MUSIIKIN HISTORIA

(Tämä aistillisesti kehräävä tulkinta aiheutti aikoinaan pahennusta.)

Rakkaus – tuo ihmisiä riepottelevista voimista mahtavin, ja ainoa, jota ihminen ei kykene hallitsemaan, sen paremmin rakkauden tulemista, olemista kuin menemistäkään – on aiheena lukemattomissa lauluissa. Tämän vuoksi poimin rakkaus-teeman erilleen, vaikka rakkaus onkin esiintynyt jo monta kertaa tämän esityksen esimerkeissä.

Rakkaus on elämän kantava voima, kuin vesi, joka kärsivällisesti murtaa esteet tieltään ja on lopulta kalliota vahvempi. Rakkauden vastavoima on aika. Kuten me ihmiset, myös rakkaus on ajan vanki. Rakkaus tekee työtään ajassa, mutta itseään aikaa se ei pysty voittamaan. Ajan kulkua rakkaus ei voi kiirehtiä, eikä jarruttaa.

Rakkaus tulee kutsumatta, omasta aloitteestaan ja lupaa kysymättä – sekunnin viidesosassa, sanoo Syracusan yliopisto Yhdysvalloissa. Se käyttää ihmistä välikappaleenaan, toteuttamaan omia tarkoitusperiään (Mitä ne ovat? Kenties tehdä meistä parempia ihmisiä?). Rakkautta ei voi kontrolloida, toisin kuin voi monia muita tunteita, ainakin jossakin määrin. Rakkautta ei voi kääntää päälle eikä päältä pois, niin kuin sähköä katkaisimesta.

Ei ihme, että tällainen hallitsematon voima innoittaa musiikintekijöitä. Musiikki kykenee koskettamaan ihmisen tunne-elämän syvimpiä ja salatuimpia sopukoita. Rakkaus on tunne-elämän syvin tunne – ja vaikea pukea sanoiksi. Niinpä musiikki sanojen apuna kykenee siihen, mihin pelkistä sanoista ei ole.

Eikä sanojakaan välttämättä tarvita. Glenn Millerin Moonlight Serenade on myös sanoitettu, mutta Kuutamoserenadi saa  kerrottua tärkeimmän pelkän soitonkin varassa:

Varsinkin kevyessä musiikissa rakkaus – myös rakkauden puute – ja kaikki rakkauteen liittyvät repivät ja rakentavat tuntemukset tuntuvat olevan joka toisen laulun aiheena. Jo vanhemmassa taidemusiikissa rakkaus oli tärkeä aihe. Mikäpä sopisi paremmin oopperan tai baletin aiheeksi kuin onneton ja varsinkin onnettomasti päättyvä rakkaustarina?

Historian kuuluisin fiktiivinen rakkaustarina on William Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia. Kahden keskenään vihoissa olevan veronalaissuvun nuoret rakastuvat kohtalokkain seurauksin. Romeon ja Julian tarinasta on tehty oopperoita, baletteja sekä elokuvia. Yksi monista elokuvaversioista on vuodelta 1968, sävel Henry Mancini:

Vuonna 1970 nenäliinoja kostutti elokuva Love Story. Tässä tunnusmelodia:

Kummisetä-saagan ensimmäisessä osassa perheen kuopus ja hyvä poika, sotasankari Michael Corleone ajautuu vähitellen ja vastentahtoisesti perheen kruununperijäksi vanhimman veljen kuoltua mafiaperheiden välienselvittelyssä.

Michael Corleonen uran lopullinen käännekohta tapahtuu hänen ollessaan pakosalla Sisiliassa, kun hänen vastavihitty vaimonsa saa surmansa attentaatissa, joka oli tarkoitettu tappamaan hänet itsensä.

Keskellä gangsterielokuvaa soiva viiltävän kaunis Speak Softly Love enteilee tulevaa tragediaa ja korostaa sen merkitystä. Tästä ei hyvä seuraa:

Neljä upeaa naissolistia:

Sinead O’Connor: Nothing Compares 2 You:

Hyvän laulajan äänessä on usein jokin särö. Liika täydellisyys kuulostaa tylsältä. Annie Lennoxin lauluäänestä tekee unohtumattoman sen merkillinen kumea käheys. Tunnussävel Francis Ford Coppolan elokuvasta Bram Stoker’s Dracula, onneton rakkaustarina tämäkin:

Täydellisin naisen esittämä laulu ikinä, milloinkaan, missään ja koskaan, tekisi mieleni sanoa, suoranainen musiikki-ihme, joka kuulostaa yhä yhtä maagiselta kuin yli neljäkymmentä vuotta sitten koulubussin radiossa: Kate Bushin läpimurto, hänen oma teoksensa Wuthering Heights vuodelta 1978. Kuulas keinuva melodia ja Kate Bushin helisevä ääni toimivat yhdessä kerta kaikkiaan taivaallisesti. Kappale tavoittaa täsmälleen Emily Brontën romaanin Humiseva Harju (Wuthering Heights. Sanoitus perustuu päähenkilö Catherine Earnshawn painajaisuneen.) kuvaaman säätyrajoja uhmaavan rakkaustarinan ydinsisällön:

Lähivuosien menestyneimpiä suomalaisia laulajia on Jenni Vartiainen. Hänellä on puhdas ja kirkkaanvoimakas lauluääni, mutta ei steriilillä tavalla. Hengityskin kuulostaa soivan.

1960-70-luvuilla kukoistaneen vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen paatokselliset tuotokset ovat usein vähän noloa kuunneltavaa. Partaradikaalit saivat kuitenkin aikaiseksi myös muutamia oikein vaikuttavia rakkauslauluja, kuten Kaj Chydeniuksen elokuvaan Asvalttilampaat (Mikko Niskanen, 1968) säveltämä Sinua, Sinua Rakastan.

Kyllä suomalainen mieskin osaa herkistä asioista puhua laulun välityksellä (vaan eipä juuri muuten).

Pitkän linjan rock- ja bluesmies Dave ”Isokynä” Lindholm etsi jousikvartetin kanssa uusia ilmaisutapoja levyllään Aino vuonna 1982. Jousien yhtaikaa kirkas ja kuitenkin aavistuksen karhea sointi sopii hyvin Daven taustaksi.

Dave lähestyy tätä vaikeaa aihetta kiertäen kaartaen: miten sanoa se, jonka ilmaisemiseen ei ole sanoja? Kappaleen sanat ovat mietelauseita, joista ei tunnu muodostuvan juonitarinaa. Yhtä aforistinen kitara jatkaa siitä, mihin sanat loppuvat.

Mestarillinen lyhyt lause kiteyttää koko rakkauden tuskan: ”pieni ja hento ote, siinä kaikki”. Noissa muutamissa sanoissa on vahva lataus. Yksi ”on”-sana muuttaisi koko merkityksen, ja antaisi ainakin kaksi merkitystä.

Elvis ja Priscilla Presleyn avioliitto oli tietysti aikanaan suuri mediatapaus. Avioliitto oli päättymässä samoihin aikoihin, kun Elvis levytti kappaleen Always on my Mind:

Elton John osaa tehdä hienoja melodioita. Hänen monista upeista rakkauslauluistaan upeimmat ovat tässä (en osannut päättää, kumman valitsen):

”Love has no boundaries, no borders to cross.”

Ja lopuksi miehen esittämistä rakkauslauluista täydellisin. Laulun avulla voi tuskin enempää sanoa. John Lennon, Woman:

En yleensä usko ihmisen ulkopuolella oleviin voimiin, jonkinlaiseen kohtaloon, ihmiselämän ohjailijana. Mutta – mitä alussa kirjoitin ihmistä mahtavammasta voimasta – ehkäpä John Lennon on oikeassa: ”After all, it is written in the stars.”

Tämä on kurssin viimeinen artikkeli. On tullut aika soittaa LOPPUSOINNUT.

.

HI9 MUSIIKIN HISTORIA Koe ??.??.2026

Voit vastata, jos olet jo palauttanut osasuoritukset (essee + vähintään yksi kommentti). Ellet ole palauttanut osasuorituksia, en arvioi koevastauksia.

Kysymykset:

1. ???

2. ???

Vastaa molempiin kysymyksiin. Käsittele aihetta monipuolisesti ja tarjoa hyviä esimerkkejä. Huomaa, että suppeat kurssitekstit tarjoavat vain lähtökohdan. Oma tiedonhankinta on tärkeä osa koesuoritusta.

Vastauksen tavoitepituus 4 sivua / kysymys, fontti 12, riviväli 1,5

Merkitse käyttämäsi lähteet näkyviin vastauksen loppuun!!!

Yksi vuorokausi aikaa:

Palauta vastaukset ??.??. klo 12:00 mennessä.

Palauta vastaukset Moodleen HI9-kurssisivuston etusivulla olevaan lokeroon. Tekstin tarkastaa kopioinninpaljastusohjelma.

Palauta koko teksti! Ei linkkejä pilvipalveluihin.

 

(Palvelintakin kävi jo ahdistamaan pitkäksi venyvä juttu, joten teknisistä syistä piti jakaa tämä artikkeli kahteen osaan.)

Esiintymislavoja hallitsi myös Queen, yksi monista uransa jo 1970-luvulla aloittaneista stadionit täyttäneistä superbändeistä. Jo vähemmän vaatimattomalla nimellään Queen ilmaisee, että bändiä ei ollut perustettu pyytelemään anteeksi olemassaoloaan.

Queen ei suostu sovinnolla istumaan missään yhdessä ainoassa kategoriassa. Niinpä edes pintapuolinen kuva Queenista ei synny yhdellä videolla (silläkään uhalla, että tämä juttu venyy pian tolkuttomuuksiin).

Alkuvaiheissaan Queen edusti ilmiasun puolesta lähinnä kimaltavaa ja vähän androgyyniä glam rockia ja musiikillisesti progea. Seuraava näyte on jälleen ohittamaton osa rockhistoriaa, Led Zeppelinin Stairway to Heavenin tiukka kilpailija kaikkien aikojen parhaan rokkikappaleen tittelistä, Queenin läpimurtoteos vuodelta 1975, rockia ja oopperaa sekä vähän kaikenlaisia keitoksia a cappella -laulusta psykedeliaan sekoitteleva Bohemian Rhapsody. Levy-yhtiötä oli arveluttanut ylipitkä ja sisällöltään kaikkea muuta kuin tavanomainen single-ehdokas, mutta riskinotto kannatti. Queen ampaisi heti tähtiin ja pysyi siellä – ja on pysynyt näihin päiviin asti, vaikka Freddie Mercuryn kuolemasta on jo yli kolmekymmentä vuotta.

Is This the real life?

Myöhemmin Queenin tyylilaji oli ennen kaikkea hard rock, joka erosi heavysta varsinkin hammondien ujelluksen puutteen ja jämerämmän rytminjytkeen kautta, äänensärkijällä raiskatun kitaran ollessa edelleen soitannollisessa pääosassa. Queenin tyylihaitari oli kuitenkin poikkeuksellisen leveää lajia. Bändi sovelsi tyylilainoja melkein mistä tahansa musiikinlajista. Laaja ilmaisurepertuaari, maailman taitavimpien laulajien joukkoon lukeutuva solisti sekä mahtipontinen lavaposeeraus antavat hyvin katetta käsitteelle ”barock”, jolla ilmauksella Queen-tyyliä on osuvasti kuvattu.

Queenin laulusolisti ja hallitseva hahmo, vertaansa vailla oleva rock-kukkopoika Freddie Mercury osasi vetää lavaesiintyjien tyypilliset machopullistelumaneerit oikein kunnolla överiksi. Freddien neljän oktaavin alalle ulottuva lauluääni oli rockhistorian mahtavimmasta päästä. Huikean solistipersoonan lisäksi monipuolinen arsenaali tarttuvia ja yleisön laulattamiseen sopivia kappaleita tekivät Queenista kaikkien aikojen lavabändin, siitäkin huolimatta, että Mercury vastasi lavakohkaamisesta lähestulkoon yksinään:

Freddie Mercury tykkäsi sekä naisista että miehistä (väitetään, että orkesterin nimi ei suinkaan viittaa siniverisiin vaan kanamaista homoseksuaalia tarkoittavaan slangi-ilmaisuun). Ilmeisesti tästäkin syystä hän osasi niin etevästi pelata miehisillä stereotypioilla – ja naisellisillakin. The Best Music Video Ever –äänestyksessä ääneni saisi tämä:

”Rock ei ole kuollut, se vain haisee omituiselta.” Näin totesi yhdysvaltalainen monipuolinen musiikkipersoona Frank Zappa 1970-luvulla. Monia pisti keuhkoihin tuo rockmusiikin ympärille nyttemmin leijailemaan hiipinyt hiuslakan tuoksu, musiikin muuttuminen liian teoreettiseksi ja kaikenlainen ulkomusiikillinen kulissihömppä. Niinpä kellareista ja autotalleista lähti vyörymään rockin uskonpuhdistus – tiukka vaatimus palata takaisin totuuden lähteille, rock’n’rollin pyhään kolmisointuun sekä äkäiseen yksinkertaiseen rytmiin. Syntyi punk.

Punk-liikkeen vaikutusvaltaisimpiin kuuluva yhdysvaltalainen Ramones ei ollut niinkään profeetta omalla maallaan kuin mitä oli Euroopassa. Jenkkien maku tuntuu olevan sittenkin melko konservatiivisen keskiluokkainen kevyen musiikin suhteen, bluesin, jazzin, countryn ja rockin perinnetietoinen kotimaa kun kerran on. Monet amerikkalaisten ala- ja katukulttuurien piirissä syntyneet kevyen musiikin lajit ovat ottaneet tulta paremmin Euroopassa kuin kotimaassaan.

Monikulttuurisempi ja monet kovat kolhut kokenut Eurooppa ei ole niin varma saavutetun ja vallitsevan asiaintilan erinomaisuudesta, minkä vuoksi täällä ollaan kaiketi avoimempia uusille ideoille. Ramones epäilee virvokkeisiinsa sujautetun jotakin. Mitä sitten lieneekin, pistää näköjään näkemään pikku-ukkoja:

Ramones on lopullisesti jättänyt maalliset soittolavat. Viimeisenä jäsenenä siirtyi yläkerran orkesteriin rumpali Tommy Ramone (oikealta nimeltään Thomas Erdelyi) heinäkuussa 2014.

Punk-ilmiön Suomessa tunnetuin yhtye oli englantilainen Sex Pistols, ja mistä syystä? Bändi oli tulossa keikalle Suomeen 1978, mutta rajapuomi pysyi alhaalla lastensuojelujärjestöjen vaatimuksesta. Tämä oli sitä aikaa, kun Suomessa oli muodissa myös kertaustyyli, 1950-luku rockabilly-boomeineen (tuntomerkit: rautalankakitara, läskibasso, nikotteleva laulutapa, hiukset kammattuna rasvan avulla ”kananperseelle” sekä – ainakin paremmin pärjäävillä – keikkatalon takaovella 1950-lukulainen amerikanrauta). Tötteröpäistä ja punkkareista koostuneet jengit pistivät toisiaan neniin aina tavatessaan. Länsinaapurissa asti Sex Pistols vieraili, joten ihan kaikessa ei meilläkään sentään ruotsalaisia apinoitu. Punk-tyyliin sopivan suttuinen video, äänikin kuin satasen (mk) kasettinauhurista:

Punkin myötä onkin jo korkea aika siirtyä välillä Suomeen. Aasinsilta ei ole ihan helposti romahtavaa lajia, koska vaikka rockmusiikki oli vaikuttanut täälläkin jo pari vuosikymmentä, kuitenkin vasta punkin levittämän herätysliikkeen mukana kehittyi ihka aito kotona leivottu härmäläinen rukiinen rock’n’roll – ja suomalaisen rokkimusiikin hienoin vuosikymmen.

Mutta ensin lyhyt hyppy takavuosikymmeniin, ja ensiksi niinkin kiinteästi suomalaiseen rokkiperinteeseen istuvaan henkilöön kuin Reino Helismaahan. (Mitä ihmettä?!?)

Suomalainen uuden aallon rockmusiikki nojasi toisella jalallaan vahvasti sanoitukseen. Väitän, että Helismaa laski tämän ilmiön perustukset jo 1950-luvulla, myöhempien aikojen sananikkareille antamansa innoituksen kautta.

Huolestuin, kun toistakymmentä vuotta sitten huomasin kuin varkain kiinnostuneeni säveltäjä-sanoittaja –parivaljakko Toivo Kärki – Reino Helismaa tekemisistä. Ensin tulkitsin sen alkavan vanhuuden ensimmäiseksi merkiksi. Kohta kuitenkin huomasin huolen turhaksi, kun aloin tajuta tuon kaksikon todellakin tehneen suomalaisessa populaarikulttuurissa vertaansa vailla olevaa jälkeä. Kolmantena pyöränä lisättäköön vielä Äijien Äijä Tapio Rautavaara, jonka kirveshamaralla veistetty maskuliinisuus jättää kauas taakseen useimmat ”äijää” esittävät miesartistit.

Alkuperäiseltä ammatiltaan ”Suomen nopein konelatoja”, viiden tuhannen sanoituksen (ja aika liuta muitakin kirjallisia töitä) mies Reino Helismaa on suomalaisista sanoittajista virtuoosimaisin. Iso osa jättimäisestä tuotannosta oli kevyitä kuplettitekstejä sodanjälkeisestä niukkuudesta kärsiville suomalaisille mielenkevennykseksi. Yksi Helismaan bravuureista oli riimitellä koko teksti jonkin yksinkertaisen hokeman ympärille, esimerkiksi vaikkapa ”jauhot suuhun”, ”varmuuden vuoksi” tai ”älä selitä”.

Kevyessäkin kuplettitekstissä oli usein jokin syvempi taso, vähintään kritiikkiä ”Helsingin herroja”, poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia kohtaan, joita viimeksi mainittuja Helismaa erityisen mielellään piikitteli jäädessään aina vaille kaipaamaansa arvostusta oikeana taiteilijana. Tuohon aikaan ”gyldyyrin” ja ”rillumarein” välinen raja oli vielä melkoinen rautaesirippu.

Esimerkki on pari astetta vakavampaa Helismaata. Ajalle tyypillistä kulkuriromantiikkaa, kuitenkin surureunuksilla:

Mikä on laulun musta kissa? – Kuolema.

Myöhempien aikojen sanoittajien terävin kärki on auliisti myöntänyt saaneensa vaikutteita Reino Helismaan elämäntyöstä ja ainakin yrittäneensä jäljitellä hänen vertaansa vailla olevaa taituruuttaan käsitellä suomen kieltä. (Myöhempien aikojen vexisalmet ja junnuvainiot olivat parhaimmillaan hyviä hekin, mutta silti valovuoden päässä Helismaasta.) Tapio Rautavaara totesi näin: ”Menee sata vuotta ennen kuin tulee toinen Repe Helismaa, taikka 200 vuotta, 500 vuotta.”

Tapio Rautavaara on ollut oikeassa ainakin näihin päiviin asti. Oman taiteensa alueella Reino Helismaa on yhä tavoittamattomalla tasolla. Vastaavassa esikuva-asemassa on romaanikirjallisuuden saralla Väinö Linna. Näiden kahden neroudella on yhteinen piirre: taito sanoa vähillä sanoilla paljon.

Helismaa nosti tavoitetason korkealle; niinpä myöhempien aikojen riiminikkarit ovat parhaimmillaan saaneet aikaan todella pysähdyttäviä sanoituksia. Reino Helismaa voi katsella tyytyväisenä pilvensä reunalta. Hänen jälkipolville jättämänsä perintö on hyvässä hoidossa.

Edellä mainittujen miesten kanssa samassa Suomi-viihteen superraskaassa sarjassa painii myös Esa Pakarinen, joka oli aloitellut viihdemiehen uraa jo ennen sotia. Hän lyöttäytyi 1940-luvun lopulla yhteisille kiertueille Helismaan ja Rautavaaran kanssa. Siitä alkoi Pakarisen nousu kaikkien tuntemaksi kansantaiteilijaksi, läskisoosin ja juhannuskokon luokkaa olevaksi osaksi suomalaiskansallista identiteettiä.

Seuraava tallenne (johon on mielestäni aika mestarillisesti tiivistetty Esa Pakarisen taiteilijatarina, Puupää-hattua myöten) on tehty Toivotaan Toivotaan -ohjelmaa varten vuonna 1988. Ihana haikeannostalginen pätkä, jossa elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt Esa Pakarinen matkustaa lentävässä kalakukossa kohti jotakin tuntematonta määränpäätä, muistellen radanvarteen jääneitä joensuun ellejä.

Kun rillumarei-viihteen kultakaudesta oli ensin ehtinyt kulua riittävästi aikaa, alettiin lopulta paremmissakin piireissä suostua ymmärtämään sen arvo sodat ja jälleenrakennusvuodet kokeneen sukupolven henkisten haavojen lääkitsijänä, samoin Esa Pakarisen arvo kansakunnan tärkeänä viihdeterapeuttina. Kun hänen junansa lopulta 28. huhtikuuta 1989 saapui pääteasemalle, hänet haudattiin valtion kustannuksella.

Rockmusiikki rantautui Suomeen heti kohta nähtyään päivänvalon; eihän täälläkään toki ihan pullossa eletty. Muutamat varhaiset yritykset olivat tosin vähän koomisia, vaan tuskinpa seuraavaa esitystä oli ihan vakavasti otettavaksi tarkoitettukaan. Reino Helismaan (on sanoittanutkin seuraavan näytteen) löytö Vesa Enne tekee chuckberryt rillumarei-perinnettä edustavassa elokuvassa Oho, sanoi Eemeli. (Harmi, että YouTube on hukannut filminpätkän. Toistaiseksi täytyy tyytyä pelkkään ääniraitaan.)

”Nuoren rytmin” parhaiten sisäistänyt rockin täkäläisten varhaisvuosien taiteilija oli Rauli Badding Somerjoki, jossa olisi ainesta ollut vaikka suuren maailman stadioneille asti, mutta sairaalloisiin mittoihin yltynyt ujous – jota hän yritti parantaa tuolla tavanomaisella taiteilijoiden yleislääkkeellä – haittasi pahasti herkän nuorukaisen uraa, ja koko elämää.

Kuolemattomimpiin kuuluva suomalainen rokkiklassikko on Baddingin (kaverin antama lempinimi) Fiilaten ja höyläten vuodelta 1973, sanat runoilija Jarkko Laine, alkujaan Chuck Berryn kappale Reeling and Rocking. Nutturatädeiltä menivät jälleen kerran pullakahvit väärään kurkkuun, koska kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mitä touhua kappaleen intensiivinen ähellys oikein oli:

Baddingin uran kuuminta aikaa oli 1970-luvun alkupuolisko. Hän häipyi välillä kuvioista, henkilökohtaisista syistä, ja teki uuden tulemisen 1980-luvun alussa, nyt (yhtä legendaarisen) Agents-yhtyeen solistina (tuleva supertähti Suomen mittakaavassa, Topi Sorsakoski, oli tuuraajana laulukunnon pettämisen varalta). Laulujen lunnaat tulivat kuitenkin pian maksuun.

Rauli Badding Somerjoki kuoli tammikuussa 1987, vain 39-vuotiaana. Vaikka Fiilaten ja höyläten oli ollut klassikkohitti heti syntyjään, ja Badding oli nauttinut suurta arvostusta uransa molemmissa nousuvaiheissa, Rauli Badding Somerjoen merkitys suomalaisen kevyen musiikin laulutaiteen tärkeänä taustavaikuttajana on kunnolla ymmärretty vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Toki Suomessa progeakin osattiin. Sellaiset bändit kuin Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat oikein tasokkaitakin. Tipalla oli, ettei jälkimmäinen noussut maineeseen Suomen rajojen ulkopuolellakin. Kuitenkin progen ammattiylpeä kitarataiturointi oli miksolyydisine skaaloineen vähän liian vaativaa joka pojan opeteltavaksi, mutta löytyihän myös kansakoulupohjalta ymmärrettäviä esikuvia, joista yksi oli kolme pään mittaa ylitse muiden.

Hurriganes, suomalaisista rockbändeistä legendaarisin, parhaiten oivalsi yksinkertaisen perusasian: rockmusiikkia ei vastaanoteta ensisijaisesti korvien välityksellä, vaan paremminkin ns. alapäällä. Roadrunner-levyn myötä Hurriganes nousi aivan ikiomaan kategoriaansa, hallitsemaan vuosikausiksi Suosikin ”karvapäägallerioiden” ykköstiloja, josta asemasta sen tipautti vasta uusi aalto 1970-luvun lopussa.

(Mitä muuten Suosikkiin tulee: Kahta ei 1970-lukulainen teinipenska voinut välttää: finnejä ja Suosikkia. Suosikki kuului jokaisen murkkutenavan yleissivistykseen ja oli sitä mukaa aikamoisen mahtava nuorisokulttuurin vaikuttaja aikavälillä 1960-luku – tietokoneet. Suosikki kertoi, mikä milloinkin oli nuorisokuvioissa ”pop”. Vasta päästyään Suosikin julistelakanaan saattoi artisti tai bändi uskottavasti väittää olevansa kuuluisuus muuallakin kuin Sysmän maamiesseurantalon lähiympäristössä. Lehti ei jaksanut kuitenkaan pitää pintaansa nuorisokulttuurin uusia koukuttajia vastaan. Suosikin lopettaminen vuoden 2012 lopussa on surullinen juttu.)

Hurriganes on suomalaisen rock-historian vaikutusvaltaisin kokoonpano. Sen mitä tekivät Beatlesit Englannissa, teki Hurriganes Suomessa. Tässä ei ole liioittelua kuin nimeksi. Hurriganes opetti pikkupojat soittamaan ja kasvatti kokonaisen muusikkosukupolven, kun pitkin 1970-lukua lukemattomissa harjoituskellareissa treenattiin Hurriganesin aina yhtä suoraviivaisesti vetämän perusrockin kuvioita.

Vähemmistäkin musiikkipedagogisista ansioista voisi Remulle myöntää professorin, tai peräti akateemikon, arvonimen jo ajat sitten vakiintuneen ammattinimikkeen ”rock-legenda” jatkoksi. Hurriganesin huippuvuosien kokoonpanon muut jäsenet Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen (jonka raggari-imago rasvaletteineen kaikkineen oli Remun stailaama) eivät ole enää maallisten kiitosten ulottuvilla. Jo Hurriganes-vuosina melkoisiin mittoihin yltynyt ryyppääminen jäi molemmilla päälle tähtivuosien mentyä ohi. (Yksi poikien lavabravuuri oli taipua kesken kappaleen selälleen soittamaan. Toisinaan he eivät päässeet enää takaisin jaloilleen, ja koko loppusessio piti soittaa samasta asennosta.) Molemmat ovat jo kauan olleet yhä mieslukuisammaksi laajenevan Upstairs Big Bandin jäseniä.

”Remu-englanti” oli jotakin engelskaan päin kallellaan olevaa rock-esperantoa. Get On tehtiin aikoinaan studiossa täytepätkäksi, kun nauhaa oli vielä jäljellä. Pojat vain painoivat menemään tarmokasta mättöä ja Remu heitti sekaan jotakin hölynpölyä. Tuloksena on suomalaisen rokkihistorian superklassikko.

Tärkeintä on asenne, ei läpipääsy englanninkokeessa.

STOP THAT BUILDING, ROCKIN’ IS SLOW!

Anekdootti: Hurriganes oli keikalla jossakin missä lienee Putaan nuorisotalolla. Yleisön joukossa ollut nuorimies aikoi poistua ovesta. Remu pisti soiton poikki ja huusi perään: ”Takasin, juippi! Emmä vielä oo lopettanu!”

Remu on harvoja suomalaisia artisteja, joiden henkilöllisyystodistukseen riittäisi pelkkä etunimi. Sanoituspuolella samaan asemaan nousi Juice (Leskinen, nuorempaa polvea varten). Juice jatkoi siitä, mihin vain 51-vuotiaana syöpään kuollut Reino Helismaa oli joutunut jättämään, ja pääsikin aika lähelle, mutta ei ohittanut. Juice tunnusti auliisti velkansa Helismaalle, sekä sanankäyttäjänä että potkiessaan nilkkaan kaiken maailman auktoriteetteja.

Juicen mukana suomalaisen kevyen musiikin sanoitustaide nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin, oltuaan varsinkin iskelmämusiikin suunnalla höyhenenkevyitä tipitii, tom tom tom ja pylly vasten pyllyä pump pump –syvällisyyksiä (ellei niissä sitten ole jokin todella sisäänpäinlämpiävä metafyysinen taso). Moni suomalainen rock-yrittäjä käytti 1970-luvulla englanninkieltä. Uuden aallon bändien kunnia-asia oli laulaa suomeksi, ja se on pitkästi Juicen ansiota.

Juicen monimieliset ja monitasoiset sanoitukset vasta kunnolla osoittivat meidän vivahteikkaan ja ilmaisuvoimaisen suomen kielemme mahdollisuudet rock-musiikissa. Juice oli uuden aallon miehiä, monta vuotta ennen kuin koko käsitettä oli edes keksitty. Per Vers, runoilija vuodelta 1974 on Suomi-rock’n’rollin merkkipaaluteoksia. Laulua hoitaa tässä näytteessä Mikko Alatalo:

Samalta levyltä on kotoisin seuraava näyte, Odysseus. Kun kuuntelin tätä teini-ikäisenä, oli ainoa mitä ymmärsin, että tämän täytyy varmaan olla jotakin tosi syvällistä.

Nyt jo reilusti puolisatavuotiaana, ja aika monta kadotettua utopiaa myöhemmin, vasta alan vähänkään tajuta, mitä tämän laulun sanat tarkoittavat. Odysseus sisältää muutamia Juicen mestarillisimpia säkeitä, muutamaan sanaan kiteytettyjä ihmiselämän ikuisen epätäydellisyyden kipukohtia. Tätähän me ihmispolot teemme koko ikämme, tavoittelemme mahdottomia. Harhailemme kohti utopiaa, paikkaa, jossa toiveet olisivat yhtä kuin todellisuus.

Juice teki tämän vain 24-vuotiaana. Pauli Matti Juhani Leskinen oli todellakin Näkijä. Juice tuntuu tunteneen jo parikymppisenä raskasta elämänväsymystä. Ilmankos miehestä tuli juoppo ja suurin suomalainen rock-runoilija.

Juicen tuotantoon sisältyy satoja hienoja sanoituksia, joista parhaat syntyivät ennen vuotta 1988. Tuona vuonna Juicen sisuskalut saivat kyllikseen taiteilijaelämästä (jonka raskaudesta kertoo vaikkapa Viidestoista yö). Maksakirroosi oli vähällä viedä koko miehen. Juice palasi elävien kirjoihin, mutta taiteellinen luomisvoima ei toipunut enää entiselleen. Seuraava esimerkki on vuodelta 1980, ajalta, jolloin Juice oli parhaassa vedossaan, pohtimassa laulun väinämöismäistä mahtia:

Esitelläänpä tässä välissä muuan nykysuomalaisilta jo melkein unohtumaan päässyt musiikkihelmi.

Juicen merkittävimmän yhtyeen Grand Slamin ”kapellimestari”, Sibelius-akatemian käynyt ja muutenkin erittäin tasokas muusikko, kosketinsoittaja Anssi Tikanmäki teki Grand Slam -kiinnityksensä ohella myös soolouraa.

Ensimmäinen tulos näistä hankkeista oli vuonna 1981 julkaistu upea instrumentaalilevy Maisemakuvia Suomesta. Esimerkkiraitana on satumaisen kaunis (”pikku-Finlandia”, melkein tekisi mieleni sanoa) Kesäranta Etelä-Saimaalla. Tikanmäki kuvaa oman taiteensa keinoin suomalaista järvimaisemaa kuten konsanaan taidemaalari pensseleineen.

Tämä levy ansaitsee tulla muistetuksi jo siksikin, että tätä lajia ei tule enää lisää. Anssi Tikanmäki joutui 4. kesäkuuta 2024 jättämään maalliset soittolavat.

1970-luvun puolivälissä tuli punk-herätys. Hurriganes oli jo opettanut pojille sointukuviot ja oikean (p.o. riittävän nopean) tempon. Juice oli näyttänyt, mihin sanoituksissa tulee pyrkiä. Ulkomailta käsin annettiin joka jätkälle lupa soittaa, osasi tai ei.

Ja kyllä soitettiin! Alkoi suomalaisen rock’n’rollin kultakausi. (Myönnettäköön: olin itse juuri silloin ”siinä iässä”, mutta se oli pelkkää hyvää tuuria, eikä vaikuta tähän mielipiteeseen, väitän.) Muutamassa hetkessä ilmestyi pitkä kavalkadi nuorten vihaisten miesten bändejä, joiden riveissä alkoi monen suomalaisen rokkivaikuttajan pitkä ja komea musiikkiura.

Uuden aallon myrskyisimpinä vuosina Eppu Normaali oli aina ikuinen kakkonen, aina kärjen tuntumassa, mutta aina kulloisenkin nopeasti vaihtuvan ykkösilmiön varjossa.

Vuosikymmenien mittaan varsinaiseksi sinivalkoiseksi rock-instituutioksi kehittynyt ”Suomen Dire Straits” pääsee (halutessaan) kehumaan olevansa ainoa suomalainen stadion-luokan rock-orkesteri. Eppujen levyjä on mennyt kaupaksi yli kaksi miljoonaa. Bändin comeback-sessio elokuussa 2004 veti Tampereen Ratinan stadionin täyteen. Kansaa oli paikalla 30 000.

Yhdistetty viisikymmenvuotis- ja jäähyväiskiertue kesällä 2026 pisti vielä tätäkin paremmaksi. Kaksi konserttia Helsingissä ja kolme täyttä Ratinaa Tampereella olivat kaikki loppuunmyytyjä. Viimeisen mahdollisuuden nähdä livenä Eppu Normaali käytti hyväkseen 120 000 ihmistä. Suomen mittakaavassa tämä on jo aikamoinen määrä.

Eppu Normaalin varhainen pamputuslaulu on suorastaan äidillisiä tunteita herättävää puberteettikoheltamista, verrattuna siihen, mihin Eput kykenivät myöhempinä vuosinaan, varsinkin sanoituksineen. Mahtoikohan viimeksi mainittuun vaikuttaa myös geeniperintö? Syrjän veljekset Martti ja Mikko ovat kirjailijoiden Jaakko Syrjä ja Kirsi Kunnas (Kai muistat Tiitiäisen Satupuun?) poikia:

Pelle Miljoona Oy oli uuden aallon kuumin nimi parin vuoden ajan. Pelle Miljoona on pitkän linjan rockmuusikko ja jatkanut uraansa pienempien yleisöjen edessä viime vuosiin asti. (Kerran eräässä turkulaisessa juottokaukalossa Pelle Miljoona istahti keikan jälkeen samaan pöytään, ja sain kunnian antaa tulta hänen sikariinsa – Enkä tietenkään älynnyt säilyttää sytytintä…) Pelle Miljoona oli uuden aallon kärkiedustajista lähimpänä puhdasoppista brittiläistä punk-raivoa.

On ihan normaalia, että teininä ahistaa. Ahisti isääsikin (ja ahistaa vieläkin).

Onko tuostakin ajasta jo noin järkyttävän kauan? Teiniangstin tulkki Pelle on nyt seitsemänkymppinen huru-ukko, joka tulkitsee uskottavasti enää vanhenemisen aiheuttamaa masennusta.

Alussa melko tavanomaista suoraviivaista uuden aallon punkkiräimettä soittanut joensuulaiskokoonpano Hassisen kone (1979) kehittyi parissa vuodessa aivan hurjasti. Karismaattinen Ismo Alanko näytti heti hänessä piilevän melkoisen musiikintekijän potentiaalin. Harsoinen teräs (1982) meni jo hyvän matkaa kokeelliseen suuntaan ksylofoneineen ja vertauskuvallisine sanoituksineen:

Vuonna 2003, tähän mennessä ainoana muusikkona, Eino Leino –palkinnon ansioistaan sanoittajana saanut Tuomari Nurmio oli omaperäinen ilmiö uuden aallon muusikoiden joukossa – eikä pelkästään persoonallisen narisevan lauluäänensä vuoksi. Alusta pitäen omien musiikillisten polkujensa mutkia tutkinut Tuomari teki kolmen vuoden sisään kolme toinen toistaan parempaa ja vieläpä keskenään perin erisävyistä albumia.

Esikoislevyllä Kohdusta hautaan melkein jokainen kappale edusti eri kevyen musiikin lajia. Maailmanpyörä palaa –levyllä oli päällä suoraviivaisempi rokkivaihde. Kolmas, teemalevy Lasten mehuhetki puolestaan leikitteli riitasointuisilla sekä käännetyillä sävelkuvioilla ja lastensoittimilla. Aivan oikein: nimikappaleen melodia alkaa tietenkin kaikille lapsille tutulla ”lällällällällieru” -teemalla.

”Suomirockin kruununjalokiviä”, totesi Tuomo Karhu (TS 20.10.2010), eikä kuulosta liioittelulta. Myöhemminkään Tuomari Nurmio ei koskaan jäänyt pyörittämään vanhaa levyä vaan kokeili aina uutta. Tämä asenne näkyi keikoillakin. Tuomarin mukaan kappaleiden täytyy kestää kovaa kulutusta. Biisejä ei yritettykään soittaa levyjen kanssa yks yhteen -tyyliin vaan aina vähän erilaisina versioina.

Seuraava pätkä on peräisin levyltä Maailmanpyörä palaa (noista ”kruununjalokivistä” mielestäni säihkyvin):

Uuden aallon maininkien vähitellen asettuessa tämän Suomi-rockin hienon jakson perintö jäi elämään, osittain musiikkiuraansa jatkaneissa ja aikuistuneissa uuden aallon yhtyeissä ja muusikoissa. Moni myöhempien aikojen suomalaiskansallinen rockmusiikintekijä on ammentanut innoituksensa uuden aallon raikkaista vesistä ja sanoituspuolella jatkanut ansiokkaasti helismaalais-leskisläisillä linjoilla. Olkoot tästä esimerkkeinä kolme seuraavaa leikettä.

Juuriltaan pohjalainen, mutta jyväskyläläissyntyinen Miljoonasade, Lelukaupan häät, ties kuinka mones surullinen rakkaustarina:

Suomalaisella miehellä on lupa itkeä vain silloin, kun kala pääsee karkuun. Tunteiden paljastaminen on heikkouden merkki, taotaan päähän pienestä pitäen, isällisesti avokämmenellä. Toki hellään sävyyn on lupa puhua, mutta vain traktorista tai moottoripyörästä.

Tunne-elämäänsä ei voi paljastaa sen paremmin toisille miehille kuin naisillekaan. Edellisessä tapauksessa menee maine kaveripiirissä, jälkimmäisessä mies tuntee avaavansa puolustuksensa viholliselle iskettäväksi ja pelkää jäävänsä alakynteen.

Näistäkö johtunee, että pohjoisten metsien miehet ovat omimmillaan laulaessaan surullisia lauluja? Suomessa mollisävellaji tarkoittaa samaa kuin rehellinen. Duuri on teeskenneltyä iloa. Näin sanoo pianisti Iiro Rantala. Suurin osa suomalaisista joululauluistakin soi mollissa, vaikka joulun pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Pinnistetyn hilpeä hei fallerii ja hei falleraa -rallattelu ei vain jotenkin istu suomalaiseen mielen kaamokseen. Väkisin salatut tunteet voivat päästä ilmoille musiikin kautta, ja ne saavat luontevan ja vakuuttavan tulkinnan, koska ne osuvat maaliin: kuulija kokee itse salaa sisimmässään noita samoja tunteita.

Samoista syistä – ja kansakoulun laulukokeiden nöyryyttävistä muistoista? – johtunee, että suomalaiset laulavat innokkaasti karaokea, varsinkin pienessä vihneessä, yleisön kannustaessa yhtä innokkaasti. Ilmeisesti aika osuvasti kertoo kulttuurieroista se seikka, että ruotsinlaivoilla on karaokeohjelmistot suomeksi ja englanniksi, ei ruotsiksi.

Kolmas Nainen muistelee alkavan parrankasvun hämmentäviä vuosia:

”Samuli Putro on istunut viereisessä pöydässä.” -ajatus tulee väkisin mieleen seuraavaa kuunnellessa:

Kaikki edelliset kolme ovat post- uusi aalto -ajan kärkikaartia. Jokaisen soitannolliset näkemykset osoittavat syvää kunnioitusta rock n’rollin perusarvoja kohtaan. Sanoitukset tiirikoivat auki miehisen tunne-elämän lukittuja komeroita. Kaikkien juuret ovat Pohjanmaalla, mikä on kiinnostava juttu. Nimenomaan ”pohojalaasuuteen” kuuluu karskin ja jäyhän tosimiehen ”joko tykätähän tai tapetahan” -roolimalli.

Väitän, että nimenomaan vaikeus muuten tuoda esiin miehen elämään joka tapauksessa liittyviä herkkiä puolia saa aikaan näin puhuttelevia sanoituksia. Väitän myös, että Suomi-rock’n’rollissa pääosassa ovat nimenomaan sanat. Sävellykset pelaavat enemmän varman päälle. Ne ovat harvemmin kovin sykähdyttäviä ja toimivat vain yhdessä sanoituksen kanssa, eivät itsenäisesti. Muun muassa Juicen Grand Slam -kokoonpanossa vaikuttanut Anssi Tikanmäki oli muuan poikkeus, mutta hän olikin käynyt Sibelius-akatemian.

Jos suomalaisessa rock’n’rollissa on jokin pitkän linjan yhteinen piirre, se on vakava yleissävy – pettuleivästä tarttunut tikkuinen asenne elämään? – joka tuntuu puhuttelevan juuri meidän korvenraivaajien jälkeläisten syvimpiä tuntoja. Mutta emme sentään aina synkistele. Ei toki huumoriakaan ole unohdettu – varsinkaan huonoa huumoria, joka onkin huumorinlaji vaativimmasta päästä. Hyvän huonon huumorin tuottaminen vaatii paljon älykkyyttä, ja mitä huonompi huumori, sitä enemmän huumorintajua sen ymmärtämiseen tarvitaan. Onkin ihan merkillinen yhdistelmä, että peräpohjolan synkät harjasniskat osoittavat toisinaan vallan loisteliasta huumorintajua.

Kekkosen aikana paljon pahennusta herättänyt Sleepy Sleepers tuli Lahdesta – tuosta junttihuumorirockin liverpoolista. Leningrad Cowboys oli Sleepy Sleepersin puuhamiesten Sakke Järvenpään ja Mato Valtosen jatkoprojekti. Enimmäkseen tuttuja rock-klassikoita cover-versioina veivannut Leningrad Cowboys nautti suosiota myös ulkomailla, varsinkin Saksassa. Saksalaiset rakastavat ironiaa, mutta eivät oikein tunnu itse hallitsevan tuota vaikeaa taiteenlajia.

Siirtykäämme jälleen ulkomaisille areenoille.

Punkkien tärkeintä on asenne, ei soittotaito -näkemys vaikutti laajasti myös rockmusiikin muilla rintamilla. Rockhistorian energisimmästä päästä oleva ryminäryhmä, kolmikko Motörhead yhdisteli punkin ja heavy metallin parhaat puolet. Tuloksena oli parin minuutin pituisia alkuräjähdyksiä, joiden sanoituksissa ei tyrkytetty mitään näin elät terveenä ja pitkään -elämänohjeita. Läpimurtoalbumi oli vuonna ilmestynyt 1980 Ace of Spades, jonka nimikappale (josta on muuten olemassa myös varttuneemmalle yleisölle suunnattu härmäläinen versio) kuuluu jokaisen metallimiehen yleissivistykseen, siinä missä Black Sabbathin Paranoid.

Alkuaikoinaan Motörhead oli ennenkuulumattoman rankkaa tavaraa, ja nykyään se nauttiikin vankkaa ja ansaittua mainetta kaikenlaisten uuden aallon hevimetallisuuntausten pioneeriryhmänä: thrash-, speed- yms. metallisekoitukset.

Bändin nousun aikaan suomalaiset ihailijat olivat kovasti otettuja levyn Bomber (1979) takakannesta, jossa olevassa kuvassa bändin johtohahmo, kaikki ojanpohjat kyntänyt pitkän linjan rock-elämäntapaveteraani Lemmy Kilmister istuu pöydän ääressä huonosti nukkuneen näköisenä. Pöydällä on pullo Koskenkorvaa.

Seuraavassa on Motörhead parhaassa kokoonpanossaan ja parhaassa vedossaan. Äkäisellä asenteella päästelevät Lemmyn lisäksi kitaristi ”Fast Eddie” Clarke sekä rummuissa Phil ”Philthy Animal” Taylor.

Olen itse nähnyt Motörheadin livenä juuri silloin, kun bändistä alkoi tulla kova juttu, No Sleep ’till Hammersmith-kiertueella Helsingin jäähallissa 24. marraskuuta 1981 (sic!).

Keikka sentään toteutui, koska bändin työlupa oli pitkään katkolla. Pari vuotta aikaisemmin Motörhead oli aiheuttanut pahennusta Punkaharjun Punkarock-festareilla laittamalla päreiksi mm. pukuhuoneena toimineen matkailuvaunun sekä joutumalla putkaan.

Motörhead kehui itseään maailman kovaäänisimmäksi bändiksi, ja kyllä aika julmettua meteliä pitikin. Silloin Lemmy oli vielä kaukana ”rock-legenda” -tittelinhaltijasta eikä ollut mitään tietoa, miten isoksi rock n’roll -ilmiöksi Motörhead tulisi lopulta kehkeytymään. Lemmy ehti kirjoittaa rokkihistoriaan melkoisen luvun.

(Sivumennen: The Muppet Shown rumpali on nimeltään Animal. Soittotyyli ja ulkonäkökin ovat melkein yks-yhteen.)

Punk elähdytti populaarikulttuuria vallan paljon. Käsite ”uusi aalto” on oikeastaan lainatavaraa eikä rajoitu vain suomalaiseen rokkihistoriaan. Populaarikulttuurin ydinalueilla oli alettu puhua tyylilajista New Wave, kun punkista oli muutaman vuoden kuluessa siivoutunut pois kaikkein räkäisin katupoika-aines (käsite punk tulikin katuhampuusia tarkoittavasta sanasta).

Uuden aallon orkestereista merkittävimpiin kuuluva Blondie oli suosionsa huipulla 1970-80-lukujen taitteen tienoilla. Bändi oli hyvä ihan oikeasti, mutta menestystä tietysti edisti kuuma laulusolisti, Debbie Harry, vähän tuhman tuntuinen kaunis vaaleaverikkö. Call Me oli elokuvan Pretty Baby tunnari:

Siihen aikaan, kun pahennuksen herättäminen oli vielä nykyistä paljon helpompaa: Pikaisen esittelyn ansaitsee muuan raikas tuulahdus, punk-ilmiöstä vaikutteita saanut Nina Hagen, joka oli kaikkea muuta kuin valtavirtauksia edustanut artisti. Arvelenpa esimerkiksi Madonnan poimineen jonkin verran inspiraatiota Nina Hagenin provosoivasta tyylistä.

Nina Hagen oli työtätekevien unelmavaltion DDR:n kasvatteja, mikä ainakin osittain selittänee hänen melkoisen skitsolta vaikuttavan taiteilijapersoonallisuutensa. Jos Nina Hagen olisi kuvataiteilija, hänet lokeroitaisiin varmaankin dadaistiksi. Nina Hagenin ihastuttavin teos oli 1980-luvun aaltopituudelle viritetty (nykykorviin jo hurmaavan primitiiviseltä kuulostava elektroniikkapiipityssovitus) versio Zarah Leanderin tunnetuimmasta Lied-laulusta Ich weiß es wird einmal ein Wunder geschehen (1941):

Iso-Britannia ja USA, siinä olivat kevyen musiikin suurvallat 1970-luvulla. Mitä USA:ssa puuhattiin? Muutama esimerkki:

Lähinnä hard-rockin kategoriaan luettava Blue Öyster Cult oli tunnetumpi Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Mielestäni tämä yhtye on rock-busineksen tasokkaimpia kautta aikojen ja jäänyt ison veden tällä puolen pitkälti vaille ansaitsemaansa huomiota. (Myönnettäköön: fanitin tätä ankarasti Uriah Heep –iän mentyä ohi.) BÖC ei myöskään parhaina vuosinaan milloinkaan langennut toistamaan itseään. Jokaisessa kappaleessa on jokin omanlaisensa omaperäinen oivallus. On melkein samantekevää, minkä esimerkin valitsee toinen toistaan edustavampien kappaleiden pitkästä luettelosta, joten pistettäköön pyörimään vaikkapa Astronomy. Ennen kaikkea tukevamman poljennon ja kitaroinnin ystäville suosittelen lähempää tutustumista:

Toinen monella kitaralla tuotettuun täyteläiseen äänivalliin luottava amerikkalaisryhmä Lynyrd Skynyrd on Syvän Etelän punaniskarock’n’rollin sektorilla mittapuun asemassa. Kuten esimerkistä kuuluu, Southern Rockin juuret istuvat yhä tukevasti blues-maaperässä. Esimerkki ei ole alkuperäistä Lynyrd Skynyrdiä – alkuperäiskokoonpanon kolme jäsentä kuolivat lento-onnettomuudessa 1977.

Syvässä Etelässä ei kuitenkaan uskota evoluutioteoriaan. Jumala loi maailman kerralla valmiiksi, Lynyrd Skynyrd mukaan luettuna. Siispä Lynyrd Skynyrdin ylösnousemusversio on kiitettävän uskollinen perinteille, alkuperäisen Lynyrd Skynyrdin ravintotottumuksiin viittaavaa oluttynnyrivuorta myöten. Parhaat asiat ovat yksinkertaisia, sen tietää Simple Man:

Toinen Southern Rockin peruskokoonpano on ZZ Top, joka on vuosikymmeniä veivannut yhtä ja samaa kolmen soinnun blueskuviotaan. ZZ Topin tekemisissä on melkoinen annos itseironiaa (harvinainen piirre amerikkalaisissa). ZZ Top tekee pilaa itsestään liioittelemalla omia maneereitaan ja se kuulostaa – ja sen kuuluu kuulostaa – samalta vuosikymmenestä toiseen. Ainoat sallitut muutokset ovat ukkojen vanhetessa yhä pitemmiksi venyvät parrat ja videoilla keikuttelevien go go -tyttöjen samassa suhteessa pitenevät sääret. (Rumpalilla ei ole partaa, mutta siitä hyvästä hänen nimensä on Frank Beard.) ZZ Topin maailmanlaajuinen läpimurtoteos oli Eliminator-levy vuodelta 1983. Tämä oli Eliminatorin ykköshitti:

ZZ Top on vetänyt omaa linjaansa niin järkähtämättömästi, ettei antanut edes basisti Dusty Hillin kuoleman vuonna 2021 häiritä rutiineja. Uusi basistikiinnitys Elwood Francis istuu kokoonpanoon hienosti, joskin parran pituudessa on vielä kehittämisen varaa.

Nyt on kolmikosta jäljellä enää kitaristi Billy Gibbons. 17. elokuuta 2026 sai Frank Beard kutsun liittyä yläkerran rytmiryhmään. Gibbons lähentelee jo kahdeksaakymppiä, joten boogiejyrän pysähtyminen on tuskin enää kaukana.

Aiemmin käsitellyllä punk-ilmiöllä oli siis iso merkitys sen puhaltaessa uutta alkuvoimaa yhä kauemmas lapsuudenkotinsa henkisestä ilmapiiristä harhautuneeseen rock’n’roll-kulttuuriin. Kuitenkin punk itse tyhjeni raivokkaasta energiastaan melko nopeasti. Ala- ja vastakulttuurina punk on ollut pitkäikäinen. Töyhtöpäitä näkyy yhä katukuvassa. Mahtanee olla menossa jo kolmas sukupolvi.

1980-luvun mittaan rock’n’rollia alkoi vähitellen vaivata hivenaineiden puute, enkä nyt tarkoita noita rokkikulttuuriin vahvasti liittyneitä ei-sallittuja lisäaineita. (Muuan tuon raskaan ajan yli hengissä selvinneistä, Alice Cooper totesi eräässä haastattelussa ei muistavansa mitään 1970-luvusta. Liisa-herran comeback-hitti Poison lienee syntynyt vankan asiantuntemuksen pohjalta.)

Rock-sukupolven aikuistuessa myös rock-musiikki keski-ikäistyi ja muuttui ammattimaisemmaksi perheen elättämiseksi. Kiertueiden paisuessa miljoonien kustannuksineen melkoisiksi liikeyrityksiksi ei takahuonejuhlintaa voinut päästää enää karkaamaan käsistä.

Entisten lisäksi ilmaantui toki koko joukko uusiakin yrittäjiä, joista moni nousi vankkaan mega-asemaan, kuten vaikkapa yhdysvaltalainen heavyryhmä Metallica sekä irlantilainen keskiluokkaiseen makuun sopiva U2. Kuitenkin 1980-luvulta lähtien rockmusiikin lippua ovat heiluttaneet ennen kaikkea kansaneläkeikää lähestyvät vanhat veteraanit, joista monilla hivenaineet eivät ole suinkaan hiipuneet osteoporoosiksi asti.

Tuonen viikate on harventanut rivejä, eivätkä elävien kohdalla henkilökemiat aina pelaa, joten usein pitkän tauon jälkeen uudelleen lavoille kavunneiden vanhojen superbändien miehistöjä on paikkailtu uusilla jäsenillä. Voidaan kysyä, onko vaikkapa tämän päivän Deep Purplella enää oikein mitään tekemistä parhaiden vuosien nimikaimansa kanssa.

Rock’n’rollin monista suuntauksista itsepintaisimmin kieltäytyy kuolemasta heavy metal, näyttää siltä. Se, että rockmusiikin lajeista juuri heavy metallin ymmärtäminen vaatii vähiten älyllistä ponnistelua, on kai pelkkä sattuma. 1970-luvun jälkeiset heavy metal –joukkiot tuntuvat vain olevan kaikki samasta puusta veistettyjä. Soitanto on steriiliksi ylituotettua, kuin ruotsalainen popmusiikki, ja laulusolisteilta tuntuu jääneen äänenmurros väliin. Näihin viittaa musiikkitieteellinen käsite ”kikkelihevi”.

Toistaiseksi viimeisiä virkistäviä uudistushenkisiä tuulahduksia rock-perinteeseen oli Yhdysvaltain luoteisosissa syntynyt grunge, jonka senkään antama vitamiiniruiske tuskin olisi kauaa riittänyt ilman kaikkensa uhrannutta taiteilijaa – ilman Kurt Cobainin ryhtymistä grungen marttyyriksi 1994. Nevermind oli Cobainin johtaman Nirvanan läpilyöntialbumi ja halvasta deodorantista nimen lainannut Smells Like Teen Spirit läpilyöntihitti:

Yksittäisistä bändeistä viime vuosien hauskimmasta päästä on heavy metal –vaikutteista mättöä saksan kielellä, lievä virne suupielessä, lasketteleva Rammstein. (Itäsaksalaisia ovat tämänkin joukkion jäsenet taustaltaan, muuten.) Mitä tahansa jylhänkuuloisella saksan kielellä sanookin – vaikka Ich liebe Dich – se kuulostaa lähinnä sodanjulistukselta. Tuo saksan kieleen sisäänrakennettu sotilassaappaiden poljento sopii vallan hienosti jykevämmän paalujunttarockin seuraan.

Heavypullistelu on pohjimmiltaan teennäistä mukamiehekästä uhoamista ja sisäisen epävarmuuden peittelemistä. Karskeimmallakin metallimiehellä on salaa ikävä äitiä:

Rammsteinia voisi verrata vaikka meikäläiseen Teräsbetoniin, joka hyödyntää tarkkaan kaikki mahdolliset hevikliseet ja laulaa härmäksi, mikä mahtaa vuorostaan kuulostaa huvittavalta saksalaisen korvissa.

Tehkäämme nyt viimeinkin lyhyt ekskursio myös popmusiikin kehitystarinaan.

Rock – eli miehekkäästi ”jytä” – oli päivän sana 1970-luvulla, ja kaikki poppiin viittaava – ”purkka”, väheksyvästi – oli sen rinnalla vähän lällärikamaa. Rock uskoi raakaan voimaan, joka alkoi hiipua rock-sotureiden ikääntyessä. Popmusiikki sen sijaan sijoitti ikuiseen nuoruuteen ja hankki koko ajan uutta rekryyttiä. Tämän vuoksi tuo jälkimmäinen populaarimusiikin peruslaji näyttää selviytyneen voittajaksi, ainakin toistaiseksi.

Seuraavana on listalla varsinainen popituskappaleiden Mona Lisa, ABBA:n Waterloo, jonka senkin tuntevat kaikki. (Sitä paitsi Mona Lisa roikkui Tuileries’n palatsissa Napoleonin makuuhuoneen seinällä.)

Ja kas kummaa: vaikka iloista popittelua onkin olevinaan, paljastaa ränttätänttä-tausta, että tälläkin rallatuksella on pohjimmillaan blues-juuret.

Vaikka Eurovision laulukilpailuja on pidetty isolla rahalla ja haloolla vuosikymmenien ajan, kilpailusta on silti ani harvoin seurannut mitään oleellista vetoapua osanottajien ja edes voittajien uralle. (Lordi??? Mikä se on?)

ABBA on tähän sääntöön merkittävin poikkeus.  Menestyksen salaisuus olivat A-kaksikon hyvin yhteen sointuvat kirkkaat lauluäänet ja B-kaksikon hienot melodiat. Waterloo 1815 oli Napoleonille tappio, mutta 1974 ABBA:lle voitto, joka vaikutti paljon muuhunkin kuin nelikon jäsenten uraan ja pankkitileihin.

Hyvin kulkeva ja hyvin viimeistelty – mutta vähän tylsä – (kuten konsanaan Volvo) ruotsalainen poppismusiikki on sittemmin myynyt maailmalla hyvin ja oppinut melkein kaiken osaamansa ABBA:lta. Yli 500 miljoonaa myytyä levyä on vakuuttanut voitonmaksimointipopin tekijät kautta maailman ABBA:n esikuva-arvosta. Tuskin liioittelen ainakaan pahasti, jos väitän ABBA:n olevan omalla kevyen musiikin alueellaan vastaavassa asemassa kuin ovat omilla tahoillaan Elvis ja Beatles.

Supersuosio ja päälle satavat miljoonat tulivat taas kerran hintoihinsa. Molempien AB-parien avioliitot tuhoutuivat menestyksen paineisiin. ABBA-nelikolle on tarjottu mielikuvituksellisia summia yhteisesiintymisestä, mutta A, B, B ja A eivät ole pikkurahan puutteessa. ABBA:n kuolemattomuus pysyy vain, jos se saa säilyä muistoissamme nuoruutensa kukoistuksessa.

Vaikka Abba jäikin tauolle, jäsenet eivät suinkaan jääneet lojumaan joutilaina. B-kaksikko jatkoi aktiivisesti musiikintekemistä. Myös A ja A tekivät kumpikin tahollaan soolouraa.

Syksyllä 2021 ABBA kuitenkin järjesti jymy-yllätyksen: melkein neljänkymmenen vuoden jälkeen ilmestyi uusi levy sekä jonkinnäköinen konserttikin toteutettuna digitaalitekniikalla. Live-esiintymistä tuskin kuitenkaan kannattaa odottaa abbalaisten ollessa jo seitsemänkymppisiä.

Popmusiikki oli häpeämättömän kaupallista. Rockryhmät runnoivat lavoilla kainalot märkinä ja veren maku suussa. Ainakin nimellisesti päällimmäisinä olivat olevinaan musiikilliset tavoitteet. Miljoonat kertyivät mukavana sivutuotteena, ja nekin menivät lähinnä rock’n’roll-elämäntapaan liittyvien kalliiden – usein epäterveellisten – harrastusten rahoittamiseen. Popmusiikkia tuotettiin samaan aikaan jo hyvinkin laskelmoivasti.

Toisinaan melkein itseään musiikkia tärkeämpää tuntui olleen visuaalinen ilme. Välillä vaikutti siltä, että musiikki oli mukana pelkkänä tekosyynä, että hyvännäköisten nuorten ihmisten tanssahtelu lavalla näyttäisi jotenkin luontevammalta.

Saksalainen Boney M. oli varhainen esimerkki tämänkaltaisesta poptuotteesta – jopa niin tuotteesta, että nimi ja ensimmäinen hitinpoikanenkin olivat jo olemassa ennen fyysistä kokoonpanoa. Sama ryhmä käyköön esimerkkinä myös diskomusiikista, jolla oli taustansa amerikkalaisessa soul- ja funk-musiikissa. Johtuuko sitten karibialaisista esiintyjistä, etteivät edes saksalaiset tuottajat laskutikkuineen ole onnistuneet tyystin katkomaan yhteyksiä perinteeseen?

Boney M. oli jotakin aivan uutta vuonna 1976. Varmaankin siitä syystä tämä joukkio muistetaan yhä. Boney M:n miesjäsen Bobby Farrell kuoli 30. joulukuuta 2010.

Popmusiikin tuottajaportaissa ei useinkaan edes tähdätä siihen, että artistin ura muodostuisi puolen vuosisadan mittaiseksi. Jos kuitenkin muodostuu, niin hyvä on, sehän vain helpottaa markkinointia. Niinpä popsektorilla on tulijoita ja menijöitä, jos kohta myös pitemmäksi ajaksi asemansa vakiinnuttaneita supertähtiä. Popmusiikki on enemmän kulutusmusiikkia kuin mitä oli perinteinen rock’n’roll ja artistien lavasäteilyn puoliintumisaika sen vuoksi lyhyempi. Niinpä ”popklassikoiden” – sekä esiintyjien että kappaleiden – luettelo on paljon ohuempi kuin vastaava katalogi rock-puolella.

Rockmusiikki pitkälti luotti ”oikeisiin” soittimiin, joskin kokeiluja, varsinkin progemusiikissa, tehtiin myös elektronisilla laitteilla. Saksalainen, jo nimeään myöten asialleen omistautunut Kraftwerk teki pioneerityötä konemusiikin saralla jo 1970-luvun lopulla, aikana, jolloin konesaundin aikaansaavat laitteet piti rakentaa itse:

Kuitenkin nykymusiikkiin vahvasti liittyvä koneellisuus on kehittynyt ennen kaikkea popmusiikin siivellä – ja tuonut toki popmusiikkiin paljon uudenlaista äänimaailmaa, ja hienoa sellaista. Italialainen tuottaja ja säveltäjä Giorgio Moroder on syntikkamusiikin vahva vaikuttaja. Kasaripoppi saa kiittää Moroderia paljosta. Donna Summerin diskohitti I Feel Love vuodelta 1977 oli ensimmäisiä kokonaan koneilla tehtyjä musiikkikappaleita. Solistia ei sentään yritetty tehdä digitaaliseksi, ja hyvä niin.

17. toukokuuta 2012 tuli Diskokuningattaren vuoro jättää maalliset estradit, ja niin oli kevyen musiikin siniverisen säädyn viimeinenkin jäsen siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon.

1980-luvulla tulvahti musiikkimarkkinoille valtava lauma siistiä konepoppia esittäviä nättejä poikia ja tyttöjä, jotka tekivät pari hittiä ja katosivat taas jonnekin. Olkoon Limahl esimerkkinä ajan kertakäyttötähdistä, vaikka päättymättömästä tarinasta laulaakin. Ihan näppärää tukka hyvin, kaikki hyvin –syntikkapoppia vailla mitään maailmanparantamisen pyrkimystä. Elokuvakappale tämäkin:

Pitemmäksi aikaa alalle vaikuttamaan jääneistä vaikuttajista menestyneimmästä päästä on Pet Shop Boys –kaksikko. Seuraava esimerkki on lainatavaraa, Go West, alkujaan Village People –diskohitti 1970-luvulta. Videossa vaikuttaisi olevan pieni ripaus homoerotiikkaa – tai sellaisen parodiaa:

Vaikka voitonmaksimointimusiikista on pitkälti kysymys, popmusiikkia ei suinkaan päästä syyttämään kokeilunhalun puutteesta. Eihän koskaan voi varmuudella tietää, mistä hitti tulee, joten kaikkea pitää kokeilla. Lainoja on otettu mistä tahansa musiikkilajista sekä versioitu vähän kaikkea, joululauluja ja virsiä myöten. Seuraavassa esimerkissä 1980-90-luvuilla vaikuttanut ruotsalaisryhmä Army of Lovers soveltaa juutalaismusiikin aineksia. Vaikka toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -kertakäyttöpoppia onkin, sanoituksessa on silti yritystä vanhatestamentillisine viittauksineen.

”Ne vei mun sanomalehden.” (ei tuo ruotsi nyt niin perin vaikeaa ole…)

Poppismusiikin supervaltoja ovat vuosikymmenien mittaan olleet ennen kaikkea Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Kuitenkin tätä musiikinlajia – joka on niin monimuotoinen, että voiko sitä enää lajiksikaan sanoa – tehdään joka puolella maailmaa. Eksoottisempien kulttuurien suunnalta ilmaantuu aina silloin tällöin myös hittitavaraa.

Mbalax on suosittua populaarimusiikkia Afrikan länsirannikolla. 7 Seconds vuodelta 1994, esittäjäparivaljakko senegalilainen Youssou N’Dour ja sierraleonelais-ruotsalainen Neneh Cherry. Ensimmäisten säkeiden kieli on wolofia, osa ranskaa ilmeisesti aika senegalilaisella korostuksella.

Konemusiikista eri alalajeineen muodostui vuosituhannen vaihdetta kohti melkoisen laaja kevyen musiikin osa-alue. Myös suomalaiset ovat antaneet tähän panoksensa. Daruden Sandstorm oli Euroopassa miljoonamyyntiin yltänyt menestys. Tuo loputon pipipää-pipipää-piipitys kuulostaa kyllä merkillisen tehokkaalta. Tempo on ilmeisesti onnistuttu virittämään täsmälleen jollekin molekyylitasolla sykkivälle ihmisen ominaistaajuudelle.

Jollakin välähti, kun Suomi 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoa suunniteltiin. Sundström oli täysosuma juhlavuoden alkufanfaariksi:

Popmusiikkia käsiteltäessä ei tietenkään sovi unohtaa Michael Jacksonia eikä Madonnaa.

Michael Jackson (1958–2009) joutui aloittamaan tähden uransa jo pikkulapsena, 1960-luvulla The Jackson Five –veljeskatraan nuorimpana ja valovoimaisimpana jäsenenä, ankaran isä Josephin manageroidessa.

Soolouran Michael aloitti jo 1970-luvun alussa. Thriller-albumi vuodelta 1982 kruunasi Michael Jacksonin ”Popin kuninkaaksi”. Levy on maailman eniten myyty, 130 miljoonaa kappaletta (On ihan omalla sataluvullaan. Toisena tilastoissa oleva AC/DC:n Back in Black on käynyt kaupaksi vain 49 miljoonaa kertaa.). Thriller nosti Michael Jacksonin uransa huipulle ja uudisti sekä popmusiikkia että musiikkivideotaidetta. Michael Jackson parhaimmillaan:

Michael Jackson ei ollut saanut elää normaalia lapsuutta, mikä osittain selittää hänen myöhempiä vaiheitaan. Kieltämättä Jacksonilla oli vähän merkilliset elämäntavat, minkä vuoksi myöhempinä vuosina Michael Jacksonin ympärillä pyöri paljon ikävää julkisuutta, joka jätti välillä varjoon hänen ansionsa kevyen musiikin tärkeänä vaikuttajahahmona. Hän kohtasi myös taloudellisia vaikeuksia, tähtitieteellisistä tuloistaan huolimatta. Kasvojen liiallisuuksiin mennyt muotoilu plastiikkakirurgian keinoin oli osasyy yhä paheneviin terveysongelmiin ja kipulääkkeiden väärinkäyttöön, mikä lopulta johti tähden ennenaikaiseen kuolemaan 25. kesäkuuta 2009.

Näin Madonnan ensimmäisen kerran Live Aid –hyväntekeväisyyskonsertin esiintyjien joukossa vuonna 1985 (siis televisiossa, ei livenä). Madonna esitti kappaleen Like a Virgin ja helisteli tamburiinia. Muistan todenneeni, että tuostahan ei tule kerrassaan mitään. Taas yksi yhden hitin tähtönen. Pieleen meni profetiani taas kerran. Madonnasta tulikin esikuva lukemattomalle joukolle yhden hitin tähtösiä.

Madonna raivasi tiensä huipulle omilla ansioillaan, mistä syystä hän on siellä myös pysynyt. Hän ei koskaan suostunut olemaan tuottajien luomus, vaan hän on myös lahjakas lauluntekijä sekä taitava bisnesnainen. Madonnan merkittävyys kevyen musiikin (ja laajemminkin: populaarikulttuurin) historiassa on pikemminkin hänen asenteessaan, ei niinkään musiikissa, vaikka ei sekään hassumpaa ole.

Madonna tietää, että pahennusta herättämällä pysyy otsikoissa. Varsinkin hän on osannut taitavasti asettaa vastakkain seksuaalisuuden sekä uskonnon. Noihin molempiin liittyvät normit ovat miesten hallitseman kulttuurin ilmauksia.

Jo kasteessa saamaansa etunimeään myöten Madonnalla oli erinomaiset lähtökohdat tämän provosoivan asetelman rakentamiseen: Neitsyt Marian kaima, jonka seksuaalisuus haastaa riitaa miehisen käsityksen kanssa siitä, mikä on naiselle soveliasta seksuaalisuutta. Madonnan tekemisissä onkin melkoinen annos feminismiä.

Myös musiikkikulttuuri on pitkälti miehisten käsitysten, asenteiden ja fantasioiden määrittelemää, silloinkin, kun tähden asemassa on nainen – ja varsinkin silloin, tekisi mieleni lisätä. Madonna pelaa seksuaalisuudella, mutta ei alistu seksiobjektiksi. Madonna vie ja mies vikisee. Miehiä ärsyttää, koska Madonnan kaltainen vahva ja itsenäinen nainen ei ole kenen tahansa turvenuijan pokattavissa baaritiskinkulmalta.

Like a Prayer on mielestäni Madonnan parhaimmistoa:

Pikku hiljaa päätän kevyttä musiikkia käsittelevän artikkelin, näihin kahteen tärkeään hahmoon, syvästi tietoisena siitä, että jutun sisältöön on jäänyt tuhat ja yksi pahaa aukkoa. Kevyen musiikin kenttä on valtavan laaja ja sitä mukaa mahdoton kattavasti kuvailtavaksi.

Tämä tarina saakoon päättyä pääpiirteissään 1980-luvulle, ”kasaripopin” vuosikymmenelle. Mitä pysyvästi arvokasta 1990-luvusta, ”ysäristä”, lopulta jää kevyen musiikin aarrearkkuun, se tarina hakee vielä muotoaan.

Konemusiikki nyt ainakin näyttäisi jatkaneen voittokulkuaan. Samoin rap (puheenpulina musiikin päälle savolaisella aksentilla, paino aina etutavulla) ei kuulosta jäävän pelkäksi sesonki-ilmiöksi. Rapinkin juuret tosin tunkeutuvat 1970-luvulle asti, mutta maailmanlaajuinen boomi tuli vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Hienoin tämän lajin teos, minkä tiedän, on suomalaista työtä, Palefacen ’Til the Break of Dawn, jonka taustan muodostaa Francis Lain sävellys Aujourd’hui C’est toi:

Kuulostaako tausta tutulta? Aivan oikein, palveli kauan Ajankohtaisen kakkosen tunnuksena.

Vielä varmemmin kirjoittamaton lehti on 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen, jolle eräs sanomalehtikolumnisti taannoin ehdotti nimeä ”nolsari”.

Näyttäisi siltä, että musiikin mennessä yhä enemmän nettiin ja tietokoneiden muutenkin yhä vahvemmin hallitessa ihmisten viihde-elämyksiä musiikinteosta on tullut yhä nopeatahtisempaa voitonmaksimointia. Kulloinenkin hittitavara syntyy nopeasti, elää hetken ja katoaa saman tien. Onhan noita kaiken maailman ladygagoja (teiniläppä: miten Lady Gaga vastaa puhelimeen…?), mutta heidän ”ansionsa” tuntuvat olevan lähinnä ns. ulkomusiikillisia. Iltapäivälehdet repivät lööppejä korkojen korkeudesta ja kaula-aukkojen syvyydestä. Musiikki on pelkkä keppihevonen julkisuuteen, ja senpä vuoksi siitä ei ole mitään sanottavaa.

Vielä on yksi artikkeli: MUSIIKKI TUNTEIDEN TULKKINA

Varoitan heti kärkeen. Olen ryhtymässä lähestulkoon toivottomaan yritykseen, luomaan yleiskuvaa länsimaisesta populaarimusiikista. Yritän rajata jättiläismäistä aihealuetta melko tiukasti, afroamerikkalaiseen traditioon nojaavaan musiikkiin, ja jätän niin kutsutun iskelmämusiikin vähemmälle, suinkaan väheksymättä tuota laajaa ja parhaimmillaan erittäin hienoa viihdemusiikin osa-aluetta. Siitä huolimatta saa olla tyytyväinen, jos urakasta selviää alle sadalla videoleikkeellä. Katsotaan, miten tässä käy. Rohkeasti vain eteenpäin.

Otsikon käsite ”kevyt musiikki” on hankala tapaus rajattavaksi. Kyse on laveasti ymmärrettynä vähän kaikenlaisesta enemmän tai vähemmän viihteellisestä ja suhteellisen helposti ymmärrettävästä musiikista, joka ei ole taidemusiikkia tai esimerkiksi poliittista, isänmaallista tai hengellistä musiikkia.

Kevyellä musiikilla ymmärretään ennen kaikkea äänentallennus- ja äänentoistotekniikan kehityksen myötä syntynyttä suurille joukoille tarkoitettua musiikkia. Puhutaan myös ns. populaarimusiikista.

Molemmilla käsitteillä oli kauan vähän halventava merkitys, jonka taustalla kummittelee vanha luokkayhteiskunta. ”Kulttuuri” oli jotakin yläluokan määrittelemää, yläluokan elämäntapaan ja maailmankuvaan liittyvää, jotakin ”sivistynyttä”.

Mutta kevyt musiikki syntyikin rahvaan syvistä riveistä, työväenluokkaisten ihmisten musiikkiperinteistä. Menestys musiikkiuralla tarjosi lopulta myös mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun pois työväenluokasta, ei sentään pääsyä yläluokan suljettuihin piireihin, mutta rikastumisen kautta ainakin keskiluokkaan.

Että rahvaanmusiikilla rikastuminen tuli mahdolliseksi, tarvittiin maksukykyistä yleisöä. Alaluokkainen musiikkikulttuuri ei jäänytkään alaluokan omaksi viihteeksi vaan sepä löysikin suosiota ylempien luokkien jälkikasvun joukosta. Nuorenahan pitää olla aina vähän kapinassa vanhempien arvomaailmaa vastaan.

Kevyt musiikki syntyi, kun ”kansan” parissa piilevä luova nerous pääsi murtautumaan köyhyyden kahleista. Tähän antoivat mahdollisuuden keskiluokkaisen teinisukupolven taskurahat.

Kevyt musiikki on myös tärkeä osa ns. populaarikulttuuria, jonka synnyssä ja leviämisessä tärkeää osaa näyttelivät juuri tekniikan mahdollistamat halvat levityskanavat: radio, levysoitin, elokuva ja televisio. Nämäkin olivat alkuvaiheissaan liian hintavia sopiakseen työväenluokkaisten ihmisten laihalle kukkarolle.

Raja kevyen ja ”vakavan” musiikin välillä on kuitenkin erittäin häilyvä, jos sitä ylipäänsä on olemassakaan. Vaikutteita vakavammista musiikinlajeista on otettu runsain mitoin. Kevyen musiikin kestävimmät luomukset ovat puolestaan jo kauan tavoitelleet ”klassikon” asemaa.

Saanko kertoa vaikuttavimman musiikkikokemukseni? Elämässä joskus, muutaman harvan kerran, tulee ohikiitävä hetki, jolloin tilanteen kaikki osatekijät ovat kohdallaan ja tunnelma on täydellinen.

Oli juhannuspäivän ilta 1981. Naapurin kesävieraat, kaksi parikymppistä jannua, tulivat pikku päissään kyselemään kuskia. Olin juuri saanut ajokortin ja lähdin ihan mielelläni.

Ajelimme ristiin rastiin pitkin maakuntaa (allamme silloin muodikkaaseen rallityyliin laitettu vanha Toyota Corolla ralliratteineen, –teippeineen, lisävaloineen ja –mittareineen). Pojat nappailivat matkaeväitään ja wunderbaumit tuoksuivat kilpaa kyydittävien kanssa.

Pysähtelimme siellä täällä, missä oli juhlapaikoissa väkeä koolla, poikien yrittäessä – asiaankuuluvan huonolla menestyksellä – pyydystellä juhannusheiloja kyytiin. Loppuillasta, tai paremminkin aamuyöstä, päädyimme Mäntyharjulle. Kyydittävät menivät tanssiravintolaan. Olin siinä vaiheessa jo sen verran väsynyt nuorukaisten yhä levottomammiksi käyviin juttuihin, että jäin autoon odottelemaan kapakan sulkeutumista.

Ihmisiä poistui ravintolasta, sateli hiljakseen tuulilasiin, oli keskikesän aamuyön hämärä hetki. Autoradiosta tuli Louis Armstrongin esittämä Go Down, Moses.

Orjien rahtaaminen Afrikasta Uudelle mantereelle raatamaan puuvillapelloille ja sokeriplantaaseille on synkeimpiä lukuja ihmiskunnan pitkässä rikosrekisterissä. Tuon inhan liiketoiminnan seurauksena saamme kuitenkin nykyisin nauttia tavattoman rikkaasta musiikkiperinteestä. Huomattava osa niin kutsutusta kevyestä musiikista on saanut vahvimmat vaikutteensa afroamerikkalaisten orjien musiikista. Varsinkin jazz-, pop- ja rockmusiikin juuret ulottuvat Länsi-Afrikkaan saakka.

Afroamerikkalaisten orjien musiikkiperinne kehittyi 1800-luvun puoliväliin mennessä kahdeksi päälajiksi. Samalla se osittain jakautui arki- ja juhlamusiikkiin. Plantaasipelloilla yksitoikkoisen työn kevennykseksi lauletut työlaulut, field hollers, oli yksi ja orjuutettujen sielujen lohdutukseksi laulettu rytmikäs kristillinen kuoromusiikki, black gospel (vanha termi on negro spiritual), toinen peruslaji.

Äskeinen Go Down, Moses, jonka vanhin tunnettu versio on vuodelta 1872, on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Sen sanatkin kertovat orjuudesta, Israelin heimojen Egyptin-orjuudesta, ja ovat peräisin 2. Mooseksen kirjasta, esim. 3:10. Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.

Orjuuden lakkauttaminen ei mustan väestön elinoloja paljoakaan muuttanut. He olivat tosin henkilökohtaisesti vapaita, mutta he elivät yhä köyhyydessä ja toisen luokan kansalaisina sekä usein riippuvaisina entisistä isännistään, huonosti palkattuina työläisinä. Orjuudessa syntynyt musiikkiperinne säilyi yhä elävänä osana mustan väestön kulttuuria.

Blues

Varhaisin konkreettinen havainto tunnusomaiseen blues-sointukuvioon soitetusta musiikista on vuodelta 1903. Bluesilla on kuitenkin kauas afroamerikkalaisen väestön menneisyyteen ulottuvat juurensa. Yksinkertainen blues-kaava on varmaankin vahvimmin vaikuttanut kevyen musiikin kehitykseen, vähintään näihin: jazz, bluegrass, rhythm and blues, rock.

Itseään jonkin verran liioitellen tittelillä ”Father of the Blues” kutsunut W. C. Handy ei ollut ensimmäinen bluesia levyttänyt muusikko; kuitenkin hän oli ensimmäisiä menestyneitä mustia muusikoita. William Christopher Handy oli puritaanipastorin poika. Syntiset maalliset renkutukset eivät oikein sopineet isäukon musiikkimakuun ja hän piti pojan musiikillisia lahjoja paholaisen juonina. St. Louis Blues vuodelta 1914:

Bluesin syntyalue ja varhaisin keskus oli Delta, joka musiikin historiassa kattoi itse asiassa laajemman alueen kuin pelkän Mississippin suistoalueen. Delta bluesista olkoon esimerkkinä tyylin isäksikin mainitun Charley Pattonin Spoonful Blues, joka kertoo mistäpä muusta kuin kokaiinista. Charley Pattonista on olemassa yksi ainoa valokuva:

1940-luvun kuluessa paljon Syvän Etelän mustaa väestöä siirtyi pohjoisen teollisuuskaupunkeihin, kuten Detroitiin ja Chicagoon. Heidän mukanaan siirtyi myös bluesin keskus Deltalta pohjoiseen, mutta pohjoisessakin blues kantoi yhä Deltan perintöä.

Chicago blues on yksi bluesin ainakin kymmenestä alalajista. Chester Burnett, jonka taiteilijanimi Howlin’ Wolf viittaa vaikuttavaan lauluääneen, oli Chicago bluesin keskeisiä hahmoja. Bluesiin oli jo tarttunut ripaus kaupunkilaista sävyä, ja sitä mukaa se oli tullut suosituksi myös valkoisen väestön keskuudessa:

John Lee Hooker on bluesin historian vaikutusvaltaisimpia muusikoita. Monien muiden muusikoiden tapaan Hooker oli Deltalta kotoisin. Hän päätyi Detroitiin. Hänen musiikissaan säilyi aina Etelän bluesin askeettinen sävy. Mies, kitara ja kumiseva permanto: Boom, Boom, Boom:

Muddy Waters, Etelän mies hänkin alkujaan, sai taiteilijanimensä, koska kertoman mukaan hän oli lapsena mielellään leikkinyt kuralätäköissä. Taas kerran ollaan tekemisissä vaikuttajayksilön kanssa. Watersin monista hiteistä tunnetuimpia oli Rollin’ Stone, josta nimensä lainasivat muuan aikakauslehti sekä muuan kuuluisa rockyhtye:

Jopa niin puolipsykedeelisiin mittoihin musiikkinsa venyttänyt 1970-luvun hevibändi kuin Led Zeppelin oli pohjimmiltaan bluesryhmä. Whole Lotta Love, johon vaikutteet on nimeä myöten otettu Muddy Watersin kappaleesta You Need Love:

(Mitä äskeiseen tulee: Jo vuosikymmeniä on ollut käynnissä kilpailu aiheesta Mikä on kaikkien aikojen kovin kitarariffi. Whole Lotta Love otti pokaaliin vahvan kiinnityksen jo vuonna 1969.)

Jazz

Mississippi-joen suistoalueella sijaitseva New Orleans oli monien kulttuurien kohtauspaikka. Se muisteli yhä ranskalaista siirtomaamenneisyyttään Louisianan ajoilta. Kaupunki oli Meksikonlahden välityksellä kosketuksissa Karibianmeren alueen latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin. Angloamerikkalaisia muuttajia oli tullut myös, siitä lähtien kun Yhdysvallat oli ostanut  Louisianan Ranskalta 1800-luvun alussa. Orjatalousaikojen peruina New Orleansissa asui runsaasti mustaa väestöä.

Useimmiten pianolla soitettu ragtime oli varhainen vaihe jazz-musiikin kehityksessä. Se kehittyi jo 1890-luvulla. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin. Lännenfilmien kapakkapianistit tulevat mieleen seuraavasta esimerkistä, The Entertainer:

Ragtime-musiikilla oli vähän syntinen puolimaailman musiikin maine; sitä soitettiin usein bordelleissa. Vuoden 1900 tienoilla kehittyneen jazz-musiikin monista esi-isistä yksi oli ragtime, bluesin ja black cospelin ohella. Sana jazz tarkoittikin alkujaan maksullisen seksin harjoittamista (myös sana rock’n’roll liittyy samantapaisiin aktiviteetteihin).

Bluesin ollessa yleensä kitaravetoista, jazzissa pääosan ottivat usein messinkipuhaltimet. Jazzista kehittyi nopeasti myös eräänlainen soittokilpailu, jossa alun ja lopun teemaa toistavien osien väliin sijoitettiin improvisaatio-osuuksia ja komeita sooloja. Solistin ja johtohahmon rooli yhtyeessä kasvoi.

Jazzista tuli nopeasti myös valkoihoisten muusikoiden musiikkia. Ensimmäinen levyttämään asti päässyt jazz-kokoonpano,  Original Dixieland Jass Band koostuikin valkoihoisista soittajista. Oliko se sitten niin ”alkuperäistä Dixielandia”, sitä on paha mennä sanomaan. Tästä yhtyeestä oli esimerkki artikkelin Musiikki oman aikakautensa kuvaajana lopussa.

Big Band ja Swing

Big Bandit – mieslukuiset jazz-orkesterit – olivat ennen kaikkea newyorkilainen sekä isompien esiintymissalien ilmiö. Swingiksi kutsuttu jazzmusiikin muoto oli näiden isojen orkesterien tyylilaji, jonka letkeästi eteenpän rullaava täyteläinen sointi synnytettiin jopa yli kymmenen soittajan messinkipuhallinryhmillä ja tarkalla sovituksella. Duke Ellington Orchestra, Caravan. ”Herttua” itse on pianon takana:

Duke Ellingtonin ohella merkittävimpiä big band –johtajia ja aatelisarvossakin melkein kollegansa tasolla oli Count Basie. (Suomessakin vaikutti 1970-luvulla Paroni Paakkunainen…) Maailman parhaana naispuolisena jazzlaulajana pidetty Ella Fitzgerald ja Count Basie Orchestra tekivät upeaa yhteistyötä levyllä Ella and Basie! (1963, big band -kulta-ajan mentyä jo aikaa ohi). Seuraavassa La Ella ja Kreivi muistelevat vanhoja hyviä aikoja vuonna 1972.

Jos kuullunymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, leike on samalla esimerkki scat-laulusta, erityisesti jazziin liittyvästä tavasta laulaa improvisoitua nonsensea, merkityksettömiä tavuja, jossa Ella Fitzgerald oli erityisen taitava:

Jälkimaailma pitää Louis Armstrongia (1901-71) jazzin historian tärkeimpänä vaikuttajana. Improvisaatio tuli jazziin hänen mukanaan, ja häntä pidetään lisäksi 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvana laulajana. Äsken mainittu scat-laulutyyli on ennen kaikkea Louis Armstrongin kehittämä.

Legendan mukaan Armstrong pudotti sanat lattialle kesken levytyssession. Hän ei halunnut tuhlata kallista levytysaikaa – ennen ääninauhoja ja moniraitatekniikkaa esitys piti äänittää kerralla sisään, ilman mahdollisuutta korjailla ääntä jälkikäteen – joten hän vain jatkoi laulamista, suoraan hatusta paappapparipa-tyyliin.

Kautta maailman rakastetun Armstrongin jäljittelemättömän räkäisen lauluäänen vuorottelu trumpetin metallinkirkkaiden sävelten kanssa muodostaa ihanan kontrastin. Muusikkotaituruuden lisäksi Armstrong oli myös esiintyjäpersoonallisuus Jumalan pyynnöstä.

Monen mustan muusikon elämäntarina oli klassinen from rags to riches story. Tämän taipaleen kulki myös Louis Armstrong, joka oli elänyt lapsuutensa New Orleansissa isänsä hylkäämänä. Tarinan loppupuoli noudatteli ikävän usein samaa kaavaa: monen taiteilijan pää ei kestänyt mainetta eikä dollarikasoja. Louis Armstrongin elämänhallinta ei koskaan pettänyt, mutta oli hänellä sentään malliksi myös taiteilijaboheemin taipumuksia: hän ehti olla neljä kertaa naimisissa ja hänellä oli toisinaan tapana etsiskellä inspiraatiota marihuanasätkistä.

Posketon esitys, eikö totta?

Kuuluisa suomalainen ”haitarijazz” -orkesteri ja varsinainen muusikoiden epävirallinen koulutuslaitos Dallapé omaksui swing-vaikutteita jo varhain 1930-luvulla, kuitenkin vahvimmin sen jälkeen, kun toisen polven amerikansuomalainen Bruno Laakko oli liittynyt riveihin 1938. Sopimusrikkomuksen välttämiseksi Dallapé vaihtoi talvisodan alla hetkeksi nimeä levyttäessään kilpailevalle levymerkille. Alkuteos oli Louis Armstrongin tunnetuksi tekemä Jeepers Creepers:

Bebop

1940-luvulla syntyi kapinaliike nuorten radikaalien mielestä liian sovitettua ja viihteellistä swing-jazzia ja big bandeja vastaan. Bebop muodostaa tärkeän lenkin ketjussa perinteisen ja modernin jazzin välillä. Seuraavassa uusia ilmaisutapoja etsivän jazzin kärkinimet Charlie Parker ja myös litran ilmaa vetävistä poskistaan tunnettu Dizzy Gillespie. Improvisaation vedolla etenevä KoKo tekee jo selvää pesäeroa kieltolain aikaiseen järjestelmällisesti sovitettuun ja soitettuun swing-musiikkiin:

Nykyjazzin kuuluisin ja jazz-piirien ulkopuolellakin tunnettu muusikko on Miles Davis (1926-1991), jonka 1940-luvulle asti ulottunut musiikillinen tausta liittyi juuri bebopiin. Time after Time, popkappale, jonka kasaripopin tähtönen Cyndi Lauper teki tunnetuksi ja monivuotisesta huumetranssista takaisin elävien kirjoihin hoiperrellut Miles Davis kuolemattomaksi. Hieno esimerkki siitä, mitä soittimellaan ajatteleva näkemyksellinen muusikko voi saa irti yksinkertaisista aivot narikkaan -rallatuksista. Miles Davis oli kuuluisa välinpitämättömästä en välitä yleisöstä hittojakaan -lavaesiintymättömyydestään:

Bebopin myötä vauhdittui jazzin kehitys yhä uusiksi alalajeiksi sekä yhä ”akateemisempaan” suuntaan, pienen musiikkisnobien sisäpiirin sisäänpäin lämpiäväksi harrastukseksi. Suuntaukset, kuten Cool-, Soul-, Free- ja Avantgarde Jazz veivät jazzin kauas alkuperäisestä, tavallisten ihmisten viihteeksi tarkoitetusta puolimaailman musiikista.

Pykälää kevyempää musiikkia harrastavien keskuudesta kosketuspintaa löytänyt fuusiojazz puolestaan yhdistelee jazz- ja pop-musiikin elementtejä, josta mainiona esimerkkinä käy edellinen Miles Davis –leike.

Vuosina 1971-86 vaikuttanut yhdysvaltalainen fuusiojazz-kokoonpano Weather Report oli merkittävä sillanrakentaja rock-musiikin ja jazzin välillä. Bändi toi samalla jazzia laajemman rahvaan tietoisuuteen.

Nykyjazzin yksi perusteos, jazz-harrastajan yleissivistykseen kuuluva Birdland vuodelta 1977, letkeä vedätys levyltä Heavy Weather. Albumi oli melkoinen kaupallinen menestys, mikä on vaikeana pidetyn uudemman jaskan sektorilla harvinaisempi tapaus.

Kun nyt kerran ehdin fuusiojazziin asti, niin seuraava esimerkki vaatii ehdottomasti tulla otetuksi huomioon. Vuonna 2008 kuollut maailmanluokkaa oleva basisti Pekka Pohjola oli suomalaisen uudemman jazzin sekä progemusiikin terävintä kärkeä ja tehnyt yhteistyötä mm. Mike Oldfieldin kanssa.

Pohjolan tavoite oli tehdä bassosta soolosoitin (Tehän tiedätte nuo basistivitsit: bändiin pääsee basistiksi, jos faijalla on pakettiauto. Tosiasiassa basisti ja rumpali ovat bändin päällystöä. Basisti määrää sävellajin ja rumpali tahdin. Kitarat, koskettimet ym. rakentelevat päälle omia kuvioitaan).

Albumi Visitation on vuodelta 1979, mahtavan hieno päätösraita Try to Remember. Sibelius-vaikutteitako? Mitä ilmeisimmin.

Visitation on myös hieno esimerkki LP-ajan levynkansitaiteesta, joka alkoi rappeutua heti, kun vinyylilevyt joutuivat CD-levyjen syrjäyttämiksi. MP3 ei tarvitse enää ollenkaan koteloa. Digitaaliformaattiin siirryttäessä saavutettiin kenties hyvä – tosin puritaanisimpien hifi-kultakorvien mielestä steriili ja kylmä – äänentoisto, mutta menetettiin musiikinharrastukseen liittynyt viehättävä osa-alue, musiikin konkreettinen olemassaolo levyhyllyssä, nippu hiirenkorville kuluneita pahvikoteloita, jotka kertovat omistajansa musiikkimausta ja sen kehityksestä ja pysyvyydestä. CD-muovikotelot eivät osaa vanhentua yhtä tyylikkäästi. Menevät vain rikki pudotessaan lattialle.

Rhythm and blues

1950–60-luvuilla suosiossa ollut amerikkalainen laaja populaarimusiikin haara vaikutti voimakkaasti rockmusiikin kehitykseen. Ray Charles on merkittävimpiä R&B-artisteja, mutta kuten usein, kategorisointi on vaikeaa ja lähinnä musiikkitieteilijöiden ja -toimittajien päänsärky sekä musiikkiyleisön kannalta turhaa musiikkielämyksen monimutkaistamista. Ray Charlesin kohdalla raja soulin suuntaan on peräti häilyvä. Ray Charlesilla oli 1960-luvulla suomalainen naisystävä nimeltä Raita Outinen, mistä seikasta täkäläinen juorulehdistö näki paljon vaivaa noina rasistisina aikoina.

Ray Charlesia leppoisampaa linjaa vetävä taiteilija Fats Domino ja vääjäämättömän letkeästi etenevä versio kappaleesta Blueberry Hill, joka on varmaankin vanhojen R&B-klassikkojen levytetyimmästä päästä. Englanninkielinen Wikipedia tuntee nelisenkymmentä versiota, 1940-luvulta 2000-luvulle:

Doo-wop oli vokalistien osuutta painottava rhythm and blues –musiikin tyyli, joka oli suosiossa 1950-60-luvuilla. The Platters –lauluyhtye on tunnetuimmasta päästä tätä lajia. The Plattersin tunnetuin hitti on niin ikään kymmeniä kertoja versioitu The Great Pretender. Esimerkkinä hiilikaivostyöläisen raskaasta työpäivästä kertova Sixteen Tons (alkuteos Merle Travis 1946). Lauluäänistä basso on hienoin:

Jo 1930-luvulla perustettu Delta Rhythm Boys –lauluyhtye tuli Suomessa kovasti suosituksi esiinnyttyään vuonna 1950 Linnanmäen avajaisissa. Sotakorvauksia maksavalla köyhällä Suomella oli noihin aikoihin melko vähän kontakteja suureen maailmaan, joten mustat laulajapojat olivat vähintäänkin eksoottinen tuttavuus.

Delta Rhythm Boys ihastui Suomeen ja täällä saamaansa suosioon ja levyttikin suomalaisia kappaleita, sekä englanniksi että suomeksi. (Aikuisikään ehtinyt lukija muistaa Delta Rhythm Boysit ainakin Halvan lakritsimainoksesta.) Yhtyeen perustaja Lee Gaines on oman tahtonsa jälkeen haudattu Suomeen:

Soul

Kun rhythm & bluesiin 1950–60-luvuilla yhdisteltiin black gospelin ”sielukkaita” sävyjä, oli tuloksena soul-musiikki. Soulista puolestaan johtaa kehityslinja 1970-luvun diskopoppiin, joka puolestaan elektroniikan nopeasti kehittyessä muodosti konemusiikin perustan. Marvin Gayen versio kappaleesta I Heard it through the Grapevine. Vähänkään aktiivisemmin musiikkia seuraileva on tuskin voinut tältäkään välttyä. Leikkeen livesessio on vähän uudempaa perua vuodelta 1980:

Soulin kummisetä (afroamerikkalaisen musiikin artistit olivat eteviä keksimään komeita titteleitä itselleen) James Brown (1933-2006) on soul-artisteista kuuluisimpia ja uuden ajan airuita hänkin. Lauluvuoropuhelun toinen osapuoli on Fred Wesley. Soulista kehittyneen funkin elementit kuuluvat jo.

Sen perusteella, mitä edellä on kerrottu Chicagosta mustan musiikin pohjoisena keskuksena, Blues Brothers -elokuvan veljekset Jake ja Elwood eivät suinkaan sattumalta pistäneet paikkoja remonttiin juuri Chicagossa. Moni mustan musiikin tähti (mm. Aretha Franklin, Ray Charles, Cab Calloway) vieraili elokuvassa ns. cameo-roolissa, esittämässä itseään. (Välillä piti vähän tinkiäkin puhdasoppisuudesta paikallisen maun hyväksi, kun täytyi ottaa työvoitto yleisöstä Bob’s Country Bunker -heinähattusaluunassa, jossakin sikäläisellä Etelä-Pohjanmaalla.) Seuraavaan videoon on koostettu lähestulkoon koko oleellinen Blues Brothers -leffan sisältö:

Pistetäänpä jo korvan taakse, että tässä ns. Motown-soundia – detroitilainen levy-yhtiö, joka kantaa melkeinpä päävastuun soulin noususta 1960-luvulla – tunnistettavimmillaan edustavassa Diana Ross and the Supremes -soulnäytteessä ollaan jo aika lähellä 1970-luvun diskohile-ilmiön syntyä. Palaamme asiaan tuonnempana:

Mikään laki ei kiellä yhdistelemästä mitä tahansa musiikin lajeja keskenään. Siinä on yksi syy, miksi nuo seitsemän nuottia tuntuvat olevan ehtymättömiä (siitäkin huolimatta, että niitä ei voi yhdistellä miten tahansa mielivaltaisesti ilman, että korviin sattuu pahasti). Herbie Hancock on fuusiojazzin kärkinimiä, joka yhdisteli myös jazzin ja funk-musiikin elementtejä. Hancockin suurelle yleisölle tunnetuimpia on Rockit 1980-luvulta. Raaputusta muistuttavat äänet ovat scratching – vinyylilevyn pyörittelyä edestakaisin levylautasella – tunnettua varhaiselle hiphop-kulttuurille aikana, jolloin CD-levyt alkoivat nopeasti syrjäyttää vinyylejä.

Sukututkimus on monimutkaista. Miten se nyt menikään? Bluesin emäjuuresta haarautuu jazz monine alalajeineen. Blues kasvattaa samoina vuosikymmeninä myös monihaaraisen kasvuston jazzia tiukemmin blues-traditioon nojaavaa populaarimusiikkia, josta 1950-luvulla varsinkin soulin kautta erkanee pop- ja disco-musiikkiin sekä edelleen konemusiikkiin ja hiphopiin asti johtava kehityslinja.

Toinen 1950-luvulla tietään etsimään lähtenyt musiikillinen kehityslinja nojaili jälleen tiukemmin bluesin perusteisiin, seikkaili välillä kauas isänsä kodista, oppi maailmalla liian hienoja tapoja ja oli unohtaa juurensa, törmäili lopulta musiikillisiin umpikujiin, kunnes muisti jälleen isän opetukset ja palasi häntä koipien välissä kotiin kertaamaan kolmisointua.

And the God said: ”Let there be Rock and Roll!!!”

Australialainen AC/DC on mainio esimerkki siitä, miten yksinkertainen ja suoraviivainen, oikeiden miesten oikeilla soittimilla soittama halki, poikki ja pinoon –rock’n’roll toimii aina vain, vuosikymmenestä toiseen (vielä nykyinenkin, jo ainakin kolmas kellaribändien sukupolvi tietää tämän).

Varmemmaksi vakuudeksi: Video on vuodelta 1978. (Siispä Young-veljekset Angus ja Malcolm ovat vielä sukunimensä mukaisessa kuosissa.) Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin AC/DC:n soitanto on yhä tuota samaa räminää, laulu samoin. Saarnaaja on Bon Scott, joka oli AC/DC:n solisti vuosina 1974-80 ja joutui eroamaan bändistä kuoleman kautta. Myöhempien aikojen laulaja Brian Johnson pääsee aika lähelle moottorisahalta kuulostavaa Scottin ääntä.

Jo nimellään AC/DC tulee ilmaisseeksi rockmusiikin perusedellytyksiä. Ilman tasa- ja vaihtovirtaa rock’n’roll tuskin olisi voinut syntyäkään. Tärkein rockhistorian keksintö on elektroniikka, esimerkiksi lankkukitarassa, jossa ei ole kaikukoppaa, vaan ääni synnytetään teräskielien värähtelystä mikrofonien ja vahvistimen avulla. Tämä puolestaan antaa uusia mahdollisuuksia muokata ääntä.

Rock’n’roll on pohjimmiltaan yksinkertaista ja perinnetietoista perusarvot kunniaan –musiikkia: bluesiin pohjautuvat rytmi ja kolmisointu, kierroksia vain lisää, ja kevyen musiikin uudemman historian käänteentekevimmällä musiikki-innovaatiolla oli riittävästi leipää ja voita repussaan maailmanvalloitusta varten.

Rockmusiikki syntyi T-Fordissa alkunsa saaneiden 1930-luvun ikäluokkien aikuistuessa. Kuten sanalla jazz, myös ilmaisulla rock’n’roll oli alkuperäinen merkityksensä ihmiselämää säilyttävien viettien alueella: rock’n’roll tarkoitti alun perin seksin harjoittamista auton takapenkillä, auton oman jousikvartetin huolehtiessa taustamusiikista.

Rockmusiikin juuria on mehevimmin lannoittanut rhythm and blues. Mutta jos rajoittuu painottamaan pelkästään afroamerikkalaisen perinteen osuutta rockin synnyssä, rockmusiikki joutuisi ontumaan synnyinkodistaan maailmalle yhdellä jalalla. Ennen kuin pääsemme rockmusiikin tarinassa eteenpäin, täytyy luoda nopea silmäys eurooppalaisen Amerikan-siirtolaisuuden mukanaan tuomaan musiikkiperinteeseen, jolla on myös sanansa sanottavana tämän populaarimusiikin – korjaan: populaarikulttuurin – mullistaneen musiikkilajin syntyyn.

Yhdysvalloissa hevosetkin kuuntelevat kantria. Country and Western on Lännen mailla tavattoman suosittu musiikinlaji, vähän vastaavanlaisessa asemassa kuin iskelmämusiikki (”hetkelmä”, Tapio Rautavaaran mukaan) Suomessa. Suomalainen iskelmämusiikki onkin saanut paljon vaikutteita kantrista. Hyvänä esimerkkinä tästä on pitkän linjan iskelmätähti, sinivalkoinen ääni, suorastaan osa suomalaista identiteettiä, 7. joulukuuta 2010 edesmennyt Kari Tapio.

Kaupallinen countrymusiikki syntyi 1920-luvulla Nashvillessä. Paikallinen radioasema ylläpiti elävän musiikin esityspaikkaa nimeltä Grand Ole Opry, josta radioasema lähetti lauantai-illan konsertteja eetteriin. Aiemmin lannanhajuisena junttimusiikkina pidetty country tuli radion välityksellä laajemman yleisön tietoisuuteen. Radio välitti vain musiikin, ei tuota ensiksi mainittua.

Hyppään saman tien lähelle country and westernin nykypäivää ja esittelen yhdellä kertaa neljä kantrilegendaa, tuhmien poikien esittämän karhean outlaw-countryn edustajia jokainen. Superkokoonpano The Highwaymen – Willie Nelson, Kris Kristofferson, Waylon Jennings ja Johnny Cash – esittää nimikkokappaleensa Highwayman:

Edellisestä on olemassa myös karaokebaareissa kovasti suosittu, ilmeisesti ei ihan vakavissaan tehty suomalaisen perusmiehen makuun viritetty versio. Tämän All-Stars-ryhmän nimeksi voisi käydä vaikkapa ”Lehmipolkumiehet”.

Irlantilainen kansanmusiikki oli angloamerikkalaisen musiikin yksi tärkeä innoituksen lähde. Irlantilaiset olivat suuri siirtolaisryhmä, ennen kaikkea Irlantia kohdanneen elintarvikekatastrofin takia. Irlannin väkiluku ei ole vieläkään saavuttanut vuoden 1845 perunaruttoa edeltänyttä tasoa.

Irlantilaismusiikki on vaikuttanut rockmusiikin kehitykseen, sekä suoraan että pontikantuoksuisen bluegrass-musiikin kautta. Bluegrass on countrya hieman muistuttavaa valkoisten yhdysvaltalaisten kansanmusiikkia, kotoisin alun perin Appalakkien korpimetsistä, ja on se saanut vaikutteita myös black gospelista.

Taas pääsen lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Videolla on yhteissessiossa kaksi irlantilaismusiikin kovimmasta päästä olevaa nimeä: perinnetietoisempi The Dubliners sekä punkrockista mausteita lainannut The Pogues. Ripi rinnan esiintyy myös kaksi irlantilaismusiikin kovimmasta päästä olevaa juoppoa.

Asiantuntija huomaa heti videolla olevan jo ikää, koska Poguesin Shane MacGowanilla on vielä hampaanpätkiä suussa. Molemmat solistit ovat manan majoilla. Dublinersin Ronnie Drew kuoli jo 2008. MacGowan eli ihme kyllä vielä pitkään, itsemurhamaisista elämäntavoistaan huolimatta. Noutaja tuli kuitenkin lopulta hänellekin, 30. marraskuuta 2023.

Irish Rover, perinteistä (trad.) irlantilaista hilipatimusiikkia. Jos vain laulaja pysyisi perässä, tällä varmaan laittaisi karaokebaarin kalusteet uuteen uskoon:

Rock’n’rollilla on siis montakin isäkandidaattia, mutta geenitestit todistavat vahvimmin rhythm and bluesin puolesta. Country ja irlantilaismusiikki häärivät vähintään innokkaina setämiehinä kehdon ääressä. Ja totta kai: sitten kun rock’n’roll kaatoi kehtonsa ja lähti maailmalle, se sai aina myös paikallisia sävyjä sekä sekoittui sen sata kertaa muiden kevyen ja vakavammankin musiikin lajien (vihaan sanaa genre), sekä myös omien alalajiensa kanssa.

Chuck Berryn Maybellene on vuodelta 1955 (toki huomasit, että äskeinen AC/DC:n tuomiorovasti mainitsi saarnassaan tämän vuoden) ja tiettävästi ensimmäinen rock-levytys. Silloin, kun halutaan todistella rock’n’rollin syntyneen rhythm and bluesin perinteestä, musta muusikko Chuck Berry on oikein omiaan perinteensiirtäjäksi. Maybellene kuulostaa jo aivan kypsältä rock-kappaleelta. Chuck Berry on selvästi ollut paljon aikaansa edellä. Aivan kuin kevyen musiikin evoluutiotarina olisi hypännyt kerralla pari sukupolvea eteenpäin, ja rhythm & bluesin ja rock’n’rollin väliin olisi jäänyt jokin musiikintutkimukselle toistaiseksi löytymätön puuttuva rengas.

Seuraavaksi Bo Diddley, toinen varhainen rock’n’rollin pioneerihahmo ja kappale Road Runner, joka saattaa kuulostaa tutulta. Kyllä vain! Tämä iski lujasti tajuntaan Suomessa 1970-luvulla:

Kuningas Elvis

Yritys kuvailla rock’n’rollin historiaa ilman Elvistä on kuin yrittäisi opettaa filosofian historiaa ilman Platonia. Elvis on myynyt arviolta kaksi miljardia levyä, suurimman osan niistä kuolemansa jälkeen. Elvis on maailman parhaiten ansaitseva vainaja. Elvis –fan clubeja on yli kuusisataa.

Köyhiin oloihin v. 1935 Tupelon pikkukaupungissa Mississippin osavaltiossa – afroamerikkalaisen musiikkiperinteen ydinalueilla Syvässä Etelässä – syntynyt Elvis Aaron Presley äänitti ensimmäisen kaupallisen levytyksensä That’s all Right Mama vuonna 1954. Läpimurto tuli parin vuoden sisällä. Varhaishittejä olivat mm. Hound Dog, Love Me Tender ja Heartbreak Hotel, joka oli ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt levytys maailmassa.

Rotuhygieenikoissa ja moraalinvartijoissa Elvis herätti pahennusta: valkoinen mies laulamassa mustien musiikkina pidettyjä renkutuksia ja vatkaamassa lantiotaan säädyttömän näköisesti! (Tarinan mukaan Elviksen lavatyyli syntyi, kun hän jännitti ensimmäisissä levytyksissään eikä kyennyt laulaessaan seisomaan paikoillaan.)

Elvis osasi jotenkin vaistomaisella tavalla hyödyntää rock’n’rolliin sisäänrakennettua seksuaalisuutta. Vanhemman sukupolven paheksunta tietysti teki Elviksestä entistä suositumman nuorison parissa.

Osa-ansio Elviksen huikeaan uraan ja legendan asemaan oli valkokankaalla. Elvis teki kolmisenkymmentä elokuvaa, suurimman osan 1960-luvulla, sekä esiintyi monissa TV-sarjoissa. Osasyy Elviksen menestykseen oli myös hänen ovela managerinsa ”Eversti” Tom Parker, joka loi suojattinsa ympärille ennen näkemättömän tähtikultin (ja nettosi Elviksen elokuvista enemmän kuin tähti itse). Viva las Vegas! oli Elvis-elokuvien paremmasta päästä:

1960-luvun jälkipuoliskolla Elviksen ura kärsi notkahduksen, mikä osittain johtui vähemmän tasokkaiden Elvis-elokuvien ylituotannosta. Elvis meni hetkeksi pois muodista. 1960-luvun lopulla soulmusiikkia lähestynyt Elvis koki uuden nousun. Elviksestä kehittyi huomattavan laaja-alainen viihdetaiteilija, joka etääntyi vähitellen rocklaulajataustastaan keskiluokkaisemman maun suuntaan. Komea mies ja täyteläinen ääni, mikä sen parempi yhdistelmä tulkitsemaan lemmentuskasta kertovia haikeita balladeja. Ei ihme, jos naiset kautta maailman olivat lääpällään.

Kaikkien aikojen supertähti –imagoon kuului tietysti näyttävä elämäntyyli, joskin Elvis osasi rakastaa komeutta ja kimallusta ihan omastakin takaa: plantaasityylinen kartano Graceland, kokonainen laivasto loistoautoja, puoli kiloa kultasormuksia, niitein koristellut välkkyvät esiintymisasut, komeuden kruununa auton pölykapselin kokoinen vyönsolki.

1970-luvun alussa Elvis oli parhaimmillaan. Kypsyneen Elviksen ääni on upea, ei siitä mihinkään pääse. Burning Love:

Pian alkoi alamäki, joka johtui hänen avioliittonsa purkautumisesta ja yhä pahenevasta lääkeriippuvuudesta. Elvis oli hyvää vauhtia vajoamassa ylipainoiseksi, alikuntoiseksi ja yli-ikäiseksi laulavaksi lihapullaksi Las Vegasin yökerhoihin. Hän sai kuitenkin juuri ajoissa kiinnityksen Yläkerran Orkesteriin.

Seuraava video väittää olevansa taltiointi Kuninkaan viimeisestä konsertista. Fyysisesti Elviksestä ei ole paljoa jäljellä (paitsi määrän suhteen vähän liiankin kanssa…), mutta ääni on yhtä mahtava kuin ennenkin. Aavistikohan Kuningas esiripun olevan laskeutumassa?

Tulkinnassa on vahvaa laulajan testamentin tuntua, vai onko tämä vain jälkimaailman jälkitulkintaa, nyt kun tiedämme, että Kuninkaan hetki oli kohta koittava?

Vahvasti eletty elämä synnyttää vahvasti elettyjä tulkintoja. Tässä tavoitetasoa wannabe-karaokekuninkaille. Karaoke-Elviksillä on ainakin kunnon esikuva, jota kohti pyrkiä. Sitäpaitsi, tässä on tavoitetasoa koko elämää ajatellen. Kerran tulee aika astua alas elämän estradilta. Olisipa toivottavaa, että omaelämäkerta mahtuisi sanoihin ”I did it my way”.

Elviksen varhainen kuolema vasta 42-vuotiaana 17. elokuuta 1977 viimeisteli Elviksen legendan ja korotti loppuaikoinaan jo uhkaavasti matkalla kohti unohdusta olleen Elviksen lähestulkoon jumalien joukkoon.

Näinhän usein on asianlaita. Legendaarinen elämä ei vielä tahdo riittää. Pitää osata kuolla ajoissa (legendaariset elämäntavat auttavat tässä usein)  ja mieluiten dramaattisella tavalla tullakseen kuolemattomaksi. Elviksen kuolema oli ykkösuutinen joka puolella maailmaa. Kuolemaa seuranneena päivänä Elviksen levyjä myytiin 20 miljoonaa kappaletta.

Elviksen liskonnahkabootsit jättivät populaarikulttuurin historiaan lähtemättömät jäljet. Kymmenien kuolemattomien hittien lisäksi hän asetti supertähteydelle tavoitetason, jota moni yrittäjä on tavoitellut, mutta korkeintaan Michael Jackson (kuninkaan tittelillä omassa pop-valtakunnassaan kruunattu hänkin) pääsi parhaina päivinään edes lähelle.

”a Little Rock’n’Roll Band from Liverpool”

Rock’n’rollin suurien vaikuttajien esittelyssä seuraa luontevasti englantilainen The Beatles, myytyjen levyjen miljardikerhon toinen jäsen. Vastaavan vaikutuksen, jonka Elvis teki solistina, teki Beatles rockyhtyeiden historiassa. Bändien ympärille rakennetun tähtikultin lisäksi Beatles vaikutti itse rockmusiikkiin enemmän kuin mikään toinen aikalaiskokoonpano. Beatles vakiinnutti rock’n’roll –musiikin kitaravetoiseksi.

Beatlesin ura alkoi vuonna 1960 ja rock’n’rollin edellä kuvailtujen perinteiden suhteen sangen sopivasti: huonomaineisesta paikasta, Hampurin punaisten lyhtyjen alueelta. Reeperbahnin sivukadulla, osoitteessa Große Freiheit 64 (”Suuri Vapaus” tyyliin sopivasti) sijaitsi Indra-musiikkiklubi, jonne neljä köyhää ja tuntematonta liverpoolilaispoikaa olivat saaneet kiinnityksen.

Vuonna 1962 Beatles löysi lopullisen kokoonpanonsa: John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr, joka korvasi rumpalina Pete Bestin. Johtohahmot olivat Lennon ja McCartney. Kuitenkin jokainen jäsen sävelsi kappaleita ja lauloi. Manageri Brian Epsteinin ideoimana Beatles omaksui varhaisen habituksensa: moppitukat ja tummat puvut. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen single Love Me Do. Menestys oli kohtalainen. Seuraava single Please Please Me räjäytti pankin:

Seurasi pitkä letka suoraan listojen kärkeen ampaisseita kepeästi kulkevia rytmikkäitä popralleja ja ennennäkemätön fanihysteria, beatlemaniaksi kutsuttu. Varhaisvuosien Beatles-filmatisoinneissa yhtyeen pienistä vahvistimista ei kuulu välillä mitään fanilaumojen kiljunnan alta.

Varhaisvuosien hittilistasta voisi mainita kappaleen She Loves You, jonka kertosäkeestä tuli yksi Beatlesin tavaramerkeistä, minkä vuoksi Suomen kulttuuripiirit nimittelivät liverpoolilaispoppoon renkutuksia halveksivasti ”jee jee –musiikiksi”.

Totta kai Beatles noteerattiin Suomessakin, vaikka superbändiä ei koskaan saatukaan keikalle tänne susien ja karhujen valtakuntaan. Riemastuttavin Beatles-suomennos kautta aikojen on Teijo Joutselan ja Humppaveikkojen ihan tyynesti suomalais-ugrilaiseen humppaformaattiin runnoma She Loves You, härmäksi ”Hän sinun on” (Jee Jee…).

Beatles parani levy levyltä, kiitos nerokkaiden muusikoiden. 1960-luvun puoliväliin ehdittäessä jee jee –linja oli jo kuljettu loppuun ja tuon monitulkintaisen sanaparin merkityssisältö tyhjiin ammennettu. Beatles uudistui vakavampaan sekä kohta myös kokeilevampaan suuntaan.

Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band –teemalevyä pidetään paitsi Beatlesin uran myös koko rock’n’rollin historian käännekohtana. Progressiivinen rock koko levyn pituisine musiikkitarinoineen ja taiteellisine levynkansineen sai Pepperistä paljon vaikutteita. Moppitukat ovat kasvaneet pituutta. Nenien alle ovat ilmestyneet viikset. Tummat puvutkin ovat vaihtuneet hippivaatteisiin.

1960-luvun lopun hippikulttuurissa Beatles oli sekä saavana että antavana osapuolena. Lucy in the Sky with Diamonds –kappale sai moraalinvartijat epäluuloisiksi, kun laulun ”Lucyn” epäiltiin tarkoittavan LSD:tä:

Mitä muuten tulee tuohon nutturatätimäiseen moraalinvartiointiin: Jotakin sen kaltaista kuin ”nuoriso” oikeastaan vasta syntyi toisen maailmansodan jälkeen länsimaisten yhteiskuntien vaurastumisen seurauksena. ”Nuoruus” oli puolijoutilas välitila, oman itsensä etsinnän aika lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Sitä mukaa ”nuorisokulttuurikin” oli ihan uusi asia, jotakin sellaista, jota edellinen sukupolvi ei voinut millään ymmärtää, eikä se ollut heidän ymmärrettäväkseen tarkoitettukaan, päinvastoin, mitä enemmän ”kalkkiksia” ärsytti sen parempi. Niinpähän isien ja äitien sukupolvi oli huolissaan perinteisen arvoperustan rapautumisesta. Huoleen oli tietysti syytäkin, koska kaikenlainen etsiminen ja kokeileminen (ja näiden seurauksena töppäilykin) kuuluu nuoruuteen. Nuorisokulttuurin liepeillä viihtyvät osailmiöt, kuten päihteiden kokeileminen ja seksitouhut, saattoivat johtaa ikäviinkin seurauksiin. Pop- ja rock-musiikki oli äänekäs osa nuorisokulttuuria ja aiheutti vanhemmissa päänsärkyä rytmikkyydellään ja aggressiivisuudellaan.

Takaisin Beatlesiin: Neljän toinen toistaan suuremman taiteilijan musiikilliset näkemykset etääntyivät vähitellen yhä kauemmas toisistaan. Keskinäisen riitelyn pahentuessa Beatles oli jo vuonna 1969 de facto hajonnut eikä enää esiintynyt julkisesti yhdessä. Kuitenkin Beatles päätti vielä tehdä yhden levyn.

Viimeisellä levyllä vuonna 1970 pistettiin ilmoitusluontoisesti hanskat naulaan: Let it Be.

Beatles osasi lopettaa ajoissa, ennen kuin Beatles-ilmiö oli ehtinyt muuttua pelkäksi voitonmaksimoinniksi. Liverpoolilaispojat jatkoivat kukin soolouralla, menestyksekkäimmin Paul McCartney ja John Lennon.

Paul McCartney, jolla on myös hyvä bisnesnenä, osasi parhaiten hyödyntää Beatles-menneisyyttään, ja hänen myöhempi tuotantonsa onkin oikein tunnistettavaa Beatles-ilmaisua jatkokehiteltynä. Nelikon ex-jäsenistä hän kääri eniten rahaa, maailman rikkaimmaksi muusikoksi asti, ja sai vuonna 1997 Englannin kuningattarelta ritarinarvon.

John Lennon niitti laakereita ajan ilmiöihin kantaa ottavana arvostettuna maailmanparantajamuusikkona – vieläpä yllättävän uskottavana sellaisena ollakseen ex-Beatle-multimiljonääri – kunnes tuli dramaattisesti Mark Chapman –nimisen päästään seonneen entisen Lennon-fanin ampumaksi joulukuussa 1980. Ja taas: väkivaltainen kuolema – ja kerrassaan harkitun murhan uhrina – nosti Lennonin arvostuksen ihan uusiin korkeuksiin.

The Beatles oli koossa vain kymmenen vuotta, mikä ei ole pitkä aika. Kuitenkin Beatlesin tuotanto ehti kokea pitkän kehityskaaren, minkä vuoksi, koko tuon ajan supersuositun, Beatlesin vaikutus – niin vahva, että sitä on vaikea edes liioitella – ulottuu laajalle alueelle kevyen musiikin kenttää, iskelmämusiikista progeen asti. Ennen näkemättömään kuuluisuuteen nousseen yhtyeen tarttuvia kappaleita harjoiteltiin lukemattomissa autotalleissa. Moni tuleva kitarasankari soitteli teinivuosinaan Beatlesin kappaleita sormensa verille. Beatlesin perintö elää yhä. Beatlesmaisia melodisia sävelkulkuja tapaa tämän tästä sekä rock- että varsinkin popmusiikissa.

Lisää rock-historian siipien havinaa kuuluu seuraavissa kolmessa esimerkissä.

1960-luvun jälkipuoliskolla alkoi hahmottua selvä siirtymäkausi vuosikymmeneltä toiselle. 1960-luvun iloiset jee-jee-jee- ja obladii-obladaa-renkutukset syrjäytyivät muutamassa vuodessa paljon tummempien sävyjen tieltä.

Kenties merkittävin uuden ajan airut oli Jimi Hendrix (1942-70), aivan liian varhain kuollut kitaransoiton uudistaja, jonka moni 1970-luvun kitaranvinguttaja saa tunnustaa tärkeäksi esikuvakseen.

Moni yltiölahjakas taiteilija koki rock-marttyyrikuoleman aivan nuorena ja keskellä parasta luomiskauttaan. Tämä seikka tietysti on osasyy heidän lähestulkoon kanonisoituun asemaansa. Varhainen kuolema on kuitenkin vain osa Jimi Hendrixin legendaa. Hendrix ehti lyhyen uransa aikana uudistaa sähkökitarailmaisua sekä koko rock-musiikkia varmaan enemmän kuin kukaan toinen ennen ja jälkeen.

Sähkökitara oli tietysti ollut alusta lähtien oleellinen osa R&R-musiikkia, mutta vasta ”Jymy-Henkka” teki sähkökitarasta soolosoittimen ja on siitä pitäen ollut opettajana lukemattomille wannabe-kitaristeille näyttäessään, mitä kaikkea kitarasta voi saada irti.

Vain kaksi vuotta (1966-68) koossa ollut brittiyhtye Cream – rummut Ginger Baker, bassossa basistien epäjumaliin lukeutuva Jack Bruce ja kitarassa itse ”Slowhand” Eric Clapton – avasi myös uusia polunpäitä uudistushenkisten muusikoiden edelleen tutkittavaksi.

Vaikka ei ollut pitkä bändi, Cream ehti saada paljon aikaiseksi. Cream vaikutti vahvasti R&R-musiikin kehitykseen ja teki kokeellisella asenteellaan pioneerityötä rock-ilmaisun myöhemmälle monipuolistumiselle. Bändin synkänraskaassa poljennossa kuuluu jo 1970-lukulainen progressiivinen rock ja heavy metal.

Edelleen: yhdysvaltalainen The Doors vei myös osaltaan rockmusiikkia aimo askeleen eteenpäin. Musiikillisten ansioiden lisäksi The Doorsin maine lepää myös – taas kerran – ennenaikaisessa kuolemassa, kun laulaja ja bändin johtohahmo, tuolloin vasta 27-vuotias Jim Morrison löytyi kuolleena asuntonsa kylpyammeesta Pariisissa 3. heinäkuuta 1971.

Vahvoja vaikutteita bluesista saaneen The Doorsin musiikissa kuuluu jo sekä heavyrock että progressiivinen rock. Nämä ovat tietenkin makuasioita, mutta mielestäni seuraava esimerkki, ensimmäisen albumin Light my Fire vuodelta 1967, ei kuulosta pätkän vertaa vanhanaikaiselta. Ikää on puoli vuosisataa, mutta yhä puree kuin Dracula:

Otetaan toinenkin esimerkki. 1960-luvun lopulta lähtien musiikinteko alkoi mennä yhä kemikaalivetoisemmaksi. Beatleskin myöhempinä vuosinaan vauhditti luomisprosessia rehusätkillä ja vähän vahvemmillakin tajunnanräjäytysaineilla. Oidipuskompleksinen The End. Tätä on tuskin tehty ihan mummon marjamehun voimalla:

1970-luku oli hieno vuosikymmen, joka näki rock’n’rollin paisuvan ensin yhä mahtipontisempaan suuntaan, kunnes kapinailmiö punk palautti rockin jälleen takaisin perusarvoihin. Samalla vuosikymmenellä myös popmusiikki koki merkittävän kehityskaaren. Syntyi diskomusiikki-ilmiö sekä konemusiikki näki päivänvalon. Suomessa elettiin rockin kultakautta, jossa tärkeimmät vaikuttajat olivat soittopuolella Hurriganes ja sanoituspuolella Juice Leskinen sekä ulkomailta kantautuva punkin kapinahenki. Tuloksena oli 1970-luvun lopulla vyörymään lähtenyt niin kutsuttu uusi aalto, nimenomaan suomeksi laulettu ja soitettu rock. (Musiikillisesti lahjakas poikani sanoo, että 1970-luvun jälkeen ei ole syntynyt mitään kunnollista, paitsi Michael Jackson – ja hänkin oli aloittanut jo 1960-luvulla. Nuorissa on tulevaisuus. Sama jannu on nuoruutensa jyrkkyydessä sitä mielipidettä, että valkonaamaisista laulajista ei ole yhtään mihinkään mustien kollegoidensa rinnalla.)

Takaisin Brittein saarille, joilta käsin lähestulkoon hallittiin 1970-luvun rock-kulttuuria, mihin vahva vaikutus oli Beatlesilla. Toinen esikuva-asemaan noussut brittibändi, The Rolling Stones, oli Beatlesin aikalaisia ja sen tärkeimpiä kilpailijoita. Beatles suhteellisen kiltteine imagoineen kelpasi konservatiivisempaankin makuun. Monta pykälää räävittömämpi ja seksuaalisempi Rolling Stones pysyi pitkään salonkikelvottomana, eivätkä bändin jäsenet olleet mitään joka appiukon toivevävyjä.

Beatlesmaista musiikillista neroutta Vierinkivistä on turha hakea. Rolling Stones ei liioin hairahtunut psykedeelisiin kokeiluihin vaan pysyi aina uskollisena ränttätänttä-linjalleen, simppelille perusrockille (missä on tietysti aivan riittämiin omanlaistaan viisastenkiveä, eihän ryhmän suosiota voi muuten selittää). Tästä syystä sitä voidaan pitää innoittajana vaikkapa 1970-luvun punk-ilmiölle.

Rolling Stonesin salaisuus oli lähinnä äijämäisessä asenteessa, josta lukemattomat alan yrittäjät ovat ottaneet sittemmin mallia. Toinen Rolling Stonesin ansio oli osoittaa maailmalle, että rocktähtien kansaneläkeikä ei ala suinkaan vielä kolmekymppisenä.

Raskaista elämäntavoistaan – etenkin kitaristi Keith Richardsin tarina, joka on kirjoitettuna hänen kasvoihinsa, uhmaa jo luonnonlakeja – huolimatta Stonesit eivät päätyneet kesken nuoruutensa kasvamaan sammalta. Kuitenkin selviytyminen hengissä happovuosien läpi tuskin oli hyvän pohjakunnon ansiota vaan lähinnä pelkkää hyvää tuuria.

Rolling Stones on sitkeästi kavunnut takaisin lavalle yhä uudestaan ja jaksanut vetää energistä linjaansa viime vuosiin asti ja siksi toiminut suorastaan esikuvana monen vanhan bändin uustulemiselle. Täysiveriset rokkiveteraanit ovat uskottavia lavalla vielä sittenkin, kun huumeet ovat vaihtuneet nitroihin.

Ei edes Rolling Stones kykene uhmaamaan luonnonlakeja loputtomiin. 24. elokuuta 2021 sai ensimmäinen nelikon jäsen siirron yläkerran orkesteriin, rumpali Charlie Watts, joka nelikon jäsenistä oli vähiten viehättynyt rokkikulttuuriin liittyneisiin epäterveellisiin elämäntapoihin.

1970-luvulla, jos ei nyt ihan valtavirtaa niin ainakin vahvavirtaa edusti heavyrock. Bändejä oli tietysti vaikka millä mitalla, mutta varsinkin nämä neljä brittiorkesteria hallitsivat 1970-luvun alussa tätä musiikinlajia: Black Sabbath, Deep Purple, Led Zeppelin ja Uriah Heep. Kolme ensimmäistä lopettivat uransa huipulla ja muuttuivat myöhemmin lähestulkoon korkeakulttuuriksi, varsinkin Led Zeppelin. Uriah Heepiä retuutti väkisin eteenpäin kitaristi Mick Box, eikä parhaina vuosinaan (ainakin lähestulkoon) noiden muiden veroinen yhtye ole jälkimaailman silmissä yhtä arvostettu, joskin on ihan tunnustetun tyylinluojan asemassa varsinkin melodisempien metallimusiikin lajien sektorilla.

Nelikon jäsenistä Black Sabbath pysyi uskollisimpana rock’n’rollin perusarvoille. Jo nimeään myöten synkkää asennetta uhoava Black Sabbath erottui muista alan yrittäjistä monta pykälää karumman ilmaisunsa vuoksi. Myöhempien aikojen metallimusiikin tummemmat suuntaukset ovatkin saaneet Sapatilta runsaasti innoitusta.

Myöhemmin menestyksekkään ja nykypäiviin asti jatkuneen soolouran tehneen Ozzy Osbournen tuntee varmaan jokainen. Joka paikan koheltaja Ozzy Osbourne on ahkeralla julkisuudessa roikkumisellaan nostanut itsensä alan legendojen sakkiin ja vahvaksi ehdokkaaksi koko maailman kylähullu –tittelin haltijaksi. Hän oli nuoruudessaan Black Sabbathin laulusolisti ja yksi yhtyeen perustajajäsenistä.

Yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Black Sabbath kokosi itsensä uudelleen alkuperäiskokoonpanossaan jäähyväiskonserttiaan varten 5. heinäkuuta 2025 bändin kotikonnuilla Birminghamissa. Vain reilu kaksi viikkoa myöhemmin 22. heinäkuuta tuli noutaja.

Ozzyn tapauksessa maallisen taivalluksen päättyminen merkitsee vain siirtoa toiseen sarakkeeseen pirun kirjanpidossa. Ozzy Osbourne on jo vuosikymmeniä sitten hyväksytty kuolemattomien kerhoon tärkeänä rokkikulttuurin tyylinluojana.

Seuraava raita kuuluu ilman muuta metallimusiikin standarditeoksiin.

”SOITTAKAA PARANOID!!!”

(Sivumennen: sarjakuvataiteilija Juho Juntunen väittää olevansa tämän huudahduksen isä.)

Mustan Sapatin tiukin kilpailija Syvä Purppura eli Deep Purple parhaassa kokoonpanossaan: rummut Ian Paice, koskettimet Jon Lord, basso Roger Glover, sankarikitaristi Ritchie Blackmore (sittemmin Rainbown nokkamies) ja laulusolisti Ian Gillan, rockhistorian uskomattomimpia lavakurkkuja, joka erään musatoimittajan osuvan luonnehdinnan mukaan osasi paitsi laulaa kuin mies myös kirkua kuin kastraatti.

Levyltä In Rock, monumentaalinen Child in Time, jossa oikein tiivistyy (Sic?) 1970-luvun heavyrockin syvin olemus: hammond-urkujen ujellus, pitkät sata nuottia sekunnissa -kitarasoolot, korkealta kiljuva laulusolisti sekä kymmenen minuutin pituus. Video on TV-nauhoitus, mikä selittää nukahtamaisillaan istuvan yleisön.

Olin penskana ankara Uriah Heep –fani, mitä seikkaa en ole vieläkään oppinut häpeämään. ”Hurjan Hipin” parhaat vuodet ”klassisessa” kokoonpanossaan, David Byron solistina ja Gary Thain bassossa tukka silmillä, olivat 1971–77, jolloin Byron sai potkut liiallisuuksiin äityneen alkoholinkäyttönsä vuoksi.

Myönnettäköön, ettei Uriah Heep kyennyt nousemaan ihan samalle taiteelliselle tasolle Sabbathin, Purplen ja Zeppelinin kanssa, joissa kaikissa oli bändin sieluna huippukitaristi. Mick Box oli kyllä käypä kitarankepittäjä keikkalavoilla, ja kehittyikin soittotaidossa ajan mukana, mutta oli vähemmän innovatiivinen ja epookkialuova verrattuna kollegoihinsa Tony Iommiin, Ritchie Blackmoreen ja Jimmy Pageen, jotka ovatkin sähkökitarahistorian TOP 10 -kaartia.

Uriah Heep oli kovassa suosiossa Suomessakin. Vuonna 1972 ilmestynyt Demons and Wizards (josta allaoleva näyte on kotoisin) oli meillä listaykkösenä neljätoista viikkoa. Samana vuonna Uriah Heep oli Ruisrockin pääesiintyjä.

Vaikka hevibändi luulikin olevansa, Uriah Heep oli kuitenkin parhaimmillaan puolihitaissa balladimaisissa kappaleissaan, mistä esimerkkinä pienimuotoinen The Wizard mukasyvällisine sanoineen. Tarkkasilmäinen katsoja huomaa esityksen olevan ns. playback. Kappale tulee oikeasti levyltä. Tämä on Niin 1970-lukua kuin vain ikinä. Kengät, kuteet ja kutrit ovat kohdallaan:

Pitkätukkaheviä rakastava yleisö – nirppanokkainen kritiikki ei niinkään – noteerasi Led Zeppelinin jo omana aikanaan karvaisten päidensä verran muiden heavy-yhtyeiden yläpuolelle. Jälkimaailma on yhä samaa mieltä, nyt jo akateemisia norsunluutorneja myöten. Led Zeppelin lenteli jo aiemmin tässä artikkelissa, videolla Whole Lotta Love.

Bändissä on yleensä rumpali, mutta Led Zeppelinin John Bonhan oli rumpujensoittaja. Kaikki bändin jäsenet olivat muusikoita siitä taitavimmasta päästä, mutta Led Zeppelinin aina tunnistettava sointi toimii lopultakin juuri rumpujen varassa. John Bonhamin merkityksestä Led Zeppelinille kertoo se, että hänen kuolemaansa loppui bändinkin tarina vuonna 1980.

Moneen kertaan maailman parhaaksi rock-kappaleeksi äänestetty Stairway to Heaven ei kai ole vältettävissä (Vrt. 1. Moos. 28:12. Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas.):

(Tuohon äskeiseen olen ehtinyt kyllästyä jo vuosikymmeniä sitten, mutta kun yritin opetella pianolla soittamaan sitä, oli pakko myöntää, että onhan se kerta kaikkiaan mestariteos.)

Entäs sitten progressiivinen rock? Pienimuotoisesta alusta vähitellen heavy rockiakin megalomaanisemmaksi kehkeytyvä, vähän ryppyotsainen ja maailman menoon vakavasti suhtautuva rock’n’rollin suuntaus, jossa lopulta edettiin jo aika kauas Chuck Berryn päivistä, kun Mike Oldfield ja Rick Wakeman tekivät kalliiksi käyneitä kiertueita jopa satapäisten orkesterien kanssa.

Kaiken heavypullistelun jälkeen ottakaamme muutama hetki vähän rauhallisemmin. Procol Harumin läpimurtokappale, kaikille varmaan tuttu The Whiter Shade of Pale vuodelta 1967, jonka perustana on J. S. Bachin Aaria orkesterisarjasta n:o 3. Tässä on perusteos, jonka voi huoleti ennustaa säilyvän musiikkikulttuurin aikakirjoissa tuomiopäivään asti:

Toinen tuttu esimerkki: Progemusiikin sävyjä enteili myös The Moody Blues. Melancholy Man on vuodelta 1970, joten kovin nuorina ovat pojat jo osanneet kuvata varhaisessa keski-iässä alkavaa miehen elämänväsymystä:

Vuonna 1967 perustetun Genesis-yhtyeen tavoitteiden on alusta lähtien pitänyt olla vähintään kunnianhimoiset, koska bändi nappasi nimensä peräti Raamatusta. 1. Mooseksen kirja, Raamatun ensimmäinen teksti, on saanut alkuperäisen nimensä hepreankielisestä ensimmäisestä sanastaan בְּרֵאשִׁית [bere’shiit, alussa], käännettynä muinaiskreikaksi Γένεσις [genesis]. (Kas kummaa, blogihan ymmärtää pyhiä kieliä…)

Genesis ei ole suinkaan tuottanut häpeää vaateliaalle nimelleen, vaan on tehnyt pitkän ja rokkihistorian menestyksekkäimpiin kuuluvan uran. Levyjä on mennyt kaupaksi nätit 150 miljoonaa. Jumala ei ilmeisesti vihastunut pyhän tekstinsä lainaamisesta.

Tulevan megamammuttibändin alku oli vaatimaton: ensilevyn From Genesis to Revelation ensipainos oli 650 kappaletta. (The Revelation on Uuden testamentin viimeinen teksti, Johanneksen Ilmestys, apostoli Johanneksen hallusinaatio viimeisestä tuomiosta. Pojat olivat näköjään olleet hereillä uskonnontunneilla.)

Seuraava esimerkki on ajoilta, jolloin Genesis oli vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Kitarassa on Steve Hackett ja Peter Gabriel hoitaa laulupuolta. Myöhempien aikojen laulusolisti, ja myös soolouralla menestynyt, Phil Collins (toiset 150 miljoonaa myytyä levyä) istuu vielä kiltisti kannujen takana. Levyltä Selling England by the Pound, raita Firth of Fifth, joka huipentuu kerrassaan jumalaiseen kitarasooloon:

Rockin hirmuliskojen suvun brontosaurus Pink Floyd on tietysti ohittamaton tällä sektorilla. Mukavaan 300 miljoonan levymyyntiin päässyt brittiyhtye Pink Floyd aloitti jo 1960-luvun puolivälissä ja teki ennen kaikkea kokonaisuuden muodostavia konseptialbumeja, kuten Wish You Were Here, kenties parhaana The Dark Side of the Moon ja suurisuuntaisimpana tuplalevy The Wall.

The Dark Side of the Moon (1973) nosti Pink Floydin megabändiluokkaan. Se oli sekä yleisö- että arvostelumenestys ja pitää yhä hallussaan komeaa ennätystä: levy pysyi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalla yhteen menoon 591 viikkoa – yli 11 vuotta! – ja palasi listalle myöhemmin vielä monta kertaa uudelleen. (Syksyyn 2024 mennessä enää kaksi viikkoa puuttuu tuhannesta listaviikosta.) Albumi on yli 50 miljoonalla kopiollaan kaikkien aikojen neljänneksi myydyin ja sijoittuu jatkuvasti kärjen tuntumaan kaikenlaisissa maailman paras sitä ja paras tätä -äänestyksissä. (Mainittakoon nyt vielä sekin kuriositeetti, että albumi ehti olla myös nro 1 tuolla samalla listalla – yhden viikon ajan.)

The Dark Side of the Moon huipentuu niskahiukset pystyyn nostattavaan Brain Damage / Eclipse –pariin, jonka kohdalla Pink Floyd mielestäni käväisi niin lähellä täydellisyyttä kuin suinkin.

The Wall oli ilmestyessään vuonna 1979 musavuoden ykköspuheenaiheita ja möi huimasti ollakseen hintava tupla-albumi. Rokkihistorian massiivisimpiin kuuluva teemalevy kertoo tähteyden aiheuttamasta vieraantumisesta ja perustuu omiin kokemuksiin sekä Roger Watersin traumaattisiin nuoruudenmuistoihin.

Pink Floydin tuotannon parhaimmisto noteerataan varmaan vielä sadan vuoden päästäkin (progressiivisen, jos lokeroida halutaan) rock n’rollin kivijalkateoksiksi ja moni artisti- ja bändihistoria mainitsee Pink Floyd -ilmaisun tärkeäksi esikuvaksi, josta imettyjä vaikutteita voi aistia kevyen musiikin kentässä lähestulkoon laidasta laitaan.

Pink Floydin periaatteena on tarjoilla pohjimmiltaan yksinkertainen musiikki rauhallisine melodioineen ja pohdiskelevine sanoituksineen mahdollisimman mammuttimaisella tavalla. Yhtyeen tavoite ei kuitenkaan ole nuijia voimakeinoin sanomaansa kuulijan tajuntaan, massiivisella äänivallilla. Pink Floydin teho perustuu hienovaraisista nyansseista koottuun huolelliseen soitantaan, jonka pääosassa on David Gilmourin herkkä kitarakäsi.

Konserttikiertueilla visuaalisen ylöspanon kuului olla suurempaa ja mahtavampaa mitä kenelläkään. Yhtye ajautui varustelukierteeseen oman itsensäkin kanssa: The Wall –kiertueella yleisön ja yhtyeen väliin rakentui konsertin aikana muuri, joka lopuksi romautettiin alas. Jokainen konsertti tuotti tappiota, minkä vuoksi alkuperäinen The Wall -show esitettiin vain neljä kertaa.

Taiteilijasielujen kesken ajautuvat näkemykset helposti törmäyskurssille. Niinpä Pink Floydin musiikillisten johtohahmojen, kitaristi David Gilmourin ja basisti Roger Watersin egot eivät lopulta mahtuneet samaan bändiin, ja Waters lähti muutama vuosi The Wall –albumin jälkeen.

Huolimatta kaikin puolin mammuttimaisesta maineesta ja merkityksestä sekä pitkästä urasta, Pink Floydin musiikki on sittenkin lähinnä vähän paatuneempien asianharrastajien harrastuksen kohteena. Bändin musiikki kun ei päästä kuulijaa ihan helpolla. Pink Floyd on kuitenkin saanut aikaiseksi yhden populaarin hitin, josta on tullut suorastaan osa yleismaailmallista kulttuuriperintöä.

The Wall –tuplalta kotoisin on (kuten nuo seuraavatkin), suurelle yleisölle kenties kaikkein tutuin Pink Floyd -teos, singlelohkaisuna Pink Floydin ainoaksi listaykköseksi noussut Another Brick in the Wall, jonka aloitussäkeen on vuodesta 1979 lähtien tuntenut jokainen koulutenava: ”We don’t need no education”, ja jonka kohdalla englanninopettajilta menee kello viiden tee väärään kurkkuun: Good Heavens!  Samassa virkkeessä kaksi kieltosanaa!!! Leikkeen versio on The Wall -elokuvasta vuodelta 1982.

Seuraavalla videolla on esimerkki Watersin jälkeisestä, Gilmourin johtamasta Pink Floydista bändin viimeiseksi jääneellä kiertueella nimeltä The Division Bell Tour vuonna 1994, tunnettu myös konserttitaltioinnin mukaan nimellä P.U.L.S.E. Kiertueen visuaalinen toteutus tietokoneohjattuine valoineen ja muine efekteineen ylitti varmaan kaiken, mitä siihen asti oli nähty. 700 tonnia painavien rakennelmien kuljetukseen tarvittiin viitisenkymmentä rekkaa. Henkilökunnan pääluku oli 160. Kymmenien miljoonien kustannuksia sponsoroi Volkswagen. (Tuollainen romumäärä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön edellytys; on David Gilmour saanut salin täyteen varustautuneena lähestulkoon pelkällä akustisella kitaralla.)

Yksi kliimaksikohdista, Gilmourin viisiminuuttinen (nuukailu ei kuulu Pink Floydin kuvioon) Comfortably Numb -soolo, joka onkin kestoehdokas YouTuben jatkuvasti käynnissä olevassa The Greatest Guitar Solo Ever -keskustelussa:

Jos äskeinen kävi haukotuttamaan, niin kannattaa sentään huomata tuolla sähkötekniikan ihmeellä olevan ikää jo yli kolmekymmentä vuotta. Pistää ihmettelemään, millä tietokonesysteemillä livenä soitettu musiikki ja koko jättimäinen tehosteapparaatti – pelkkiä joka suuntaan kääntyviä valoja oli varmaan jo useampi tuhat – saatiin pelaamaan sekunnilleen yhteen. Mahtoivatkohan lipputulot jaksaa kattaa edes sähkölaskua? Paikan päältä nähtynä ja kuultuna kokemus olisi varmaan ollut hyvinkin lipun hinnan väärtti. Tähän konserttiin tilaan tiketin heti, kunhan saan aikakoneeni valmiiksi.

Ja edelleen: Miten saada aikoinaan studiossa joka instrumentti sekä laulu erikseen sisään soitettuna ja viimeisen päälle hiottuna kootut musiikkikappaleet kuulostamana livenä melkein samalta kuin levynä? Siinä onkin tekemistä. Pink Floyd ei suinkaan hypännyt kylmiltään kiertuelavoille, vaan bändi harjoitteli ensin itsensä huolella konserttikuntoon.

Lavalla on varsinaiseen kokoonpanoon nähden yli tuplamiehitys ja laulukuoro vielä päälle. Katsomon keskellä miksausosastolla on vähintään kymmenpäinen henkilökunta säätelemässä nappuloita. Kaikenlaiset erikoisefektit, puheenpätkät yms., tulevat ääninauhalta. Tämän kaiken synkroniin saaminen keskenään sekä samalla tehostearsenaalin hallinta edellyttävät melkoista taustatyötä.

Tässä vielä konsertin loppuvedätys (hieno basso, muuten):

Hyvä haastaja tuolle spektaakkelille on Roger Watersin pyörittämä The Wall Live -show, albumin 30-vuotisjuhlakiertue. Viimeistä huutoa (tietenkin) olevalla tekniikalla toteutettu jättimäinen turnee alkoi 15. syyskuuta 2010 Ontariosta. Amerikan-kierros käsitti 56 konserttia. Keväällä ja kesällä 2011 show kiersi Eurooppaa 61 konsertin verran. Toisen Amerikan- ja Euroopan-kierroksen kesällä 2012 ja 2013 jälkeen oli kasassa 246 konserttia, 4,3 miljoonaa katsojaa sekä 460 miljoonaa dollaria. Kulutkin laskettiin kaiketi sadoissa miljoonissa, mutta ehkä sentään jäi pientä kilisevää Watersin eläkekassaankin. Ainakin herra sijoittui korkealle parhaiten tienaavien brittimuusikoiden listalla.

Helsingissä The Wall Live meni täydelle Hartwall-areenalle (minäkin olin siellä) kaksi kertaa, 27. ja 28. huhtikuuta 2011.

Mitä muuten vielä tulee tuohon äskeiseen Comfortably Numb -sooloon, vain Gilmour osaa soittaa sen kuten kuuluu, olympolaisesti, suuren taiteilijan persoonallisuuden koko painolla, totesin itse paikan päällä. Kiertuekitaristi sormeili sen ihan virkamiestyönä ja tästä saa palkkaa -asenteella. (Muuten, jos soittamaan opetteleminen tuntuu vaikealta ja lannistavalta, olisikohan tästä lohdutukseksi: edes David Gilmour ei osaa soittaa omia teoksiaan ilman harjoittelua.)

Ostin jopa kiertuepaidan, kun huomasin yhdennäköisyyttä Schoolmaster-hahmon ja oman habitukseni välillä. Paita herätti päivälukiolaisten keskuudessa pientä hilpeyttä, kun käännyin kirjoittamaan taululle. Paidan selässä on teksti ”We don’t need no education”.

Kauas on tultu Mississippin Deltalta ja sikarilaatikkokitaroiden ajoista.

Juttu jatkuu artikkelissa KEVYT MUSIIKKI II.

Keskityn tässä artikkelissa lähinnä kotimaiseen poliittisesti kantaa ottavaan musiikkiin. Itse kussakin maassa on oma kantaaottavan musiikin perinteensä, jonka sisäpiirimerkitykset voivat avautua vain sisäpiirinäkökulman kautta. Vaikka osaisimme esimerkiksi täydellistä ranskan kieltä, emme silti kunnolla ymmärtäisi ranskalaista poliittista musiikkia, koska emme kunnolla tunne niitä sikäläisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia intohimoja, jotka ovat tuon musiikin synnyttäneet.

Suomalainen poliittinen musiikki voidaan jakaa karkeasti kahtia: Ns. valkoisen Suomen isänmaallinen – toisinaan jopa ”hurraa-isänmaallinen” – musiikki, josta osa on kansakunnan puolivirallista musiikkiperinnettä, kuten monet marssikappaleet. Toinen puoli on poliittisen työväenliikkeen vasemmistolainen luokkataistelumusiikki. Suomalaisessa poliittisessa musiikissa näkyy vahvasti vuoden 1918 sisällissodan rintama-asetelma ja siitä seuranneet jännitteet myöhempinä vuosikymmeninä.

TYÖVÄENLIIKKEEN VANHAT VALLANKUMOUSLAULUT

Suomen poliittinen työväenliike alkoi järjestäytyä oikein voimalla vuonna 1899, jolloin perustettiin Suomen työväenpuolue (Turun työväentalossa nykyisellä Ursininkadulla). Nimi Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue omaksuttiin Forssan puoluekokouksessa 1903. Tuon ajan SDP oli aitomarxilainen vallankumouspuolue ja sellaisena osa kansainvälistä poliittista työväenliikettä.

Yhteislaulu oli puolueen tilaisuuksissa alusta lähtien tärkeä tunnelman kohottaja. Monet varhaiset vallankumouslaulut olivat ulkomaista alkuperää. Ranskan vallankumous oli porvarillisuudestaan huolimatta myös työväenliikkeen vallankumoushaaveiden esikuva ja innoittaja. Niinpä Marseljeesi oli suosittu taistelulaulu eurooppalaisen työväenliikkeen varhaisina vuosina. Kun Marseljeesi vuodesta 1870 lähtien tuli jälleen Ranskan tasavallan kansallislauluksi, se korvautui vähitellen toisella ranskalaisella taistelulaululla.

Kansainvälinen

Maailman tunnetuimpiin lauluihin kuuluva, 1870–80-luvuilla syntynyt L’Internationale alleviivaa jo nimellään työväenliikkeen kansalliset rajat ylittävää luonnetta.

Kansainvälisen työväenliikkeen tehtävänä oli tehdä maailmanvallankumous, tehdä loppu niin ikään kansainvälisestä kapitalismista ja porvarien sortovallasta. Kansainvälinen oli kommunistisen liikkeen johtajan roolin itselleen omineen Neuvostoliiton kansallislauluna vuoteen 1944.

Suomeksi Kansainvälisen käänsivät Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki, varhaisten sosialistien terävintä kärkeä, varsinkin OWK, joka 1918 sisällissodan jälkeen Suomesta paettuaan teki niin komean uran Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtajistossa, että hänet haudattiin peräti Kremlin muuriin.

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!

Köyhälistön marssi

Saksan sosialistit olivat 1800-luvun lopulla eurooppalaisen työväenliikkeen ideologisia esikuvia. SDP:n Forssan kokouksessa vahvistettu puolueohjelma oli saksalaisilta aateveljiltä kopioitu kirjoitusvirheitä myöten.

Saksasta lainattiin myös luokkataisteluhenkeä kohottavaa musiikkia, esimerkiksi vanhan poliittisen työväenliikkeen suosikkiveisu Köyhälistön marssi. Videon kuva näyttää olevan jostakin muualta kuin Leppäsen Preetin maisemista, mutta köyhyyshän on yleismaailmallinen vitsaus.

Punakaartilaisten marssi

Tunnetuimpia poliittisen työväenliikkeen lauluja on sisällissotavuonna 1918 suosioon noussut Punakaartilaisten marssi, jonka musiikkitausta on vähemmän poliittista lajia.

Suorastaan traagista komiikkaa sisältyy tietoon, jonka mukaan tämän verenhimoisen taistelulaulun pohjana on ruotsalainen syntymäpäivärallatus Ja, må han / hon leva. Tämä jos mikä kertoo kulttuurieroista ja erilaisista elämänasenteista Pohjanlahden kahden puolen. Siinä missä länsinaapurimme laulavat tätä laulua iloisissa kekkereissä, snapsilaseja kohotellen, Suomessa kevättalvella 1918 moni nuori mies (ja moni nainenkin) kuuli nämä sävelet viimeisenä musiikkinaan rynnätessään päin valkoisten kuularuiskuja.

Varšavjanka

Alun perin Warszawianka – Varsovan laulu (kieltolain aikana tämä sanapari tarkoitti pirtua) oli puolalainen kapinalaulu, peräisin jo vuodelta 1830.

Työväenliikkeen taistelulaululla Varšavjankalla (1905) ei ole edellä mainitun kanssa muuta yhteistä kuin samalta kuulostava nimi. Varšavjanka on jo painunut lähes unohduksiin muualla paitsi historianopiskelijoiden lauluilloissa, paitsi että rap-artisti Paleface lainaili tästä inspiraatiota teokseensa Riisto Räppääjä:

VALKOISEN SUOMEN LAULUJA

Venäjän bolševikkipuolueen syksyllä 1917 toteuttama lokakuun vallankumous oli 1900-luvun merkittävimpiä yksittäisiä tapahtumia. Kevättalvella 1918, itänaapurin veljespuolueen innoittamana, ryhtyi suomalaisen työväenliikkeen radikaalein siipi tekemään samanlaista työväen vallankumousta myös meillä. Yritys päättyi tappioon ja hävinneen osapuolen osaksi tulleeseen ankaraan kostoon. Sisällissodan jälkeen työväenliikkeen maltillinen SDP-siipi tuli osaksi suomalaista parlamentaarista poliittista kulttuuria, ja radikaali kommunistinen siipi meni kiellettynä maan alle.

Näiden syiden vuoksi työväen taistelulauluperinne hiljeni aika lailla. Voittanut osapuoli, Valkoinen Suomi oli 1920–30-luvuilla vuorostaan äänessä.

Kuularuiskulaulu

Seuraavassa on esimerkki vuoden 1918 tapahtumien innoituksessa heti tuoreeltaan syntyneistä lauluista. Tätä ja monia samankaltaisia ei sopinut soitella enää toisen maailmansodan jälkeisinä YYA-vuosikymmeninä, ainakaan julkisesti. Kappaleen Isontalon Antti on Sen Isontalon Antin pojanpoika, jääkäri ja myöhemmin lapuanliikkeen aktivisti. Esittäjä on Jussi Raittinen, joka on katsomuksiltaan paremminkin vasemmalle päin kallellaan. Niinpä nuottien välistä kuuluu ripaus ironiaa:

Muistoja Pohjolasta

Sam Sihvo (1892-1927), yksi neljästä jääkäriveljeksestä, joista kahdesta tuli kenraaleja, tunnetaan ennen kaikkea Jääkärin morsian –laulunäytelmän kirjoittajana. Näytelmän pohjalta tehty suosittu elokuva oli toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmeniä pannassa, koska siinä sanotaan pari kertaa sana ”ryssä”.

Jääkäriaikoinaan Saksassa Lockstedtin koulutusleirillä Sam Sihvo sävelsi marssin Muistoja Pohjolasta.

Jääkärin laulu

Toinen Sam Sihvon teos, Jääkärin laulu, joka tunnetaan myös ensimmäisten sanojen mukaan nimellä Elon mainingit, alun perin saman tekijän laulunäytelmästä Jääkärin morsian. Sanoittaja oli Sam Sihvon veli Aarne, josta tuli sittemmin kenraali ja puolustusvoimain komentaja. Vesa-Matti Loiri se vain osasi vetää tämänkin todella komeasti.

Jääkärimarssi

Jääkärien sankaritarinaa ylistettiin jo ennen kuin jääkärit palasivat Suomeen kevättalvella 1918. Jääkärit olivat hakeutuneet ensimmäisen maailmansodan vuosina Saksaan saamaan sotilaskoulutusta, epämääräisenä kaukotavoitteenaan joskus tulevaisuudessa auttaa kotimaansa pääsemään itsenäiseksi emämaastaan Venäjästä. Saksa oli Venäjän päävihollinen maailmansodassa, joten esivallan kannalta jääkärinuorukaiset olivat valtiopettureita. Jääkärit palasivat kuitenkin lopulta aivan toisenlaisiin tehtäviin, keskelle Suomen sisällissotaa, ja he muodostivat pääosan valkoisten joukkojen upseeristosta.

Jääkärimarssin säveltämiseen antoi sysäyksen jääkärien mielialan kohottamiseksi lokakuussa 1917 järjestetty kilpailu parhaasta marssilaulun tekstistä. Kilpailun voitti jääkäriluutnantti Heikki Nurmio. Sanat salakuljetettiin Suomeen, ei sen vähäisemmälle säveltäjälle kuin Jean Sibeliukselle, joka oman kertomansa mukaan ryhtyi voimakkaan isänmaallisen tunteen vallassa heti töihin.

Kuullos pyhä vala

Vala on tärkeä rituaali länsimaisessa kulttuurissa. Valan velvoittamana ihminen joutuu esimerkiksi puhumaan totta oikeuden edessä, harjoittamaan nuhteetonta lääkärinammattia tai taistelukentällä tarjoamaan rintansa kohti lentävän luodin osua. Valan rikkomisen kynnys pyritään tekemään mahdollisimman korkeaksi. Tämän vuoksi valakaavoissa vedotaan usein Jumalaan. Vala sitoo omaatuntoa, ajatellaan. Valan pettämistä pidetään raskaana rikoksena.

Sotilaan velvollisuudet taistelukentällä on vahvistettu sotilaslainsäädännössä sekä puolustusvoimien komentosuhteissa. Näiden sääntöihin nojaavien velvollisuuksien lisäksi taistelumoraalia voidaan ylläpitää esimerkiksi vihollista mustamaalaavalla propagandalla ja sotilaallisten urotöiden palkitsemisella.

Sotilaat on lisäksi vannotettu Jumalan edessä olemaan valmiita uhraamaan elämänsä, jos isänmaan etu niin vaatii. Seuraava laulu on tuttu jokaiselle asepalveluksen suorittaneelle, sotilasvalan vannomisen yhteydessä laulettava Kuullos pyhä vala:

Oi kallis Suomenmaa

Suomi menestyi olosuhteisiin nähden erinomaisesti talvi- ja jatkosodassa. Yksi osatekijä rintamien kestämiseen oli tieto pääsemisestä viimeiseen lepoon kotiseurakunnan sankarihautaan, jos kuolema kohtaisi taistelukentällä. Tämä oli harvinainen käytäntö sotimisen pitkässä historiassa koko maailmassa. Yleensä taistelussa kaatuneet sotilaat on haudattu taistelupaikan lähimaastoon. Heikki Klemetin (1876-1953) säveltämä mieskuorolaulu Oi kallis Suomenmaa oli tapana laulaa sankarihautajaisissa.

IKÄVÄNTORJUNTA

Mielialan ylläpitäminen sekä taistelurintamalla että kotirintamalla oli tärkeä asia, näin varsinkin jatkosodassa, joka venyi yli kolmevuotiseksi. Nopeassa tahdissa päälle vyörynyt talvisota ei edes mahdollistanut kovin suunnitelmallista henkisen taistelukunnon hoitamista.

Jatkosodan pitkä toimeton asemasotajakso söi miesten hermoja. Arvattiin sodan ratkaisutaistelujen olevan joskus edessä, mutta ei tiedetty, koska. Tunnettujen taiteilijoiden seurueet järjestivät viihdytyskiertueita rintamalle. Radiosta ja grammarilevyiltä kuunneltiin mielialaa keventävää musiikkia.

Uraliin

Seuraavat kaksi esimerkkiä edustavat yhtä ikäväntorjuntamusiikin tyylilajia, vihollisen – joskus omatkin – naurettavaksi tekevää kolportöörihuumorin sävyttämää kuplettilaulua.

Videolle kuvattu levynkansi on sovellettu sodanaikaisesta pilakuvasta. Venäläisistä veisteltiin kaikenlaisia anekdootteja. Juttujen ja sananparsien aiheena oli usein ulkoministeri Vjatšeslav Molotov. Hänen esimiehensä Stalin esiintyi jutuissa harvemmin. Lieneekö osasyynä ollut se seikka, että tiukan neuvottelijan ja muutenkin ikävän ihmisen maineessa ollut Molotov oli pääasiassa edustanut neuvosto-osapuolta venäläisten esittäessä Suomelle aluevaatimuksia ennen talvisodan syttymistä?

Tuttu esimerkki Molotov-huumorista on kautta maailman tunnetuksi tullut käsite Molotovin cocktail, polttopullo, joilla jouduttiin järeämpien aseiden puutteessa tuhoamaan panssarivaunuja. Sotilaiden kaulassa olleen tuntolevyn numerosarja oli puolestaan Molotovin puhelinnumero.

Molotovilla oli Suomen armeijan riveissä monta kaimaa. Kirjailija Kalle Päätalolla oli hänen palvellessaan välirauhan aikaan armeijassa ”keittiöpossuna” riesanaan pahankurinen sotasaalishevonen nimeltä Molotohvi. Eräällä joukko-osastolla oli Vienan Karjalassa jatkosodan alussa maskotteinaan orvot huuhkajanpojat nimeltä Molo ja Tiltu.

Eldankajärven jää

Seuraava korsumusiikkiesimerkki esittää oman armeijan touhut vähän ironisessa valossa. Niinpä armeijan ylemmät portaat eivät Eldankajärven jäästä aluksi oikein pitäneetkään. Eldankajärvi sekä Kiskis-kukkulat sijaitsivat Uhtualla Vienan Karjalassa, suurin piirtein Kuusamon korkeudella. Juno puolestaan oli saksalaista tupakkaa, joka oli sotasaalismahorkkaan tottuneiden suomalaisten makuun liian mietoa.

Äänisen aallot

Sitten seuraa vähän kohottavampaa, mutta niinpä aloite Äänisen aallot –valssin säveltämiseen ja sanoittamiseen tulikin korkeimmalta taholta. Sotatoimia johtava päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo ei pitänyt siitä, että moni sotilaiden suosikkikappale oli alkujaan venäläinen, kuten suursuosikki Elämää juoksuhaudoissa (varsin moni sota-ajan suosikki soi rintamalinjan molemmin puolin). Tilalle piti saada jotakin suomalaista ja ajan Suur-Suomi -ideologiaan sopivaa.

Säveltäjä oli suomalaisen vanhemman viihdemusiikin suuri nimi George de Godzinsky (1914-94) ja esittäjä hyvinkin de Godzinskyn veroinen vaikuttaja, ”Molli-Jori” Georg Malmstén (1902-81). Katkelma antaa sodasta varsin leppoisan kuvan. Näin naiivi propaganda tuskin meni läpi edes kotirintamalla:

Kaarina

Georg Malmstén esittää myös seuraavan kappaleen, joka on alkujaan saksalainen marssilaulu Erika, jonka YouTube-linkki aina poistetaan ”käyttöehtoja rikkovana”. Pistän tähän linkin ihan piruuttanikin, syystä siitä, että tällä laululla ei tiettävästi alkujaan ole kytkentää natsi-ideologiaan. (Kas kummaa: vastaavaa nettisensuuria ei sovelleta kommunistilauluihin.)

Reino ”Palle” Palmroth on kertonut tehneensä sanoituksen lentokoneessa 1. syyskuuta 1939.

Kun Suomi päätyi jatkosodassa taistelemaan samalla puolella Saksan kanssa, sai Erika / Kaarina suosiota jo aseveljeydenkin innoittamana:

SODANJÄLKEINEN VASEMMISTOLAINEN MUSIIKKI

Jatkosodankin päätyttyä tappioon poliittinen tuulensuunta kääntyi lähes täydet 180 astetta. Äärivasemmisto sai jälleen toimintavapauden ja maailmansotien välinen ”Hurraa!-isänmaallisuus” joutui vuorostaan pannaan.

Isänmaallisten arvojen korostaminen ei sopinut YYA-vuosikymmenien viralliseen politiikkaan – siihen kun Suomessa herkästi ja vanhasta muistista sisältyi venäläisvastaisuus. Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita hoidettiin kieli keskellä suuta ja ”maittemme välisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita” korostettiin varmuuden vuoksi aivan hengästymiseen asti. Mahtoi venäläisdiplomaateilla olla välillä naurussa pitelemistä heidän kuunnellessaan pitkä lasi kädessä tuon ajan suomalaista poliittista liturgiatekstiä.

Muuttunut poliittinen tuulensuunta vaikutti myös kulttuurielämään. Varsinkin taide-elämässä kuului asiaan olla vasemmalle päin kallellaan. Sodankäyneen sukupolven jälkeläiset kiistivät isiensä arvot ja hurahtivat kommunismiin aivan kritiikittömästi. Vasemmistolaisuus ja ”edistyksellisyys” olivat lähestulkoon synonyymejä.

Isänmaalliset laulut eivät sentään kadonneet kansakoulujen laulukirjoista, mutta niitä ei laulettu enää niin innokkaasti Suur-Suomi –unelman jäätyä pelkäksi unelmaksi.

Poliittinen työväenliike oli jälleen voimissaan. Se oli saanut vieläpä uutta puhtia. Työläisten paratiisi Neuvostoliitto oli selviytynyt voittoisana toisesta maailmansodasta ja oli nyt vahvempi kuin koskaan. Niinpä toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen musiikki oli ennen kaikkea poliittisen vasemmiston musiikkia.

Laulaminen yhdistettiinkin juuri vasemmistopolitiikkaan. Niinpä porvarillisella puolella ei juuri laulattanut, mitä nyt keskustalaiset kajauttelivat yhä tupailloissaan ”Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa, vaikkei riennä riemuksemme, leipä miesten maatessa…”.

Yhteisrintamaan

Nykyisin koko poliittinen kenttä tuntuu olevan yhtä ja samaa taloudellista liberalismia. Siihen verrattuna varsinkin 1970-luvulla elämänmeno oli poliittista intohimoa tulvillaan, vähän liiankin kanssa, eikä Hesarin legendaarisella pilapiirtäjällä Kari Suomalaisella ollut aiheista puutetta.

Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen erotti tuolloin vielä toisistaan, jo heti vaatetuksesta. Vasemmistolaisen pahin vihollinen ei ollut kuitenkaan hänen työllään rikastuva riistokapitalisti vaan toinen vasemmistolainen, luokkapetturi, joka ei ymmärtänyt olla oikealla tavalla vasemmistolainen.

Sitäpaitsi: ”riistokapitalisti” oli välttämätön vihollinen, paremminkin ideologinen kuvitelma kuin todellinen riistäjä, joka oikeutti vasemmiston taisteluasenteen ja suuntasi ”luokkavihan” selvään kohteeseen.

Sisäinen jako vallankumouksellisiin ja revisionisteihin hajotti ja heikensi omia rivejä. Vasemmiston sisällä oleva ”luokkajako” näkyi esimerkiksi Wärtsilän telakan parkkipaikalla: demari ajoi Ladalla ja kommunisti Mossella. Samoilla poliittisilla jakoperusteilla muodostuivat ruokatuntien sökösakit.

Kenen joukoissa seisot

Aulikki Oksanen esittää seuraavan kappaleen asiaankuuluvalla paatoksella. 1970-luvun vasemmistolaisen musiikin tunnisti pelkästä esitystyylistä, kurkku suorana huutavista kiukkuisista naisäänistä, joita liioitellun pehmeät miesbaritonit vielä korostivat. Ultra Bra –yhtye käytti samaa laulutapaa 1990-luvulla.

Kenen joukoissa seisot? – se tiedettiin tarkkaan 1970-luvulla. Mitä tahansa tekivätkin sellaiset nimet kuin Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Kristiina Halkola, Sinikka Sokka tai Arja Saijonmaa, poliittinen kanta paistoi aina läpi.

Laulu siirtotyöläisestä

Tietenkään vasemmiston vahva asema ei syntynyt pelkästään itänaapurin taustatuella eikä laulamalla nyrkit tanassa kovaa ja korkealta. Vasemmistolaiselle ideologialle oli kasvualustaa aivan riittämiin Suomen sodanjälkeisessä taloudellisessa tilanteessa: 1950-luvun sotakorvausajan niukkuus, 1960–70-lukujen maaltapako sekä 1970-luvun työttömyys. Seuraava esimerkki on vuodelta 1970 ja kuvailee taloudellisen rakennemuutoksen ajan tunnelmia oikein osuvasti:

Lenin-setä asuu Venäjällä

Vietnamin sota kuohutti tunteita kautta maailman vuosina 1964–75. Se oli harvoja asioita, josta vasemmisto ja oikeisto olivat edes jotenkuten yhtä mieltä. USA:n toimet Vietnamissa tuomittiin yleisesti. Osasyynä oli TV:n välittämä sensuroimaton kuva sodan julmasta todellisuudesta.

Seuraavassa on jo melkein selkäpiitä karmiva esimerkki siitä, miten vahvasti yhteiskunnallinen ilmapiiri politisoitui 1970-luvulla. Leikkeen laulu on alkujaan vietnamilainen lastenlaulu. Ho Tši Minh oli Pohjois-Vietnamin kommunistijohtaja. Aikana, jolloin jokainen tiesi paikkansa, myös pikku pioneerien piti pienestä pitäen oppia taistelemaan rauhan puolesta.

Tämä teki melkoisen vaikutuksen päivälukiolaisiin, kun soittelin sen Kansainväliset suhteet -kurssilla.

Ryppyotsaisen poliittisen paatoksen jälkeen onkin sopiva aika ottaa vähän viihteellisemmin: MUSIIKKI JA ELOKUVA

Klassinen musiikki on valtava kokonaisuus, johon on aineistoa kerääntynyt ainakin neljän vuosisadan ajan. Tässä artikkelissa täytyy pakosti rajoittua tarjoilemaan vain suppea kuvaus, lähinnä oopperasta sekä sinfoniamusiikista. Poimin esiin ennen kaikkea tunnetuimpien säveltäjien tunnetuimpia teoksia, sellaisia, jotka kuuluvat myös klassisen musiikin vihaajan yleissivistykseen.

Monella on synkkä käsitys klassisesta musiikista tai yleensä taidemusiikista. Sitä pidetään vaikeana musiikinlajina, joka ei ole mitään muun touhuamisen taustalla ohimennen aistittua äänitapettia. Klassisesta musiikista nauttiminen (sanan oikein kunnolla -merkityksessä) vaatii erityistä syventymistä sekä jonkin verran asiantuntemusta.

Äänentoistolaitteet eivät tee oikeutta klassiselle musiikille. Ooppera, sinfonia tai vaikkapa urkuteos pääsee oikeuksiinsa vasta paikan päällä nautittuna, joten vaivautukaapa joskus konserttiin. Täytyy olla pienen talon hintaiset äänentoistolaitteet, ennen kuin päästään lähellekään sinfoniaorkesterin dynamiikkaa. Se ulottuu triangelin kilautuksesta lähestulkoon katon ilmaan lennättävään forte fortissimoon, jonka kokee koko vartalollaan. Samoin eri soittimien äänen kauneus sekä ilmaisuvoima katoavat jonnekin elektroniikan kytkentäkaavioiden oikosulkuihin.

Sama pätee oopperasolistien lauluun. Oopperalaulu kuulostaa helposti koomiselta kiekumiselta tai basson tapauksessa lähinnä irlanninsusikoiran murinalta, mutta elävänä oopperalaulajien koulutettu ääni kuulostaa mielettömän hienolta. Uskomatonta, miten ihmisen ääni voi soida!

Siispä yritykset antaa käsitystä klassisesta musiikista lyhyiden tallennekatkelmien avulla ovat väkisinkin aika säälittäviä, myös tästä syystä: Oopperat ja sinfoniat ovat laajoja musiikkiteoksia, helposti tunnin pituisia ja ylikin. Ne kertovat musiikin välityksellä kokonaisen tarinan. Irrallinen ooppera-aaria tai sinfonian jokin osa ”allegro moderato” on kuin keskeltä romaania repäisty luku, johon ei pääse kunnolla kärryille, koska juonenkulusta ei ole mitään käsitystä.

Klassinen musiikki kehittyi varhaisimmillaan barokin kaudella 1600–1700-luvuilla, rakentaen vanhan tradition varaan. Käsitys sävelten välisestä harmoniasta oli tuolloin jo ikivanha ja periytynyt kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin päivistä osaksi eurooppalaista taidekäsitystä, ennen kaikkea kirkollisen musiikin kantamana keskiajan yli. Klassinen musiikki kehittyi tuosta vanhasta perinteestä, haarautuen kahtia: kirkolliseen ja maalliseen musiikkiin. Renessanssin aikana tämä jako alkoi jo olla näkyvissä.

OOPPERA

Kaksi eri esittävän taiteen lajia – musiikin ja näytelmän – yhdistävä ooppera syntyi Italiassa jo renessanssin vuosisatoina kehittyneen musiikkinäytelmäperinteen pohjalta. Seuraavat kaksi varhaisen oopperamusiikin katkelmaa ovat varmaankin suurelle yleisölle vähemmän tuttuja. Kumpikin ovat tärkeitä teoksia oopperamusiikin varhaisemmassa historiassa.

Seuraavassa on esimerkki varhaisesta ranskalaisesta oopperasta, Ludvig XIV:n hovissa työskennelleen Jean-Baptiste Lullyn (1632-87) (italialainen alkujaan hänkin) antiikin mytologiaan perustuva Cadmos ja Hermione (1673).

Tämän kaltaisia oopperaesityksiä itse Aurinkokuningas hoviväkineen seuraili Versaillesin hoviteatterissa. Itsestään palvonnan kohteen (ei pelkkää turhamaisuutta, vaan ovelaa sisäpolitiikkaa) tehnyt Ludvig XIV esiintyi itsekin näyttämöllä, ja arvaatte, että hän sai aina myrskyisät suosionosoitukset:

Saksalaissyntyistä Georg Friedrich Händeliä (1685–1759) pidetään Johann Sebastian Bachin jälkeen toiseksi merkittävimpänä barokkisäveltäjänä. Englannissa pääosan elämäntyöstään tehneen Händelin sanotaan kehittäneen vakavan oopperan (opera seria) huippuunsa.

Antiikin kulttuuri – sekä tarusto että historian tapahtumat – antoi runsaasti innoitusta barokin oopperasäveltäjille. Händelin pääteoksiin kuuluu ooppera Julius Caesar Egyptissä. Seuraavassa on muutamia otteita yli kolme ja puolituntisesta teoksesta:

Oopperasäveltäjistä kaiketi kuuluisin on romantiikan ajan Giuseppe Verdi (1813–1901). Verdi sävelsi peräti kolmisenkymmentä oopperaa, siinä osasyy hänen maineeseensa. Tuohon joukkoon sisältyy monia oopperahistorian tunnetuimpia teoksia: Nabucco, Macbeth, Rigoletto, La Traviata, Naamiohuvit, Aida.

Onkohan tämä kaikkein tunnetuin ooppera-aaria? Rigoletton ”La Donna e Mobile” (Nainen on häilyvä…), solistina Luciano Pavarotti (1935-2007), 1900-luvun jälkipuoliskon oopperatenoreista kuuluisimpia:

(Tenavasuomennos, jota penskana hoilattiin: Hei hyvä yleisöö / Ostakaa jäätelöö…)

Seuraavan taiteilijan on Pavarotti maininnut esikuvakseen: ruotsalainen Jussi Björling, jonka syntymästä tuli 5.2.2011 kuluneeksi sata vuotta. Mitä synkempi oopperan vihaaja, sitä varmemmin kannattaa kuunnella seuraava leike. Nessun dorma – ”Kukaan ei nuku” – Giacomo Puccinin oopperasta Turandot (1926). Kun kuulin tämän, sen jälkeen ei pitkiin aikoihin juuri mikään kuulostanut juuri miltään:

Sivumennen: Suhtaudun vähän skeptisesti viime vuosien yhteen mediailmiöön, ns. talenttikisoihin. Koko touhu vaikuttaa vähän liian käsikirjoitetulta ollakseen täysin aitoa. Mutta oli sen kanssa miten oli, joka tapauksessa Britain’s Got Talent -kilpailussa vuonna 2007 ampaisi Nessun dormalla kuuluisuuteen eräs eteläwalesilainen everyman, kännykkämyyjä Paul Potts.

BALETTI

Baletilla on musiikkitaiteen lajina yhtä pitkä, renessanssiin asti ulottuva, historia kuin oopperalla. Baletti on tavallaan ooppera pantomiimimuodossa. Tarina kerrotaan ilman sanoja, laulun sijasta tanssin välityksellä. Klassisista klassisin balettiteos on venäläisen Pjotr Tšaikovskin (1840–93) Joutsenlampi.

2. osan 1. näytös. Velho von Rothbart on noitunut joutseniksi joukon neitoja, jotka saavat ihmismuotonsa takaisin vain öisin. Prinssi Siegfried rakastuu joutsenparven johtajaan Odetteen. Tämä on niin ihana pätkä, ettei se ole enää edes makuasia.

ORKESTERIMUSIIKKI

Moni kuuluisa barokkiajan säveltäjä oli ruhtinashovin palveluksessa, mm. Händel Englannissa Hannover-suvun noustua valtaistuimelle ja sinfoniamusiikin kehitykseen vahvasti vaikuttanut Joseph Haydn (1732-1809) Wienissä, unkarilaisen Esterházy-ruhtinassuvun hovikapellimestarina.

Barokkimusiikin ensimmäinen suurmestari Johann Sebastian Bach (1685-1750) oli ennen kaikkea kirkkomuusikko ja musiikinopettaja. Bach sävelsi ammattiinsa liittyvää käyttömusiikkia, jolle jälkimaailma on antanut pysyvän arvon sen musiikillisen nerokkuuden vuoksi.

Bach oli aikaansa edellä. Brandenburgilaiset konsertot – kuusi kappaletta – ovat Bachin laajassa tuotannossa tärkeimpien joukossa. Niitä ei omana aikanaan juuri esitetty niiden vaativuuden vuoksi. Konsertto no. 5 D-duuri, BWV 1050 (= Bach-Werke-Verzeichnis 1050 = Bachin teosten luettelossa nro 1050). Flyygeliä muistuttava soitin on cembalo:

Bachin valtavasta tuotannosta huomattava osa säilyi ja jäi ihailtuna ja jäljiteltynä heti vaikuttamaan taidemusiikin myöhempään kehitykseen. Osa-ansio Bachin musiikillisen perinnön säilymiseen oli hänen musiikillisesti lahjakkaalla perheellään. Ainakin viidestä hänen pojastaan tuli ammattimuusikkoja.

Antonio Vivaldi (1678–1741) sen sijaan löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla. Neljä vuodenaikaa (Le Quattro Stagioni), osa Kevät. Kuule, miten linnut laulavat:

”Käykööt muut sotia. Sinä, onnellinen Itävalta, käyt avioliittoon.”

Habsburgien Tonavan-monarkia, laaja monikansallinen valtapiiri Keski-Euroopassa, muodostui paremminkin ovelien ja onnekkaiden poliittisten naimakauppojen kuin sotimisen tuloksena. Tästäkö sitten johtui, että 1700-luvun Wien oli elämäniloinen suurkaupunki ja musiikkielämän tärkeimpiä keskuksia?

Wieniläisklassismin (josta koko käsite ”klassinen musiikki” on alkujaan kotoisin) merkittävin säveltäjä oli Wolfgang Amadeus Mozart (1756-91), joka on kaikille tuttu ainakin nimeltä. Mozart oli ihmelapsi, jonka väitetään kirjoittaneen ensimmäiset sävellyksensä jo nelivuotiaana. Mozart ei ollut hovimuusikko vaan yleisön suosiosta riippuvainen vapaa säveltäjä, jolla oli kalliit elämäntavat. Poikkeuksellisen lahjakkuuden ohella taloudellinen epävarmuus lienee ollut osasyy valtavaan ja tasokkaaseen tuotteliaisuuteen. Sinfonia no. 41 ”Jupiter”:

Ludwig van Beethovenia (1770–1827) voi pitää musiikillisena sillanrakentajana klassismin ja romantiikan välillä. Hänen musiikissaan yhdistyvät klassismin muotovaatimukset romantiikan tunnemyrskyyn. (Vertailepa tarkasti äskeisen Mozart-katkelman ja seuraavan näytteen tunnevirityksiä.)

Ihmisenäkin Beethoven oli oikea demoniensa kanssa kamppaileva romantiikan ajan taiteilija: synkkyyteen taipuvainen kulmikas luonne, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen ihmisten kanssa ja joka lääkitsi masennustaan alkoholilla. Beethovenin henkilökohtainen tragedia oli kuuroutuminen, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen sävellystyötään.

Kuulon uhkaava heikkeneminen siivitti aluksi Beethovenin luovuuden huippuunsa. Tältä ajalta on peräisin sinfonia no. 5, ”Kohtalonsinfonia”, joka syntyi 1804–08, Napoleonin sotien aikaan, joten kohtalokkaita aikoja tosiaan elettiin. Videon kapellimestari on Arturo Toscanini (1867-1957), 1900-luvun merkittävimpiä lajissaan ja ensimmäisiä supertähtikapellimestareita – ja, kuten tähti-imagoon kuuluu, jättimäinen diiva, jonka käyttäytyminen meni viisivuotiaan tasolle, ellei hän saanut tahtoaan läpi. Toscanini kuulostaakin oikein sopivalta temperamentilta tulkitsemaan Kohtalonsinfoniaa.

Kohtalonsinfonian alku on jokaiselle tuttu. Kohtalo kolkuttaa ovellesi:

Mikä on kapellimestarin (muusikkohuumorin mukaan ”liikennepoliisin”) tehtävä? Orkesterinjohtajan rooli alkoi korostua orkesterien suurentuessa ja musiikkiteosten kehittyessä yhä suurisuuntaisemmiksi. Musiikkiteoksen nuotinnos on vasta käsikirjoitus, kuin näytelmän teksti. Orkesterin esitys on orkesterinjohtajan tulkinta tuosta käsikirjoituksesta ja orkesteri on hänen instrumenttinsa. Kapellimestarin esiintyminen orkesterin edessä pitää esityksen koossa. Kapellimestarin ”lyönnit” antavat esitykselle tahdin ja intensiteetin sekä hänen erilaiset merkkinsä – ilmeitä myöten – ovat käskyjä eri soittimille ja soitinryhmille. Tahtipuikkokaan ei ole mikään kapellimestarin asemaa pönkittävä marsalkansauva vaan näkyvä kädenjatke, jolla voi ilmaista selkeämmin herkempiä nyansseja kuin pelkillä kädenliikkeillä.

Konserttimestari – jota kapellimestari aina kättelee – on toinen tärkeä henkilö, yhdysside kapellimestarin ja orkesterin välillä. Konserttimestari on jousien äänenjohtaja. Hän soittaa ”ensiviulua”, eli johtaa jousien sisääntulot sekä soittaa viulusoolot. Konserttimestarin soittotapa vaikuttaa ei vain jousien vaan koko orkesterin ilmaisuun.

Koska olemme suomalaisia, emme tietenkään unohda Jean Sibeliusta (1865-1957). Karelia-sarja oli Helsingin yliopiston Viipurilaisen osakunnan vuonna 1893 tilaama Karjala-aiheinen musiikkirunoelma. Karelianismi, Karjalan ihailu ja matkat Karjalaan etsimään aitoa ja väärentämätöntä kalevalaista suomalaisuutta, elähdytti 1800-luvun lopulla suomalaisia nuoria taiteilijoita ja oli tausta-aatteena osaltaan synnyttämässä kultakauden taidetta.

(Taas kerran tuli vahvistetuksi: Sibeliusta osaavat tulkita vain suomalaiset. Kahlasin läpi puoli tusinaa versiota joka puolelta maailmaa, ja vain tämä Tampere Filharmonian tulkinta kuulosti omalta.) Osa intermezzo:

Kuten kaikissa taiteenlajeissa, 1800-luvun lopulta alkaen myös musiikissa etsittiin uusia ilmaisutapoja. Tätä pyrkimystä edusti jo äskeinen näyte. Sibelius pyrki ”kansalliseen” taidemusiikki-ilmaisuun.

Radikaaleimmat modernistit hylkäsivät lopulta kokonaan perinteiset musiikkikäsitykset. Yleisön maku ja ymmärrys eivät vain aina tahtoneet ehtiä seurata kehityksen kintereillä.

Ranskalainen, impressionistisen (vrt. sama ismi kuvataiteessa samoihin aikoihin) musiikin suurimmaksi nimeksi mainittu Claude Debussy (1868–1918) ei vielä hylännyt perinteisiä musiikin kauneuskäsityksiä, mutta hänen tuotantonsa enteili jo uutta aikaa. Faunin iltapäivä (1894). Musiikki on vaikutelmia:

Tutustukaamme lopuksi pikaisesti eri soittimien ilmaisuun. Tässä artikkelissa esiteltyjen kaltaiset musiikkiteokset ovat yleensä kertomuksia. Musiikin keinoin voidaan ilmaista melkein mitä tahansa tapahtumia tai tunnetiloja. Keinoja ovat mm. sävellaji, melodia, tempo, intensiteetti sekä eri instrumentit. Esimerkiksi oboe voi kuvata vaikkapa puolisonsa kuolemaa surevaa joutsenta, patarummut taistelun melskettä, käyrätorvet kuninkaan saapumista, viulutremolo vedenpinnan väreilyä sekä harppu auringonsäteiden leikkiä veden pinnalla (kuuntelepa vielä kertaalleen Joutsenlampi-näytteen alku).

Pekka ja Susi on neuvostoliittolaissäveltäjä Sergei Prokofjevin (1891-1953) säveltämä musiikkisatu. Sen kerrotaan sisältävän piilokritiikkiä Stalinin ajan taidepolitiikkaa kohtaan. Kaikilla taiteenlajeilla piti olla pedagoginen tehtävä. Taideteosten piti heijastaa kommunismin ideologiaa sekä olla kasvattavia ja ymmärrettäviä.

Pekka ja Susi on erinomainen pikakurssi eri soittimien musiikki-ilmaisuun. Leikkeessä kertojana on itse Sting, tosin animaationukkena (kustannussyistä?). Valitettavasti kuvanlaatu ei kestä kehuja:

Seuraava artikkeli: PATRIOOTTINEN MUSIIKKI

Wikipedian kansallislaulujen luettelossa on 239 kansallislaulua. YK:n jäsenvaltioita on 192, joten kansallislauluja on enemmän kuin on itsenäisiä valtioita. Uskaltaudun vetämään johtopäätöksen, että kaikilla maailman valtioilla on oma kansallinen hymninsä, muutamilla useampikin, ja sen lisäksi vielä kymmenillä maattomilla kansoilla omansa.

Virallisten kansallislaulujen lisäksi itse kunkin kansakunnan kulttuuriperintöön kuuluu koko joukko muutakin isänmaallista musiikkia, esimerkiksi sotilasmusiikkiteoksia. Moni isänmaallishenkinen musiikkiteos on melkeinpä epävirallisen kansallishymnin asemassa, kuten esimerkiksi meidän Finlandiamme.

Nykyinen käsitys isänmaasta ja isänmaallisuudesta on varsin nuorta perua ja se liittyy kansallisuusaatteeseen eli nationalismiin, jonka kasvualusta on romantiikan historia- ja perinnetietoisessa ajassa 1800-luvun alkupuoliskolla. Samoihin vuosikymmeniin osuu modernin historiatieteen synty, innostus kansanperinteen keräämiseen, valtava kansallisten muistomerkkien pystyttämisvimma sekä myös monien kansallislaulujen synty. Kansallisten kohottavien hymnien säveltäminen on jatkunut kauas 1900-luvun puolelle asti. Itsenäistyihän tuon vuosisadan aikana pyöreät 150 valtiota.

LA MARSEILLAISE

”Ranska on satujen prinsessa, jolle on varattu aivan erityinen kohtalo.” – Charles de Gaulle

Ihanasti sanottu, n’est-ce pas? Ranskalaisten pöyhkeä ylpeys oman ranskalaisuutensa erinomaisuudesta tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa maailman kansojen keskuudessa. Tuo itsestäänselvä käsitys kuulumisesta kansakuntien aateliin on toisaalta hurmaava, koska sille on paljon katetta. Kansainvaellusajan Frankkien valtakunnasta lähtien Ranska on ollut Euroopan näyttämön tapahtumissa useimmiten läsnä ja usein keskipisteessä.

Säädystään tietoinen satujen prinsessa on kuitenkin herkkähipiäinen ja saa herneen patjansa alle milloin mistäkin syystä. Ranska ottaa herkästi nokkiinsa. Hyvitystä vaativa loukattu ylpeys on periranskalainen diplomaattinen painostuskeino. ”Ranskan kunnia” vaatii sitä ja vaatii tätä, ja muut valtiot joutuvat lepyttelemään, koska kyseessä on sentään eurooppalainen suurvalta. Tämä näytelmä näyteltiin taas kerran muutama vuosi takaperin, Euroopan unionin parketeilla, kun Ranska oli saanut osakseen kritiikkiä (Mon Dieu!) romanien karkottamisesta. Kukkona (Ranskan embleemi jo Asterixin ajoista asti) tunkiolla esiintyminen puree hyvin ulkopolitiikan foorumeilla ja se heijastuu kotikentällekin presidentin kasvavana kansansuosiona.

Kesällä 1789 alkanut Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut parikymmenvuotinen ennen näkemättömän suurien sotien jakso oli tärkeä kansallisuusaatteen herättäjä. Niinpä on luontevaa aloittaa tämä osio Marseljeesilla, josta tuli Ranskan kansallislaulu vallankumouksen alkuvaiheissa.

Ranskan 1800-luku oli sisäpoliittisesti erittäin myrskyisä, kun Ranskan suuren vallankumouksen liikkeelle laskemat ideologiset voimat eivät tahtoneet vuosikymmeniin asettua. Niinpä Marseljeesin asema vaihteli sisäpoliittisten tuulensuuntien mukaan. Marseljeesi ehti olla monta kertaa pannassa, jo heti Napoleonin aikana, sittemmin valtaistuimelle palautettujen Bourbonien sekä vielä Napoleon III:n aikana. Vuodesta 1870 lähtien Marseljeesista tuli jälleen Ranskan kansallishymni.

Ranskan vallankumouksen ihanteita henkivä Marseljeesi on ollut muuallakin suosittu vallankumouksellinen laulu, varsinkin poliittisen työväenliikkeen piirissä.

Seuraavaan neljään minuuttiin on tiivistetty melkein kaikki oleellinen ranskalaisuudesta: ranskalainen temperamentti, ranskalainen kansallisylpeys, upea menneisyys, upea ranskan kieli ja (ennen kaikkea) upea ranskatar.

Allons, enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé!

DEUTSCHLAND ÜBER ALLES

Euroopan historiassa paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita aiheuttanut asiantila on se, että tuon satujen prinsessan seinänaapurina asustaa toinen yhtä ylpeä kansakunta, saksalaiset (kenties satujen paha noita, ranskalaisten mielestä?). Näiden kahden välinen monisatavuotinen nokittelu on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja kärsimystä, paitsi ranskalaisille ja saksalaisille itselleen, myös koko Euroopalle, ja johtanut lopulta Euroopan unionin syntyyn, yrityksenä saada nuo Euroopan hiekkalaatikon häiriköt lopultakin kuriin.

Ranskan ja Saksan alituinen toistensa läpsiminen taisteluhansikkaalla ympäri korvia on saanut suorastaan huvittavia piirteitä (tai saisi, ellei tuota näytelmää olisi käyty aina korkeiden ruumiskasojen päällä). Kun Saksan yhdistyminen viimeisteltiin reippaalla isänmaallisella sodalla Ranskaa vastaan 1870-71, Saksan keisarikunta julistettiin perustetuksi, repaleisten taistelulippujen alla, Ranskan mahdin symbolisessa keskipisteessä, Versaillesin kuninkaanpalatsin Peilisalissa. Verisempää loukkausta ranskalaisia kohtaan tuskin pystyy kuvittelemaan.

Ranskalle jäi tuosta sodasta paljon hampaankoloon, ja se sai lopulta revanssin ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa. Saksaa nöyryyttänyt rauha allekirjoitettiin missäpä muualla kuin tuossa samassa Versaillesin Peilisalissa.

Saksan antautuminen ensimmäisessä maailmansodassa oli otettu vastaan junanvaunussa Compiègnen metsässä Pariisin pohjoispuolella. Kun Hitler vuorostaan rökitti Ranskan kesällä 1940, hän maksoi potut pottuina (les pommes mit den Kartoffeln bezahlen…?). Tuo sama junanvaunu ajettiin täsmälleen samaan paikkaan antautumisasiakirjojen allekirjoitusta varten. Vaunu vietiin voitonsaaliina Berliiniin, jossa se lopulta tuhoutui pommituksessa.

Deutshlandlied on alkujaan Joseph Haydnin sävellys vuodelta 1797 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Frans II:n syntymäpäivän kunniaksi. Isänmaalliset sanat ovat vuodelta 1841, ajalta ennen Saksan yhdistymistä.  Se on ollut Saksan kansallislaulu jo vuodesta 1922, eikä siis liity natsihallintoon, kuten usein luullaan.

Deutschlandlied tunnetaan myös ensimmäisten sanojen mukaan nimellä Deutschland über alles. Kuten Deutschlandliedin juuret, myös videon kuvassa olevan Saksan vaakunakotkan juuret johtavat Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Kotka oli alkujaan tuon saman keskiaikaisen keisarikunnan tunnus:

FRATELLI D’ITALIA

Myös italialaiset kuuluvat Euroopan merkittävimpien kansakuntien joukkoon, mutta ennen kaikkea kulttuurisesti, eivät niinkään suurina sotasankareina. Olivat italialaiset toki sotimisenkin aikanaan osanneet – 2000 vuotta sitten rakentaessaan Rooman valtakuntaa.

Italialaisten antama panos eurooppalaisen kulttuurin kehitykselle on lähestulkoon vertaansa vailla, hyvinkin verrattavissa antiikin kreikkalaisiin. Italian niemimaalta lähti levittäytymään Rooman valtakunta. Keskiaikaista länsieurooppalaista kulttuuria hallinneen paavin kirkon pääkaupunki oli Rooma. Pohjois-Italiassa syntyi renessanssikulttuuri. Barokillakin oli italialaiset juurensa katolisessa vastauskonpuhdistuksessa.

Italia oli poliittisesti hajalla yli tuhat vuotta ja yhdistyi Italian valtioksi vasta 1860-luvun kuluessa. Tästä syystä sillä ei ollut menneinä vuosisatoina kovin merkittävää roolia Euroopan poliittisissa kuvioissa. Italian kansallinen hymni Fratelli d’Italia (Italian veljet) syntyi 1840-luvulla ilmauksena kehittyvästä italialaisesta kansallistunteesta.

Sotaisista sanoistaan huolimatta Fratelli d’Italia ei vaikuta kovinkaan pelottavalta. Kesällä 2000 seurailin Roomassa kansallislaulun säestyksellä suoritettavaa vahdinvaihtoa Quirinale-palatsin (Italian presidentin virka-asunto) edessä olevalla aukiolla. Muistan ajatelleeni, että eipä tarvitse ihmetellä, jos menivät italialaisilta sotahommat pieleen. Eihän tuon tahdissa pysty edes marssimaan!

Verrattuna edellisiin, suorastaan yltiöisänmaallisiin kansallishymneihin, Fratelli d’Italia kuvastaa mielestäni hienosti italialaista elämänmyönteistä mielenlaatua, joka tuntuu olevan aika lailla vapaa vaikkapa ranskalaisille ja saksalaisille ominaisesta, herkästi liiallisuuksiin menevästä Vive la Patrie! / Es lebe das Vaterland!!! -kansallistunteesta. Tottahan italialaisetkin Italiaansa rakastavat, mutta parituhatvuotinen perinne sivistyskansana on opettanut heidät olemaan ottamatta mitään aatetta, isänmaallisuuttakaan, liian ryppyotsaisesti.

Eivät italialaiset ottaneet Mussoliniakaan ihan tosissaan, joten eipä ihme, etteivät Il Ducen hankkeet oikein tahtoneet onnistua. Italialaiset innostuvat helposti, mutta kun madre ilmoittaa tortellinien olevan kypsiä, he lähtevät kotiin syömään. Yritä siinä sitten rakentaa uutta Rooman valtakuntaa:

POMP AND CIRCUMSTANCE MARCH

”Jokaisessa sodassaan britit ovat voittaneet yhden taistelun – viimeisen.”

Isolla-Britannialla ei ole virallista kansallishymniä, siitäkään huolimatta, että God Save the King (6. helmikuuta 1952 – 8. syyskuuta 2022, eli yli seitsemänkymmentä vuotta Queen) soitetaan virallisissa tilaisuuksissa hallitsijan kunniaksi (minkä vuoksi hallitsija itse ei laula sitä koskaan). Sir Edward Elgarin (1857-1934) Pomp and Circumstance March No. 1 on yksi Ison-Britannian epävirallisista kansallishymneistä, tällä kertaa urkuversiona. Canterburyn tuomiokirkon (brittien Turun tuomiokirkko) urkuja soittaa Diane Bish. Jälkiosa Land of Hope and Glory on suosittu häämarssina ja tunnetaan varsinkin Yhdysvalloissa myös nimellä Graduation March, koska sitä on tapana soittaa lukioiden valmistujaisseremonioissa.

RULE, BRITANNIA

Brittiläisen imperiumin menneiden vuosisatojen merimahtia muisteleva Rule, Britannia on edellistä vanhempi musiikkiteos, syntynyt jo vuonna 1740. Iso-Britannia on saanut Taivaasta asti käskyn hallita meriä.

”The Proms” (koko nimeltään The Henry Wood Promenade Concerts presented by the BBC) on jokakesäinen valtava kahdeksanviikkoinen konserttisarja, yli satavuotinen perinne, jonka pääkonsertit esitetään Lontoon Royal Albert Hallissa. Brittiläinen isänmaallinen musiikki on kiinteä osa ohjelmistoa. On hauska huomata, miten yleensä viileät ja pidättyväiset – mutta erittäin perinnetietoiset – britit aina innostuvat kotimaansa ylpeää menneisyyttä ylistävästä musiikista.

Siinä missä Marseljeesia ei voi kuvitellakaan muiden kuin ranskalaisten kansallishymniksi, tämä puolestaan on jotakin NIIN perin juurin peribrittiläistä. Perinnetietoisuutta henkii sekin seikka, että vuodesta toiseen Rule Britannian solisti on pukeutunut jollakin tavoin kansallishenkiseen esiintymisasuun. Rule Britanniaa kuunnellessa varmaan naputtaa kengänkärki tahtia itsellään Englannin kuninkaalla:

Tuosta perinnetietoisuudesta kertokoon vaikka se, miten kansalaisille tiedotettiin sodanjulistuksesta Hitlerin Saksalle 3.9.1939. Lontoon kaupungintalon portailla, rumpujensoiton säestyksellä, keskiaikaisiin univormuihin pukeutuneet airuet ilmoittivat kansakunnan olevan sodassa. Välttämättömät muodollisuudet pitää hoitaa myös panssarivaunujen ja lentokoneiden aikakaudella. Historiansa muistava kansakunta ei koskaan kuole.

PORILAISTEN MARSSI

Sotilasmusiikki on jo luontojaan hengeltään isänmaallista. Liittyyhän se valtion virallisen maanpuolustuksen omaan musiikkiperinteeseen. Suomalaisista – tosin ei ole suomalaisen säveltämä – sotilasmusiikkikappaleista tunnetuin lienee Porilaisten marssi. Tämä marssi on ollut heti vuodesta 1918 lähtien Suomen puolustusvoimain kunniamarssi. Siksi se soitetaan tasavallan presidentin – puolustusvoimain ylipäällikön – kunniaksi.

Olen ollut konsertissa, jossa esitettiin laaja valikoima sotilasmusiikkia eri maista. Porilaisten marssi oli kiistatta komeimpien joukossa, eikä suomalaisuuteni vaikuttanut tippaakaan tähän mielipiteeseen, väitän. Tosin – kotimainen sotilassoittokunta kun oli esiintymässä – Porilaisten marssiin saattoi olla ladattuna vähän ylimääräistä patrioottista puhtia.

Rummunlyöjällä eivät suinkaan ole nuotit hukassa. Rytmin vierestä lyövät rummut kuvaavat tykkitulta:

ANKKURIT YLÖS

Anchors Aweigh on alkujaan Yhdysvaltain Laivastoakatemian tunnusmarssi. Äsken mainitsemassani konsertissa oli toisena esiintyjänä Laivaston soittokunta, joka kajautti loppunumeronaan Ankkurit ylös, ja tietenkin aivan erityisen aselajiylpeästi torvien täydeltä. Aloituskin oli komea: kapellimestari vain asteli soittokunnan eteen ja ilman mitään esittelyjä löi pelin käyntiin. Kyllä kuulosti komealta.

NARVAN MARSSI

Seuraava esimerkki marssimusiikista on perinteinen surumarssi. Narvan marssi, alkuperäiseltä nimeltään Kaarle XII:n marssi Narvassa, on tapana soittaa valtionpäämiesten ja sotilashenkilöiden hautajaisissa. Kuitenkaan Narvan taistelu marraskuussa 1700, suuren Pohjan sodan alussa, ei ollut Kaarle XII:lle mikään murheenaihe vaan hänen loistavin voittonsa. Narvaa lähestyttiin lumimyrskyssä. Hidasta marssia soitettiin siksi, että rivit pysyisivät koossa.

Surumarssi Narvan marssista tuli vuonna 1818, kun Uppsalan yliopiston opiskelijat viettivät Kaarle XII:n kuoleman satavuotismuistojuhlaa ja professori Erik Gustaf Geijer kirjoitti siihen sanat.

Tasavallan presidentti on puolustusvoimain ylipäällikkö. Siispä Narvan marssi kuuluu asiaan presidentille järjestettävissä valtiollisissa hautajaisissa.

FINLANDIA

Kurssin tämä osio ilman Finlandiaa olisi jo melkein maanpetos.

Reaktiona 1899 alkaneisiin venäläistämistoimiin autonomisen Suomen pieni mutta tulisieluinen taiteilijayhteisö kävi vastarintaan omilla aseillaan, taiteen keinoin. Tuloksena oli suomalaisen taiteen hienoimpana pidetty ajanjakso, ns. kultakausi. Tuona aikana syntyivät mm. kansallisromanttinen arkkitehtuuri sekä Akseli Gallen Kallelan hienoimmat Kalevala-maalaukset.

Sibeliuksen Finlandia – alkuperäiseltä nimeltään Suomi Herää – on yksi tuona aikana syntyneitä suomalaisen taiteen aarteita. Finlandiaa vaaditaan aina silloin tällöin Suomen uudeksi kansallislauluksi turhan vaatimattomana pidetyn Maamme-laulun tilalle (Sehän on kaiken lisäksi saksalaisen säveltämä!).

Finlandia on hengeltään perin juurin suomalainen. Jälkimmäinen osa, itse Finlandia-hymni, kuvaa nuoren koivumetsän väriä toukokuisena aamuna (oma tulkintani). Silti Finlandia on musiikilliselta sanomaltaan niin yleispätevä, että se on kautta maailman tunnettu ja rakastettu, mainio esimerkki musiikin kielen universaalisuudesta.

Pieni Länsi-Afrikan maa Biafra onnistui itsenäistymään Nigeriasta vuonna 1967 ja menetti jälleen itsenäisyytensä ankaran sodan jälkeen jo vuonna 1970. Biafra käytti Finlandiaa kansallislaulunaan. Onpa Finlandiaa ehdotettu peräti koko maailman kansallislauluksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vain suomalaisen kapellimestarin johtama suomalainen orkesteri sekä suomalainen kuuntelija voivat ymmärtää Finlandian oikein. (Arvelenkin, että Finlandia on orkesterille melkoisen haasteellinen esitettävä juuri suomalaisen yleisön edessä.) Kaikki kuulemani ulkomaiset versiot ovat kuulostaneet aivan karmeilta – jotenkin tunkkaisilta ja metelöivästi soitetuilta – enkä menisi kehumaan Sakari Kuosmasen lauluversiotakaan, joka sopii korkeintaan jääkiekko-otteluihin. Tältä kuulostaa oikea aamunraikas Finlandia:

Tämän artikkelin sisältö liittyy läheisesti myös seuraavaan: MUSIIKKI POLITIIKAN VÄLINEENÄ

Kuvakerronnan lisäksi musiikilla (toisinaan myös musiikin puuttumisella) on tärkeä merkitys elokuvien tunnelman täydentäjänä sekä tarinankuljettajana. Musiikin avulla voidaan vaikkapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja tai vihjata jotakin tärkeää kohta tapahtuvaksi. Musiikki voi olla kohtausta täydentävää taustamusiikkia. Musiikki voi olla myös pääosassa.

Näiden kahden taiteenlajin välillä vallitsee vahva vuorovaikutussuhde. Kaikki elokuvissa esiintyvä musiikki ei suinkaan ole alun perin elokuvaa varten sävellettyä. Varsinkin kevyen musiikin, mutta toki myös klassisen musiikin, aarteistoa hyödynnetään elokuvissa runsaasti, ja päinvastoin: moni alun perin elokuvaa varten tehty sävelmä elää myös omaa elämäänsä itsenäisenä musiikkikappaleena.

THE GOOD,THE BAD AND THE UGLY

”Spagettiwesterneissä” hyödynnetään villin lännen mytologian kuluneimpia kliseitä – lajityypillistä machokukkoilua pakollisine kaksintaisteluineen aivan erityisen innokkaasti – paisuttamalla italialaisella hienolla tyylitajulla sekä henkilöt että tapahtumat ironisen liioiteltuun ja oopperamaiseen mittakaavaan.

Yksi tärkeä poikkeus Hollywood-westernien kaavaan kuitenkin on: hyvät ja oikeamieliset oman käden oikeutta jakavat John Wayne –revolverisankarit puuttuvat. ”Hyvienkin” kategoriaan sijoittuvat roolihenkilöt ovat spagettiwesterneissä jotenkin moraalisesti nyrjähtäneitä, kyynisiä ja ihanteettomia hahmoja.

Sergio Leonen ”dollaritrilogian” elokuvat ovat spagettiwestern-lajityypin hienoimpia edustajia. Ohjaajan itsensä lisäksi näiden elokuvien mukana nousivat maailmanmaineeseen myös maailman paras kahden ilmeen (stetson päässä tai ilman) näyttelijä Clint Eastwood sekä (lajissaan suurin, mielestäni) säveltäjämestari Ennio Morricone (1928-2020).

Sergio Leonen elokuvat olisivat menettäneet jotakin oleellista tunnelmastaan ilman Ennio Morriconen musiikkia. Hyvät, pahat ja rumat (1966) on dollaritrilogian viimeinen osa. Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin sijoitettu lähes kolmetuntinen eepos huipentuu päähenkilöiden kolmintaisteluun keskellä hautausmaata härkätaisteluareenaa muistuttavalla kentällä. Kohtaus saavuttaa komean tehonsa kuvan ja musiikin täydellisellä yhteispelillä.

Miehet tavoittelevat kultasaalista, joka on kätketty hautausmaalle, siinä elokuvan runkotarina, mutta taistelukohtaukseen sisältyy myös hyvästijättö entiselle ystävälle. Pyöreä areena, Clint Eastwoodin yllä oleva ponchomainen kauhtana sekä keskivaiheilla soiva kellopeli ovat viittauksia dollaritrilogian toiseen osaan, Vain muutaman dollarin tähden, jossa ”Hyvä” Clint Eastwood ja ”Paha” Lee van Cleef olivat olleet vielä samalla puolella. Kolme miestä tuijottaa minuuttikaupalla toinen toisiaan. Mahtipontinen musiikki pauhaa, viiltävä trumpetti päällimmäisenä. Hautausmaan vainajat todistavat näytelmää:

(Sivumennen: valtiotieteessä tämmöinen asetelma tunnetaan nimellä ”meksikolainen pattitilanne”. Kukaan ei voi voittaa, mutta kukaan ei voi perääntyäkään ilman kasvojen menetystä.)

SPEEDY GONZALES

Meilläkin osattiin. Spede Pasanen oli nuoruutensa päivinä idearikas viihdemies, joka lainaili elokuviensa tarinarungot vähän kaikenlaisista elokuvatarinaperinteistä, mutta kirjoitti sisällöt istumaan savolaiseen makuun. Toimivaksi osoittautunut konsepti huipentui suomalaisessa supersankaritarinassa, Uuno Turhapuro -saagassa.

Speden varhaistuotantoon kuuluu myös pari hiekkakuopassa kuvattua mämmiwesterniä. Seuraava katkelma on elokuvasta Speedy Gonzales – Noin seitsemän veljeksen poika (1970), kotikutoinen parodiaversio enniomorriconelaisesta elokuvamusiikista, sävellys Jaakko Salo, sanat Jukka Virtanen (Voisikohan tätä hyödyntää matikanopetuksessa…?):

PINK PANTHER

Niin ikään italialaista sukujuurta oleva Henry Mancini (1924-94) edusti Ennio Morriconeen verrattuna pykälän verran leikkimielisempää säveltäjänluonnetta. Vaaleanpunaisen pantterin teema on Henry Mancinin tunnetuimpia elokuvasäveliä, mainio esimerkki letkeästä italialaistyylisestä vanhemmasta viihdemusiikista.

GODFATHER WALTZ

Parhaat elokuvasäveltäjät ovat italialaisia, pakko kai se on uskoa. Mm. Federico Fellinin kanssa ikimuistoisiin tuloksiin johtanutta yhteistyötä tehnyt Nino Rota (1911-79) sävelsi musiikin myös Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogiaan. Amerikkalaisen unelman yhtä pimeää puolta, järjestäytynyttä rikollisuutta kaksinaismoraalisine kunniakäsityksineen suorastaan pelottavan kiehtovasti kuvaava lavea draama on amerikkalaisen elokuvan tärkeimpiä teoksia, varsinkin kaksi ensimmäistä osaa, jotka kuuluvat jo elokuvaharrastajan yleissivistykseen.

Kummisedän tunnusmelodia on yksinkertaisuudessaan nerokas. Teema mukailee jotakin sisilialaista perinteellistä sävelmää, muistuttaen amerikkalaisen mafian sisilialaisista juurista. Melodian yltyvissä valssin pyörteissä kuvastuu mafiaperheen tarinan traaginen alistunut pohjavire: Aidosti arvostettua yhteiskunnallista asemaa ei voi ostaa rikollisin keinoin ansaituilla rahoilla. Rikollisjärjestöissäänkin mafiapomot ovat pelkkiä nukkehallitsijoita. He ovat tuomittuja jäämään tuon itseään vanhemman ja vahvemman väkivaltaisen kulttuurin vangeiksi ja joutumaan lopulta itsekin sen uhreiksi. Tämä mahtaa olla elokuvahistorian surullisin sävelmä:

MY HEART WILL GO ON

Elokuvien tunnuskappaleet tilataan usein tunnetuilta artisteilta. Hyöty on molemminpuolinen. Valovoimaisen tähden säteilyä lankeaa myös elokuvan päälle. Esittäjä puolestaan saa uutta nostetta uralleen ja toisinaan jopa mammuttihitin. Celine Dionin My Heart Will Go On supermenestyselokuvasta Titanic (1997) on oikein tyypillinen viime vuosien elokuvasävelmä, kuuluisan naissolistin esittämä kaunis ja haikea irkkuballadi tinapilleineen kaikkineen.

Titanic-tragediassa on tietysti ainesta elokuvaksi asti. Merenkulun historian kuuluisin haaksirikko kun kerran on, katsojat tietävät heti elokuvateatterin penkkiin istuessaan, kuinka tarinassa tulee käymään. Elokuvan ihmiset sen sijaan eivät tiedä, matkustavat vain luottavaisesti uppoamattomaksi mainostetulla loistolaivalla kohti vääjäämätöntä viimeistä auringonlaskua.

Titanicin kahden kerroksen väkeä -asetelmassa – rahasta pakkonaitetun aatelistytön ja rahvaanväkeen kuuluvan taivaanrannanmaalarin kielletty rakkaustarina – olisi ollut ainesta teräväänkin yhteiskunta-analyysiin. Ennen näkemätön dollarikasa kun oli panoksena, tuotanto pelasi varman päälle ja lupaava kuvio latistui melko pinnalliseksi nyyhkyleffaksi ja musertui katastrofielokuvan mammuttitehosteiden alle. (Videossa on valitettavasti pikku häiriöitä):

LIVE AND LET DIE

Äsken mainitun perinteen aloitti, ainakin määrätietoisesti, James Bond –saaga. Mielestäni hienoin monista Bond-tunnareista on Live and Let Die samannimisestä elokuvasta vuodelta 1973, aikoihin, jolloin Bond-elokuvat olivat muutenkin vetreimmillään. Roger Moore teki Bond-debyyttinsä tässä elokuvassa. Kappaleen esittäjä?  McCartney – Paul McCartney:

AIRPLANE!

Katastrofielokuvat olivat suosiossa 1970-luvulla. Airplane! (1980) irvailee oikein urakalla tämän lajityypin elokuville. Elokuvan päähenkilö on sodassa hermonsa pilannut entinen taistelulentäjä. Lentopelkoa poteva, kaikkea muuta kuin sankariainesta oleva miekkonen uskaltautuu matkustajakoneeseen lentoemäntänä työskentelevän entisen naisystävänsä kintereillä. Juonikuvio on tietysti niin ennalta arvattava kuin suinkin: Miehistö sairastuu, totta kai, ja kukas muu kuin tämä antisankari joutuu ohjaamaan koneen alas. Mies voittaa itsensä – ja naisen.

Elokuva syytää puujalkavitsejä valkokankaan täydeltä. Tosin aikalaisilmiöitä kommentoiva huumori ei avaudu tämän päivän katsojalle enää yhtä helposti kuin elokuvan valmistumisaikaan. Tekijöiden nokkelin oivallus oli miehittää sivuroolit vastaavissa tosimielellä tehdyissä elokuvissa kasvonsa loppuun kuluttaneilla näyttelijöillä. Paitsi katastrofielokuvia, Airplane! ehtii pistää halvalla myös muuta oman aikansa viihdetuotantoa, kuten seuraavassa esimerkissä, lemmenparin ensitapaaminen Saturday Night Fever –tunnelmissa.

Viimeksi mainittu oli 1970-luvun diskobuumiin vahvasti liittynyt ja siihen vaikuttanut musikaalielokuva, jonka pysyvin musiikillinen muisto, Bee Gees -lauluyhtyeen kimeillä falsettiäänillään miehekkäästi esittämä Stayin’ Alive soi tässä leikkeessä, ja tietenkin pikkuoravaversiona:

THE PHANTOM OF THE OPERA

Mitä musikaaliin tulee: Musikaali on hauska sekametelisoppa, jossa yhdistellään oopperaa, operettia, näytelmää, pop- tai rock-konserttia etc. viihteellisemmässä tai vakavammassa sävyssä. Esitysfoorumina voi olla teatterinäyttämö tai elokuva. Näistä synteesisyistä musikaali ei suostu sovinnolla lokeroitavaksi yhteen eikä kahteenkaan musiikin kategoriaan, joten pistänpä näytteen musikaalista tähän saumaan. Kuuluisin ja menestynein (ja mielettömästi rahaa sekä kahmalokaupalla palkintoja, paronin arvoa myöten, tahkonnut) musikaalisäveltäjä on Andrew Lloyd Webber, jonka monista hittimusikaaleista on esimerkki seuraavassa leikkeessä:

THE GREAT DICTATOR

Mykkäelokuvien kaudella musiikin rooli elokuvan tunnelmanluojana oli ollut vielä keskeisempi, koska dialogin virkaa toimitti pelkkä niukka tekstitys. Samoin korostui näyttelijöiden mimiikan merkitys. Monen mykkäelokuvakauden tähden ura tyssäsi äänielokuvan mukanaan tuomaan uuteen vaatimukseen näyttelijän osata käyttää myös ääntään. Mykkäfilmin (etten peräti sanoisi: koko elokuvan historian) suurimman neron Charles Chaplinin nerous riitti ylittämään tämänkin kynnyksen.

Chaplinin koskaan katoamaton suuruus on siinä, että hän kertoi valloittavan komiikan keinoin vakavista asioista: Chaplinin kulkurihahmo tahtoo kertoa meille, että pienikin ihminen on arvokas, ja pienen ihmisen arvokkuus on yhtä arvokasta kuin tämän maailman mahtavien arvokkuus.

Chaplin osasi mestarillisesti hyödyntää mykkäfilmikauden keinoja – kokovartalonäyttelemistä ja musiikkia – vielä äänielokuvassakin. Ensimmäisessä äänielokuvassaan Diktaattori (1940) Chaplinilla on kaksoisrooli. Hän on sekä Tomanian diktaattori Adenoid Hynkel että ghetossa asuva juutalainen parturi. Seuraava kohtaus on varmaankin koko elokuvahistorian legendaarisimpia, parranajo Brahmsin Unkarilaisen tanssin tahdissa. Tästä on vaikea pistää enää paremmaksi:

SNOW WHITE

Vanhaan hyvään aikaan, silloin kun animaatio tehtiin vielä käsin: Disney–yhtiön suurponnistus oli ensimmäinen (ja saman tien paras, väitän) värillinen kokoillan piirroselokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Kaikki oli pelissä. Disney-yhtiö nousisi tai uppoaisi Lumikin mukana. Upporikasta ja rutiköyhää pelaava Walt Disney ei tinkinyt laadusta, minkä vuoksi elokuva tuli hintoihinsa, ja firma oli konkurssin partaalla. Kerrotaan, että velkojien ahdistaessa Walt Disney esitti pankkiireille kelallisen valmiita Lumikin kohtauksia, minkä jälkeen rahoituksen jatkuminen oli taattu.

Elokuvan riemastuttavin kohtaus on Lumikin ja kääpiöiden hilpeä musiikillinen illanvietto (tämän kirjoittajalle tämä pätkä on erityisen puhutteleva: ujo maalaispoika, huono tanssimaan, äänikin muistuttaa jodlaamista). Paras elokuvakohtaus ikinä –äänestyksessä äänestäisin varmaan tätä:

PRIDE AND PREJUDICE

Tietenkin myös TV-ohjelmissa hyödynnetään musiikkia.

Britit jos ketkä osaavat epookkidraaman. Lähes täydellinen sekä muodon että sisällön puolesta (”lopullinen versio”, tekisi mieleni sanoa) on BBC:n Jane Austen –minisarja Ylpeys ja Ennakkoluulo vuodelta 1995. ”Luultavasti niin hyvä kuin mahdollista”, totesi jo aikalaiskritiikki.

Toisilleen tarkoitettujen Miss Elisabeth Bennettin (Jennifer Ehle) ja tilanomistaja Mr. Darcyn (Colin Firth) monien mutkien kautta etenevä väistämätön rakkaustarina on mestarillisesti toteutettu jokaista yksityiskohtaansa myöten, musiikki mukaan luettuna.

Koko tarinan käännekohta, joka sitoo alku- ja loppuosan yhteen, on sankariparin yllättävä jälleennäkeminen Darcyn kartanon puistossa Eliza-neidin jo kertaalleen annettua Darcylle rukkaset. Jopa aina itsensä kontrollissa pitävän Darcyn tilanteenhallinta pettää hetkeksi. TV-sarjan kaunis teemasävelmä säestää hienosti kohtauksen etenemistä kohti huipennustaan:

(Muutama hetki kuvantulkintaa: Kohtaukset on huolellisesti rakennettu, joten kannattaa huomata pienetkin yksityiskohdat: valkea ratsu lammen takana, Miss Bennett ohittaa Amor-hahmoa muistuttavan patsaan, Darcy kävelemässä kukkaniityn poikki. Linnut laulavat taustalla. Jane Austeninsa lukeneet sitä paitsi tietävät, että alkutekstissä ei ole koko uimareissua.)

ALL IN THE FAMILY

En millään malta olla ottamatta mukaan myös tätä: Vanhoina hyvinä aikoina, silloin kun TV oli mustavalkoinen ja ohjelmaa tuli vain kahdelta kanavalta, pyöri vuosikausia legendaarinen TV-sarja Perhe on pahin. Päähenkilö oli New Yorkin esikaupungissa asuva jokamies Archie Bunker, peruspunaniskarepublikaani, jolla oli varma ja varmasti yksisilmäinen mielipide asiasta kuin asiasta. Archien ja Edithin aina muistoissa säilyvä duetto, ja varsinkin hienosti yhteensointuva:

THE MUPPET SHOW

Tietokoneanimaatio kykenee parhaimmillaan hienoihin tuloksiin. Sen tieltä näyttää kuitenkin kuihtuvan jotakin perin viehättävää: perinteinen käsintehty piirros- sekä nukkeanimaatio. The Muppet Show 1970-luvulla oli huikea vaudeville-tyyliseksi teatteriesityssekamelskaksi laadittu nukkeanimaatio kaikenkarvaisine (kirjaimellisesti) hahmoineen. Joka jaksossa vieraili jokin nimekäs esiintyvä taiteilija, jolle show’ssa esiintyminen oli suuri kunnia. Village People -hitti In the Navy Muppet-käsittelyssä. Lukiosivistystä nauttinut tunnistaa oitis kokin ruotsalaiseksi:

MEILTÄHÄN TÄMÄ KÄY

Kotimaisen vanhemman elokuvan pakkomielle oli tunkea lähes joka filmiin puoliväkisin jokin musiikkinumero, yleensä aika vaivaannuttava, toisinaan useampiakin varmuuden vuoksi. Käyköön esimerkistä vaikka tämä:

Meiltähän tämä käy (1973) on toisaalta ihan kiinnostava elokuva. Perusasetelmassa on oivallusta. Se sijoittaa tukkijokifilmeistä tutun rillumarei-kaavan – sekä rillumarei-roolihenkilön varsinaisen perikuvan – puunjalostusprosessin toiseen päähän. Esa Pakarisen alter ego, Severi Suhonen vanhan lentojätkän hahmossa, joutuu muuttamaan metsästä paperitehtaan leipiin.

Elokuvan voi tulkita kommentoivan tuona aikana käynnissä ollutta taloudellista rakennemuutosta. Pokasahalla läskimäntyjä kumoon kellistävien vanhan ajan pihkanhajuisten tukkijätkien aika alkoi olla ohi.

Kauko Helovirran (hienoimpia vanhan koulun näyttelijöitä mielestäni) esittämällä vuorineuvos Wille Wållbergilla oli todellinen esikuva, ”Viimeinen Patruuna”, Yhtyneiden Paperitehtaiden Juuso Walden. Elokuva on kuvattukin Walden-suvun metsänjalostusimperiumin pääkaupungissa Valkeakoskella ja sen aika suurpiirteinen juoni mukailee tositapahtumia, Waldenin syrjäyttämistä yhtiön johdosta.

Harmi vain, että sopivaa leikettä ei tähän saumaan löytynyt. Seuraava pätkä jää kyllä pelkkänä ääniraitana ihan torsoksi.

KOMISARIO PALMUN EREHDYS

Poikkeuksiakin toki oli. Komisario Palmu –elokuvat ovat suomalaisen vanhemman elokuvan kestävintä parhaimmistoa. Näistä varsinkin ensimmäinen, Komisario Palmun erehdys vaikuttaa olevan suomalaisen elokuvan klassikkolistalla heti kakkosena Edvin Laineen Tuntemattoman jälkeen. Kepeän komediallisesti käsitellyt murhamysteerit ovat kestäneet viiden vuosikymmenen kulutusta erinomaisesti ja ne viehättävät katsojia yhä, sukupolvesta toiseen. Aina muutaman vuoden välein ne pyörivät TV-uusintoina.

Komisario Palmun jämerän hahmon kintereillä taapertaa kaksi vähän hölmön tuntuista apuria, joista toinen on aina yhtä viileää stadin kundi –rooliaan vetävä Leo Jokela. Aikanaan aliarvostettu Jokela oli nerokas sivuosanäyttelijä, lyhyenläntä takarivin Taavi, joka kommentoi ilmeettömillä kasvoillaan eturivin tapahtumia. Niukkaeleisen Jokelan teho oli osittain kontrastivaikutusta, koska näyttelijöiden elokuvailmaisu oli usein teatterilavoilta päälle jäänyttä ylinäyttelevää meuhkaamista.

Kotimaisen elokuvan hauskin – minun mielestäni, ja monen muunkin – musiikkinumero kautta aikojen on suorastaan kulttimaineeseen noussut Leo Jokelan tulkinta kappaleesta Silmät tummat kuin yö elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). Tarina kertoo, että kohtaus ei millään tahtonut onnistua. Jotakin oleellista puuttui. Vasta kun Leo Jokela keksi lyödä kädellään tahtia, kaikki loksahti kohdalleen. Tuloksena on niin ilmetty esiintymisjännitystään peittelevä amatöörilaulaja kuin vain olla voi. Kotimaisen elokuvan kuolemattomimpiin kuuluva kohtaus, joka sekunti täyttä asiaa:

MAY IT BE

Tätä materiaalia riittää ja riittää, lähes loputtomiin. Lienee jo viisainta leikata filmi poikki. Elokuvamusiikkia käsittelevän tarinan lopuksi kuuluu tietenkin asiaan lopputekstimusiikki: Enyan eteerisen kaunis May It Be, The Lord of the Rings I:

Elokuvamusiikki liittyy luontevasti osaksi populaarikulttuurin historiaa, samoin seuraavan artikkelin aihealue: KEVYT MUSIIKKI I

Yhdeksän muusaa – runotarta – olivat antiikin kreikkalaisessa mytologiassa ylijumala Zeuksen ja Mnemosynen, muistin jumalattaren, tyttäriä. Muusat olivat taiteiden ja tieteiden suojelusjumalattaria. Musiikin muusa oli nimeltään Euterpe.

Sana musiikki on muusa-sanan johdannainen – vapaasti kääntäen vaikkapa runotarten taide – ja kotoisin samasta sananjuuresta lähes kaikissa eurooppalaisissa pääkielissä. Musiikki-sanan yleiseurooppalaisuus sopii kivasti musiikin itsensä luonteeseen. Musiikki on kielelliset, kansalliset ja jopa kulttuuriset rajat ylittävää universaalia kieltä.

Tuskin on olemassa ihmisheimoa ilman jonkinlaista musiikkia. Kyky kokea erilaisia tunnetiloja musiikin välityksellä ja nauttia musiikista on jotakin perin juurin inhimillistä. Jo sylivauva osaa nauttia musiikista, ja tutkimusten mukaan hän on reagoinut musiikkiin jo äitinsä kohdussa.

Musiikki, silloin kun se onnistuu puhuttelemaan meitä, on säveliksi ja usein myös säveliä täydentäviksi sanoiksi puettua filosofiaa. Se kertoo meistä ihmisistä jotakin yleispätevää. Musiikin kokemiseen liittyvä tunne-elämys kertoo, millaisia me sisimmässämme olemme, mitä me yritämme sisimpäämme kätkeä – usein tietämättämme – ja mikä ihmisyydessä on lopultakin oleellisinta.

Tuskin kukaan liikuttuu, jos laulun sanat kertovat pörssikursseista, mutta arvelenpa kovapintaisintakin bisneshaita koskettavan laulut, jotka kertovat yksinäisyydestä, kaipauksesta, rakkaudesta ilman vastarakkautta, hylätyksi tulemisesta, ystävän menettämisestä – sellaisista tunteista, joista on vaikea ellei mahdoton puhua, joita me joudumme kokemaan, ja joita me pelkäämme joutuvamme kokemaan myös vastedes, maallisen vaelluksemme loppuun asti.

Musiikilla on monia käyttötarkoituksia. Terapia – lääkettä sielun haavoihin – on varmaankin yksi tärkeimmistä ja pääselitys siihen, miksi meillä on tarve kokea musiikkia. Tuskin on olemassa ihmistä, jonka musiikki jättää täysin välinpitämättömäksi. (Tämä käsitys vain vahvistuu, kun luen teidän opiskelijoiden lähettämiä kommentteja.)

Musiikkikokemuksen täytyy olla ihmiselle jotenkin tärkeää, melkein välttämätöntä. (eikä vain ihmiselle: lehmätkin lypsävät paremmin, kun navetassa soi radio, väitetään) Siksi musiikki kiinnostaa tiedeihmisiäkin. Tutkimuksissa onkin saatu viitteitä monenlaisista suotuisista vaikutuksista ihmisen kehitykseen sekä psyykkiseen ja jopa fyysiseen terveydentilaan.

Musiikki kertoo, kuten kaikki taiteenlajit, jotakin ytimekästä paitsi meistä ihmisyksilöistä, myös omasta ajastaan ja kulttuuristaan, sen arvoista ja ihanteista – toisinaan myös niiden puutteesta. Musiikki voi olla myös sodanjulistus aikansa arvoja ja ihanteita vastaan. Siksi musiikki muuttuu aikojen kuluessa ja on erilaista eri puolilla maailmaa.

Milloin on syntynyt musiikiksi kutsuttava inhimillisen ilmaisun alue? Siihen on mahdotonta vastata. Jo 50 000 vuotta sitten kenties? Tuolta ajalta on peräisin luinen vekotin, jota oletetaan soittimeksi. Vai vieläkin aikaisemmin?

Yhtä mahdotonta on vastata kysymykseen, miltä tuo mahdollinen musiikki mahdollisesti kuulosti. Toisin kuin esimerkiksi kalliopiirrokset ja esineet, musiikki ei voinut säilyä. Se tuotettiin ja nautittiin samanaikaisesti.

Ennen kirjoitustaitoa oli jo olemassa tarve muistaa tärkeitä asioita ja välittää ne seuraaville sukupolville. Runomitta on eräänlainen kielenkäytön kaava ja muistin apuväline, joka lukitsee sanat toisiinsa ja helpottaa muistamista. On houkuttelevaa ajatella, että runomittaan puetut kertomukset on esitetty laulamalla, kuten kalevalainen runous.

Musiikilla on varmaankin ollut tuhansia vuosia kulttielämään liittyvä merkityksensä. Jumalia on lepytetty laululla, soitolla ja tanssilla. Ihmiselämään liittyviä tärkeitä käännekohtia – kuten syntymää, aikuiseksi tuloa, miehen ja naisen liittymistä pariksi sekä kuolemaa – on varmaan korostettu jonkinlaisin juhlamenoin asiaankuuluvan musiikin säestyksellä.

Alla olevassa videoleikkeessä on katkelma ns. siirtymäriittiin liittyvää afrikkalaista musiikkia. Zulut esittävät häätanssia. Esihistoriallinen musiikki on vallan hyvin voinut olla vaikkapa jotakin tämäntapaista:

Tällä kurssilla keskitymme länsimaiseen musiikkiperinteeseen. Kullakin kulttuurilla on oma musiikkimakunsa ja -käsityksensä. Musiikki on kulttuurinen sopimus: ymmärrämme jotkut ääni- ja sävelyhdistelmät musiikiksi, jotkut toiset pelkäksi meteliksi. Didgeridoon ääneen liittyvät kulttuuriset sisäpiirimerkitykset eivät avaudu meille, koska emme ole tuttavia aboriginaalien kulttuurin kanssa:

Historiatieteessä on vakiintunut tapa esittää menneisyyttä jonkinlaisina periodeina, joita leimaavat yhteiset kulttuuripiirteet. Musiikintutkimuksen tapa periodisoida tutkimuskohdettaan noudattelee kulttuuri- ja taidehistorian periodisointitapaa: antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, klassismi, romantiikka jne. Kuten kaikki taiteenlajit, myös musiikki kiteyttää ytimekkäästi oman aikansa kulttuurin tärkeitä arvoja ja ihanteita.

Musiikki-sanan kreikkalainen alkuperä sointuu yhteen myös sen tiedon kanssa, että nykyisen länsimaisen musiikkiin liittyvän kauneuskäsityksen sekä musiikkiteorian juuret johtavat antiikin Kreikkaan saakka. Varhaisin tunnettu musiikkiteoreetikko oli 500-luvun eaa. puolivälin tienoilla elänyt luonnonfilosofi Pythagoras, joka havaitsi sävelkorkeuksien välisten suhteiden noudattavan matemaattista rakennetta.

Sävelten väliseen harmoniaan perustuvien sävelasteikkojen alkumuodot ovat kotoisin antiikin Kreikasta. Tämä seikka on puolestaan linjassa kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaisen harmonian, kauneuden ja sopusoinnun tavoittelun kanssa. Tämä tavoite näkyy kreikkalaisen taiteen ja tieteen tuloksissa kautta linjan.

Ajalliset rajat musiikki on onnistunut ylittämään vasta tallennusmenetelmien myötä. Ennen vuotta tuhat alkoi kehittyä nykyaikainen nuottikirjoitus, mikä antaa jälkimaailmalle jo paljon paremmat mahdollisuudet saada käsitystä vanhasta musiikista, keskiajalta lähtien.

Keskiaikaisen kulttuurin parhaiten dokumentoidut osa-alueet liittyvät jollakin tavalla kristinuskoon. Niinpä myös säilyneet tiedot keskiaikaisesta musiikista liittyvät lähinnä kirkkomusiikkiin. Ritariromantiikkaan liittyvää minnelaulua tunnetaan jonkin verran. Sen sijaan tavallisen kansan musiikkiperinne, joka varmasti oli sekin olemassa, on lähestulkoon kadonnut jälkimaailman tietoisuudesta.

Kirkkolaululla on ollut tärkeä merkitys länsimaisen musiikkikäsityksen muodostumiselle. Jumalan ylistykseksi eivät tietenkään kelvanneet rujot ja riitasointuiset sävelkulut eivätkä karkeat lauluäänet. Kirkkomusiikki oli kauan pelkästään laulettua. Urut yleistyivät kirkoissa vasta 1300-luvulta lähtien, vaikka ovatkin keksintönä ikivanha ja tunnetut jo antiikin Kreikassa ja Roomassa.

Gregoriaanisen kirkkolaulun nimellä tunnettu katolinen kirkkomusiikki kehittyi 500–700-luvuilla, ja se perustuu pohjimmiltaan edellä mainittuun antiikin kreikkalaiseen musiikinteoriaan. Gregoriaaninen kirkkolaulu kauniine sävelharmonioineen tuli yhtäkkiä muoti-ilmiöksi 1990-luvulla, jolloin sitä sovitettiin jopa konemusiikiksi. Leikkeen Dies Irae, Vihan päivä, on katolisen sielunmessun, Requiemin, yksi osa:

Myös renessanssikulttuurin aikana 1400–1500-luvuilla musiikki on yhä ennen kaikkea kirkollista musiikkia. Verrattuna keskiaikaiseen musiikkiin renessanssimusiikin säveltäjät tunnetaan jo paremmin. Renessanssikulttuurihan oli kaikissa taiteenlajeissa suurten mestarien aikaa, joten kuvioon sopii, että nyt ilmestyivät näyttämölle ensimmäiset tunnetut ja ylistetyt säveltäjämestarit.

Renessanssin merkittävimpänä säveltäjänä pidetään Giovanni Pierluigi da Palestrinaa (1525–1594). Palestrina kehitti keskiaikaista kirkkomusiikkia eteenpäin moniäänisyyden suuntaan, ja häneltä tunnetaan yli viisisataa sävellystä.

Palestrina oli ensimmäinen säveltäjä, jonka tyyliä myöhemmät musiikintekijät tietoisesti jäljittelivät – puhutaankin Palestrina-tyylistä – siten että Palestrinasta voidaan johtaa musiikillinen kehitysketju barokkiin asti. Palestrinan pääteoksiin kuuluu Missa Papae Marcelli (Paavi Marcelluksen messu), josta näytteenä on osa Gloria (Kunnia).

Nyt kannattaa huomata, että tätä kaunista lauluharmoniaa ei ole tarkoitettu esitettäväksi YouTubessa vaan katedraalin kaikuvissa holveissa.

Barokkikulttuuri 1600–1700-luvuilla oli merkittävää aikaa musiikin historiassa. Se, mitä nykyään sanotaan klassiseksi musiikiksi, kehittyi etenkin barokkimusiikista lähtien. Myös soittimiin liittyvät tekniset innovaatiot, esimerkiksi puhaltimien venttiilit, antoivat uusia mahdollisuuksia ja vaikuttivat musiikki-ilmaisun kehitykseen.

Barokkimusiikin suurin nimi oli Leipzigin Tuomas-kirkon urkuri Johann Sebastian Bach (1685–1750), joka on tärkeimpiä länsimaisen taidemusiikin kehitykseen vaikuttaneita säveltäjiä.

Toccata (lat. toccare, koskettaa) on soittajalta virtuoosimaisuutta vaativa ”kevytsormisesti” – kuten jo nimitys vihjaa – soitettava nopea musiikkiteoksen osa, yleensä urkuteoksen osa tai näppäiltäville kielisoittimille sävelletty. Fuuga on musiikinlaji, jossa samat teemat ”ajavat toisiaan takaa”, (lat. fuga, pako, fugere, paeta). Bach sävelsi musiikkihistorian tunnetuimmat fuugat. (Kirkkourut ovat mielestäni maailman mahtavin soitin, minkä vuoksi olen kirkollisissa tilaisuuksissa aina ihan tippa linssissä.) Bachin Toccata ja fuuga d-molli:

Viulu tuntuu herättävän intohimoja, tyyliin ”mahtaa olla vaikea soittaa, kun on jo vaikea kuunnellakin”. Siinä, missä kosketinsoittimilla ääni syntyy painamalla nappia, viululla ääni täytyy muodostaa. Sen vuoksi viulu on varmaankin erityisen herkkä kuulostamaan kamalalta taitamattoman soittajan käsissä. Siinä lienee ainakin osasyy turhiin antipatioihin hienoa soitinta kohtaan. Äskeistä Bachin fuugaa on sovitettu myös orkesteriversioiksi, jopa vähän rokahtavaan tyyliin. Pyhäinhäväistystä, voisi joku puritaani todeta, mutta on mielestäni kohtalaisen onnistunut esimerkki klassisen musiikin popularisoinnista. Eikä siinä mitään: kevytversiothan saattavat johdatella musiikkiyleisöä perehtymään tarkemmin myös taidemusiikin aarteistoon.

Barokin kaudella syntyi myös maallinen klassinen taidemusiikki. Kirkon lisäksi tuon aikakauden mahtailunhaluisesta hovikulttuurista oli tullut tärkeä musiikin tilaaja. Ruhtinashovien palveluksessa oli monenlaista viihdyttäjää, kuten hovisäveltäjiä, soittajia ja näyttelijöitä. Heidän tehtävänään oli valmistaa yhä uusia musiikkiesityksiä ruhtinaan kunniaksi sekä pitkästymään pyrkivän hoviväen viihdykkeeksi.

Ooppera, suuria tunteita käsittelevä mahtipontinen musiikkinäytelmä on oikein luonteenomaisen barokkinen koko ilmaisutavaltaan. Ooppera oli oman aikansa käyttömusiikkia. Se vain oli kovin kapean väestönosan ulottuvilla.

Varhaisbarokin merkittävimpänä pidetyn säveltäjän, pohjoisitalialaisen, Mantovan hovissa ja Venetsiassa työskennelleen Claudio Monteverdin (1567–1643) pääteoksiin kuuluu ooppera l’Orfeo, jossa renessanssimusiikin vaikutus kuuluu vielä selvästi.

Leikkeessä on tosi hieno uusimman ajan tulkinta, jossa tausta ja puvustus on minimissään, viitteellisenä ja teoreettisena, riisuttuna kaikesta oopperaperinteelle tyypillisestä kuorrutuksesta. Toisaalta koreografiaa on sovellettu baletin suuntaan. Kaunis askeettisuus päästää neljäsataa (!) vuotta vanhan musiikkiteoksen ajattoman yleispätevyyden oikein kunnolla oikeuksiinsa. Filosofi Platon varmaan tykkää tästä.

Klassismin, ns. wieniläisklassismin aikana laaja orkesteriteos sinfonia nousi arvostetuimmaksi taidemusiikin lajiksi. Orkesterien suurentuessa kapellimestarin rooli musiikkiesityksen johtajana ja tulkitsijana tuli yhä keskeisemmäksi.

Wieniläisklassikoista merkittävin oli Wolfgang Amadeus Mozart (1756–91), jonka musiikki on tuttua klassisen musiikin synkimmällekin vihaajalle. Mozartin Sinfonia no. 40, g-molli, osa 1, Molto allegro sanoo tuskin mitään muille kuin asianharrastajille, mutta kuuntelepa:

Johtuneeko tuosta muodollisesta täydellisyydestä se seikka, että Mozartin kuuntelun väitetään jopa hetkellisesti parantavan älyllistä suorituskykyä? Puhutaan Mozart-efektistä. Kannattaa kokeilla, jos man-rakenne ja derivaatta heittäytyvät kovin hankaliksi.

Romantiikan kaudella 1800-luvulla – kuten romantiikassa ylipäänsä, oli kyse sitten kuvataiteista tai kirjallisuudesta kuten myös musiikista – tunteen merkityksen korostus antoi oman sävynsä musiikki-ilmaisuun, verrattuna barokin ja klassismin tiukempiin muotovaatimuksiin.

Romantiikan kaudella myös nouseva porvarillinen kulttuuri oli yhä tärkeämpi musiikin kuluttaja aikaisempien parin vuosisadan hovikulttuurin ohella. Romantiikan ajan taidemusiikin antamat vaikutteet ulottuvat nykypäiviin asti, varsinkin elokuvamusiikissa.

Kenties tunnetuin romantiikan ajalta peräisin oleva sävelmä on tässä, Felix Mendehlsson-Bartholdy (1809–47): Musiikkia Shakespearen Kesäyön unelmaan op. 61 no. 9. Kuulostaako tutulta?

Modernismin myötä 1900-luvulla taidemusiikki kävi yhä kokeellisemmaksi, kun perinteiset kauneusarvot heitettiin romukoppaan. Sama pyrkimys vaikutti eri taiteenlajeissa laidasta laitaan, kun nuori vihainen taiteilijapolvi koki antiikin kreikkalaisesta kulttuurista omaksutut taidenormit enää pelkiksi ilmaisuvoiman kahleiksi ja etsi uutta tietä.

Igor Stravinskyn (1882–1971) baletti Kevätuhri aikaansai ensi-illassaan Pariisissa 1913 lähestulkoon mellakan perinteistä balettia seuraamaan tulleen yleisön pitäessä Kevätuhria lähinnä pilkantekona itseään kohtaan. Nykyisin Kevätuhria pidetään 1900-luvun taidemusiikin vedenjakajateoksena ja säveltäjä Stravinsky luetaan vuosisadan suurten vaikuttajahenkilöiden joukkoon.

Kevätuhria kannattaa hankkiutua kuuntelemaan jonnekin kainuulaiseen pimeään sysimökkiin, yksinään korven keskelle lokakuisena myrsky-yönä. Finaali, Uhritanssi:

Nykyisenkaltainen niin sanottu kevyt musiikki alkoi voimakkaasti kehittyä 1800-luvun loppupuolelta lähtien, vaikka toki senkin juuret ulottuvat paljon kauemmas, satojen – ellei tuhansien – vuosien päähän Afrikan savanneille.

Kevyen musiikin kehitys liittyy ihmiskunnan historian merkittävimpiin kuuluvaan muutosprosessiin – teollistumisen aikaansaamaan yhteiskunnalliseen muutokseen – kun miljoonat ihmiset muuttivat maaseudulta kaupunkeihin. Kosketus vanhoihin perinteisiin, kuten kansanmusiikkiin, heikkeni. Tilalle kehittyi uudenlainen musiikkikulttuuri.

Kevyen musiikin kehityksen mukana musiikista tuli yhä vahvemmin osa laajojen kansankerrosten kulutuskulttuuria, mihin tärkeinä osasyinä olivat samaan aikaan nopeasti kehittyneet musiikin taltiointitekniikat sekä äänentoistolaitteet, jotka toivat musiikin yhä useampien ulottuville. Alkoi populaarikulttuurin voittokulku, jonka yksi tärkeä osa-alue – ellei peräti käyttövoima – on helposti omaksuttava kevyt musiikkiviihde.

Kevyt musiikki on kuin se kuuluisa morsiamen asu; siinä on jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja jotakin sinistä (blues…?). Kevyt musiikki on saanut vaikutteita vähän joka puolelta. Mausteita ovat antaneet muiden muassa eri kansakuntien omat kansalliset musiikkiperinteet, hengellinen musiikki, romanimusiikki ja juutalainen klezmer-musiikki. Myös klassinen musiikki on vaikuttanut kevyeen musiikkiin. Tekninen kehitys on antanut musiikki-ilmaisulle uusia mahdollisuuksia. Tuloksena on 1900-luvun kuluessa kehittynyt valtava kevyen musiikin lajien kirjo, josta jokainen löytää oman mielimusiikkinsa.

Kevyen musiikin vahvimmat juuret ulottuvat kuitenkin musiikin alkukotiin – vanhimman  blues- ja jazz-musiikin kautta afroamerikkalaiseen orjien työlauluperinteeseen, joka puolestaan kantaa Afrikasta saakka kotoisin olevaa perintöä. Ihmiskunnan alkukoti on Afrikassa, joten ympyrä on sulkeutunut. Musiikki on pitkän kierroksen tehtyään palannut takaisin juurilleen. Tämä on maailman vanhimpia jazz-levytyksiä:

Täältä löytyy seuraava artikkeli: KLASSINEN MUSIIKKI

Lyhyt esseekirjoitelma on kurssin pakollinen osasuoritus.

Toimi näin:

Valitse itseäsi kiinnostava musiikkiin liittyvä aihe. Ja aiheitahan riittää: esimerkiksi jokin musiikinlaji, säveltäjä, sanoittaja, orkesteri, yhtye, solisti, instrumentti (on muuten hyvä aihe) jne.

Kannattaa kuitenkin miettiä hyvää aihetta, jos haaveilet hyvästä kurssiarvosanasta. Fanitusnäkökulma on aiheelle käypä lähtökohta, mutta kannattaa miettiä myös tätä:

Onko esseeni kohteella laajempaa merkitystä?

Esim. jokin rap-artisti, jonka ansioluettelo on yksi julkaistu levy toissa vuonna ja joka on ylittänyt julkisuuskynnyksen vain saatuaan huumetuomion ja tultuaan 21-vuotiaana murhatuksi on ja tulee olemaan musiikkihistorialliselta merkitykseltään plus miinus nolla ja vieläkin vähemmän.

Kirjoita noin neljän viiden sivun pituinen kirjoitelma käyttäen lähdekirjallisuutta.

Fontti 12, riviväli 1,5

Käytä vähintään kahta eri lähdettä.

Merkitse käyttämäsi lähteet näkyviin työn loppuun:

Kirjallinen lähde: Tekijä. Teos. Kustantaja. Julkaisuvuosi.

Verkkomateriaali artikkelin tarkkuudella: Artikkelin nimi. Tekijä. Nettiosoite. Hakupäivä.

Älä ikinä hairahdu kopioimaan!!!!

Varoitus: kaikki kirjalliset suoritukset kulkevat TURNITIN-kopioinninpaljastusohjelman läpi.

Aikataulun suhteen on suotavaa, että essee on valmiina neljän viikon sisällä ilmoittautumisestasi.

Lähetä essee Moodlen kautta: HI9-kurssisivuston etusivulla 2. laatikossa oleva lokero:

HI9 PALAUTA ESSEE JA KOE TÄHÄN

Palautteen sekä esseestä että koesuorituksesta saat samaan osoitteeseen.

Täältä löytyy ensimmäinen artikkeli: MUSIIKKI OMAN AIKAKAUTENSA KUVAAJANA