimen tunnetuksi koko maailmalla.
Finlandian sanoma on yleispätevä. Finlandia on aina ajankohtainen.
Itselleni klassillinen musiikki on jäänyt hieman unholaan kunnes aloin kuuntelemaan sitä samalla, kun opiskelin. Jotenkin se vain rauhoittaa minua ja saa minut keskittymään enemmän. Myöskin klassilliseen musiikkiin liittyvä historia on hyvin kiinnostavaa, koska siihen liittyviin henkilöillä on hyvinkin kiinnostavia taustatietoja.
Kyllä klassiseen musiikkiin kannattaa tutustua. Pikkuhiljaa alkaa kuunnella muitakin musiikinlajeja vähän toisenlaisella korvalla ja huomaa toisinaan jotakin tuttua. Varsinkin elokuvamusiikki on saanut paljonkin ideoita klassisesta musiikista.
Tuntuu siltä, että etenkin nykyajan nuoriso on jollain tapaa vielä vieraantuneempaa porukkaa klassisesta musiikista kuin vanhempi ikäpolvi. Syyllistyn tähän itsekin. Nykyään lyhytkestoiset ärsykkeet vievät voiton ja mielenkiinnon, ettei oikein jaksa keskittyä klassiseen musiikkiin. Olen tästä osittain samaa mieltä, mutta mun mielestä löytyy myös todella rentouttavaa klassista musiikkia, joka toimii rentoutumisessa paljon paremmin mitä osa nykyajan poplauluista. Etenkin joutsenlampi-laulu, La Donna e Mobile, Karelia ja Claude Debussyn teos ovat hyvää kuunneltavaa. Toisaalta ei joidenkin kappaleiden kohdalla tarvitse aikaa tai keskittymistä ymmärtääkseen sitä, vaan jo tunnekin riittää. Musta hyviä esimerkkejä tästä on nimenomaan joutsenlampi ja La Donna e Mobile, jotka ovat nostalgisia – toinen barbileffasta ja toinen pizzamainoksesta.
En ole ikinä käynyt oopperassa, enkä oikeastaan balettiesityksessäkään, mutta molemmat haluaisin ehdottomasti kokea. Orkesteriesityksessä kävin yläasteella, mutta silloin mua ei kiinnostanut asia yhtään. Joutsenlampi olis tosi kivaa käydä kokemassa ihan livenä.
Niin kuin tekstissäkin mainitaan klassisesta musiikista pääsee kunnolla nauttimaan vasta paikan päällä, joten puhelimesta tai koneesta soitettu klassinen musiikki kuulostaa omaan korvaan vain ärsyttävältä tai kyllästyttävältä. Kun taas oikeassa elämässä se ottaa valtaansa ensimmäisestä soinnusta alkaen ja kaikki äänen korkeuden vaihtelut tuntuvat vatsassa asti. Joten vaikken olekaan klassisen musiikin kuluttaja tai asiantuntija, saa sellaisen konsertista hyvän tunne-elämyksen.
Mainitut säveltäjät olivat ennestään tuttuja, mutta niin sanotusti ”vain nimeltään”. Henkilökohtaisista kosketuksista klassisen musiikin kappaleisiin tulee mieleen vain, kun opettelin soittamaan Beethovenin- Fur Elisen melodian kitaralla ja pianolla, sekä ala-asteella aktiivisesti pelattu kännykkäpeli ”Piano Tiles”.
En ole ennen oikein tiennyt klassisesta musiikista paljoa tai ainakaan ole osannut yhdistää sitä mihinkään kunnolliseen, mutta nyt opin taas paljon uutta. Bach oli mielestäni paras videoista, katsoin sen jopa kaksi kertaa jotta sain kaiken irti siitä.
Ensinnäkin, melodia oli erittäin mukaansatempaisevaa. Ei missään kohtaa tylsää, joka on henkilökohtaisesti minulle ihme, sillä useissa kappaleissa ja sävelissä on mielestäni liikaa tylsää ja tasapaksua kohtaa.
Toiseksi, videolla näkyi upeasti orkesteria ja soittimia. Soittimia oli kuvattu jopa ihan läheltä, todella hienosti ja antoisasti.
Katsoja sai siis oppia paljon uutta ja mikä tärkeintä, sai mahtavan uuden kokemuksen!
Klassinen musiikki on ollut todella monimuotoista eri aikakausina, ja siinä on paljon mestareita, jotka ovat erottuneet omaperäisyydellään ja taidollaan. Esimerkiksi Ludwig van Beethoven on tunnettu siitä, miten hän rikkoi aikansa musiikillisia sääntöjä ja loi sävellyksiä, jotka ovat edelleen voimakkaita ja tunteikkaita. Hänen sinfoniansa, kuten Yhdeksäs sinfonia, ovat ikonisia ja yhdistävät draaman ja kauneuden tavalla, joka inspiroi yhä.
Wolfgang Amadeus Mozart taas oli äärimmäisen lahjakas ja tuottelias, ja hänen musiikkinsa yhdistää keveyden ja teknisen täydellisyyden. Esimerkiksi hänen oopperoissaan, kuten Taikahuilussa, on upeaa melodiantajua ja huumoria. Johann Sebastian Bach puolestaan edustaa täydellisyyttä barokkimusiikissa – hänen teoksensa, kuten Matteus-passio tai Brandenburgilaiset konsertot, ovat kuin matemaattisia, mutta samalla syvästi tunteellisia.
Hyvä säveltäjä ei pelkästään seuraa aikansa trendejä, vaan tuo jotain uutta ja henkilökohtaista musiikkiinsa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Claude Debussy, jonka impressionistinen tyyli rikkoi perinteisiä rakenteita, tai Igor Stravinsky, jonka baletit, kuten Kevätuhri, herättivät aikoinaan valtavaa kohua. Yhteistä kaikille hyvälle säveltäjille on, että heidän musiikkinsa ei vain soinnu kauniisti, vaan myös herättää tunteita ja ajatuksia sukupolvesta toiseen.
Itse kuuntelen paljon metalli musiikkia esim. Deathmetallia. Kuitenkin klassisella musiikilla ja musiikilla jossa on sen vivahteita on ollut aina paikka omassa musiikin kuuntelussa. Esimerkiksi ”Merry Go Round of Life”, liikkuvasta linnasta on yksi omista lemppareistani. Oopperaa…omat korvat eivät kyllä kestä, kun kuulo on sen verran herkkä 😀
Klassinen musiikki ei ole ikinä oikein minua kiinnostanut näin hiphopin ja rapin ystävänä. Kuten moni onkin jo kommentoinut, se tuntuu vaativan niin paljon keskittymistä ja ajatusta. Pakko kuitenkin myöntää, että ”Nessun Dorma” oli vaikuttavinta mitä olen kuullut vähään aikaan; sanoitukset olivat niin kauniit, samoin laulu ja musiikki. Myös Joutsenlampi-katkelma oli upea, ja tekisi mieli nähdä tuollainen livenä!
Tekstin alussa mainittiin, etteivät äänentoistolaitteet tee oikeutta klassiselle musiikille, mikä osaltaan selittää klassisen musiikin epäsuosiota nykyään. Olen tästä täysin samaa mieltä, sillä kävin muutama vuosi sitten konsertissa kuuntelemassa Mozartin viulukonserton, josta tykkäsin erittäin paljon. Paikan päällä soitettu musiikki onnistui herättämään tunteita ja mielenkiintoa, joten kuuntelin sen kotona uudelleen. Kuitenkin puhelimelta kuunneltuna viulukonsertto ei herättänyt enää mitään tunteita ja kuulosti jopa tylsältä. Ehkä klassisen musiikin voisi siis todella kokea ainoastaan livenä.
Kiitos palautteesta!